Part 24
Yrjö Koskisen koko olemuksesta kuvastui, niinkuin jo mainitsin, aina hilpeä elämänriemu, joka oli saattanut olla uudenaikaista ja vierasta hänen nuoruutensa raskasmieliselle ympäristölle. Tämä vapahdus pietistisen hengen kahleista oli kaiketi johtunut siitä, että hän, tunnustamatta enää tätä näkyväistä maailmaa vain surun ja synnin laaksoksi, päinvastoin oli löytänyt kohteen palavimmalle uskolleen juuri tästä näkyvästä maailmasta rakastuessaan Suomen suvun laajaan heimokuntaan, sen muinaisuuteen, elävään nykyisyyteen ja ajalliseen tulevaisuuteen.
Sama hilpeys ja ikäänkuin jokin kahleista vapahduksen riemu tuntui Meurmaninkin olemuksessa. Mutta se ei kai alun pitäen johtunut mistään uskonnollisten kahleiden murtumisesta, sillä hänen esi-isänsä ja opettajansa eivät olleet tietääkseni olleet pietismin vaikutuksen alaisina. Päinvastoin heissä on kertomusten mukaan hyvinkin "maallisia" piirteitä. Sen sijaan näyttää tuo vapahduksen ja kevennyksen ilo johtuneen paljon aineellisempien kahleiden murtumisesta eli seuranneen hänen vapautumistansa ankaran isän tyranniudesta sekä joutumistansa Liuksialan isännäksi. Tästä isän ankaruudesta on Meurman itse kertonut seuraavaa:
"Vaikka noiden vanhojen, ankarien sotaherrojen kasvatustavat ovat hyvinkin tunnettuja, oli isäni vielä tavallistakin tuimempi. Hänen astuntansa kopina pani sekä lapset että koko talonväen tärisemään. Kun ei ollut torumisen aiheita, etsi hän niitä etsimällä. Eivät ne olleet mitään pilaa, vaan niitä saattoi kestää samasta asiasta päiväkausia. Suuri pelko vallitsi lapsissa ja talonväessä. Jos lapset keskenänsä puhelivat, niin he kohta vaikenivat, kun isän astunta kuului, ja jos hän tahtoi heidän seurassaan olla, sai hän puhua itsekseen, keskustelua ei syntynyt. Muuten kyllä käytiin kirkossa ja ripillä säännöllisesti, ja jollei oltu kirkossa, luki isä saarnan, poikkeuksetta Lehnbergin postillasta."
Vapauduttuaan tästä kotipainajaisesta ja tultuaan vuorostaan itse Liuksialan isännäksi ja suuren lapsilauman isäksi Meurman, omituista kyllä, kirjoittaa muistelmissaan:
"Tämä perinnäiseen käsitykseen ja auktoriteettiin alistumisen velvollisuus oli meidän perhekasvatuksessamme niin sanoakseni rautaisena sääntönä. Olen puolestani siitä isälleni suuressa kiitollisuuden velassa."
Muutamia sivuja jälkeenpäin luemme hänen muistelmistaan seuraavia lauseita:
"Meidän kasvatuksestamme siis ei kannata paljon puhua."
"Minun seurakumppaneinani olivat enimmäkseen voudin lapset, kun semmoisia oli talossa, muuten piiat ja rengit."
"Vähän minä tiedän siitä, mitä lapsuuden suloisilla päivillä tarkoitetaan. Meidän suhdettamme isään sopii sanoa jylhäksi. Jos iloa sattuikin joskus lapsilaumaan, muuttui se heti vaitioloksi, kun isä läheni."
Tuo isiemme periaatteellinen ankaruus lapsia ja kotiväkeä kohtaan taisi olla senaikaisten yleisten käsitysten tulos. "Disipliini" — se oli silloisen, ei ainoastaan sotilaallisen, vaan tavallisenkin kasvatustaidon ylin ja pyhin käsite. Ja ties mitä olisi lapsista kasvanut, ellei isien vieressä olisi aina ollut noita lempeitä naiskäsiä, Agathon Meurmanilla hänen isoäitinsä Maria Lovisa Molin, Meurmanin lapsilla heidän Alinensa ja meillä meidän Elisabetimme. Mutta jos äiditkin olivat "disipliinin" ihanteissa karaistuja, kasvoi lapsista usein omituisia orjamaisia luonteita, jotka välttivät pahaa vain pelosta ja tekivät hyvää vain laskelmien perusteella, ollen yleisissäkin toimissa täynnä metkuja ja salakavaluutta. Olenpa onnellinen, ettei tämän romaanin puitteisiin kuulu esimerkkien esittäminen viimeksimainituista.
Näistä kasvatusasioista Elisabet on kertonut hänellä olleen jo noihin Kangasalan aikoihin Meurmanin kanssa väittelyjä, jotka sitten myöhemmin laajenivat käsittämään monia muitakin aloja. "Disipliini" oli jo pelkkänä sananakin Elisabetille vastenmielinen. Nikolai I:n aikoina oli sana vastenmielinen koko venäläiselle sivistyneistölle, ja sitä rakastivat vain kenraalit, jotka keisarinsa mukana olisivat tahtoneet muuttaa koko Venäjän tahdottomiksi tinasotamiehiksi. Vapaamielisyys oli Elisabetilla peräisin hyvin kaukaisilta ajoilta, eikä ole ihme, että Meurman heti ensi tutustumalta tuntui hänestä hengeltään "Nikolain aikaiselta". Muutamat kohdat Meurmanin muistelmissa, jotka hän kirjoitti Yrjö Koskiselle ja tämän kehoituksesta, tuntuvat ikäänkuin polemisoivan juuri noita vapaamielisiä kasvatuskäsityksiä vastaan, joista he olivat Elisabetin kanssa väitelleet. Meurmanin mielestä:
"menetellään surkeasti väärin, kun kehoitetaan kypsymätöntä nuorukaista arvostelemaan ihmissuvun syvimpiä ongelmoita, tutkimaan muka itseänsä, ottamaan vaari tunteistaan jne. Sekin on omahyväisyyttä, joka tekee nuorukaisesta iljettävän viisastelijan. Hän joko luulee löytäneensä totuuden tahi muka etsii totuutta, löytämättä mitään muuta kuin omia löyhiä mielipiteitään, syystä ettei yksityinen ihminen voi rakentaa ihmiskunnan koko saavutettua tietämistä alusta saakka ja omasta itsestään. Hänen täytyy rakentaa traditsionin ja auktoriteetin pohjalle ja siis alistua siihen, kunnes hän ehkä tunnustaa sen vakaumuksesta tahi kykenee rakentamaan työhön ja ajattelemiseen perustuvan omintakeisen vakaumuksen."
Mitään Elisabetin ajatuksille ja tunteille vastakohtaisempaa ei Meurman olisi voinut sanoa.
Meurmanin ja Elisabetin väittelyt kävivät kuitenkin paljon hilpeämmässä sävyssä kuin ylläoleva lausunto osoittaisi. Meurmania huvitti Elisabetin iskuvalmius ja täydellinen riippumattomuus "traditsionista ja auktoriteetista", pelkästään terveeseen järkeen pohjautuminen. Naisille hän oli valmis antamaan semmoiset anteeksi. Mutta ehkä hänen halunsa yhä uudistaa noita väittelyjä ei johtunut yksistään huvin hakemisesta. Kun Elisabet silmät pyöreinä häneen katsoen sanoi: "mutta rakas ystävä, yksi auktoriteetti puhuu yhtä, toinen ihan toista, — kuinka nuorukainen voisi valita niistä oikean, ellei hän olisi oppinut käyttämään omaa tervettä järkeään?!" — silloin ukko usein äimistyi. Ehkä tämä kuuluisa mies oikeastaan ani harvoin sai kuulla ympäristöltään terveen järjen väitteitä. Vasta isänsä auktoriteettityranniudesta vapauduttuaan hänen luontainen hilpeytensä ja säkenöivä älynsä oli päässyt kehittymään täysiin oikeuksiinsa, jolloin hän puolestaan itse muuttui ehdottomaksi auktoriteetiksi ympäristölleen sekä Liuksialassa että koko pitäjänkin seuroissa. Kaikkialla hän hallitsi mehevän huumorinsa ja iskevän satiirinsa voimalla. Joka kaikkia naurattaa, se kaikkia hallitsee. Eikä mikään varmemmin vaienna vastaansanojia. Terveen järjen vastaväitteet muuttuvat aroiksi kuiskauksiksi, jotka lakkaavat kuulumasta auktoriteetin korvaan.
Tälle suurelle satiirikolle ja odottamattomien sukkeluuksien räiskyttäjälle, sukkeluuksien, jotka säkenöivät iloisena ryöppynä kuin kipinät mestarisepän ahjosta, olisi voinut käydä niinkuin usein käy tavalliselle ihmiselle: häntä suositaan jokaisessa seurassa, hän ylläpitää hauskuutta, hän osaa naurattaa ja kiinnostaa, hän on suuri kyky, hänestä puhuu koko pitäjä, mutta vähitellen hän vanhenee, hänen sukkeluutensa alkavat olla jo kaikille tutut, mitään uutta ei enää heru, häneen kyllästytään ja pian hän ei pitäjässä merkitse paljon mitään, hän unohtuu.
Niin ei käynyt Meurmanin. Onneksi hän löysi itselleen uusia auktoriteetteja tai lienevätkö auktoriteetit löytäneet hänet. Hän ystävystyi lujasti Koskisen ja muiden suomalaisuuden johtajien kanssa. Hänen maailmansa avartui. Hänen suuri huumorintajunsa ja voimakas ivailukykynsä joutui suurempien asiain palvelukseen. Se muuttui voimakkaaksi aseeksi taistelussa suomalaisuuden aatteen puolesta.
XI. KONTIOLAHDELLA.
Eräänä kesänä olimme myöskin kaukana Karjalassa, Aleksanderin synnyinseuduilla, Kontiolahdella. Siellä suurella Höytiäisellä "käv' oaallot nii suuret jotta hiää!" — selittivät meille Takkulan pojat, ja oudolta tuntui tämmöinen puhe Lopen murteen jälkeen. Ehdottomastikin rupesi vertailemaan murteita toisiinsa ja kyselemään itseltään, miten asia olisi oikeimmin sanottava, joten tultiin kirjakieleen. Murteet rikkoivat toinen toisensa, ja voimatta yhtäkään niistä omaksua me vain kehityimme kirjakielen käyttämisessä. Aleksanderin systeemi osoittautui oikeaksi: mitä moninaisempia ja kummallisempia murteita kuulee, sitä varmemmin pelastautuu kirjakieleen. Ja murteista oli hänen mielestään sangen tärkeää totuttautua pois, koska tarkoituksena oli luoda suomalainen sivistyneistö, joka käytti omaa erikoista sivistyskieltään.
Mutta Kontiolahdelle muuttoon oli lisävaikuttimena vielä se, että siellä oli pappina setä Clas, Aleksanderin veli, sama suuri laulaja, joka oli Elisabetia niin ihastuttanut hänen käydessään ensi kertaa Kuopiossa ja sittemmin kuullessaan hänen messuavan valtiopäivien avajaisissa Nikolainkirkossa Helsingissä, jonne Aleksander oli hänet vienyt näkemään maan suurta loistojuhlaa. Aleksanderin vanhin veli, joka edusti sukuansa aatelissäädyssä, oli toimittanut Elisabetille paikan ritariston ja aatelin naisten penkkeihin, ja hän oli istunut silkin ja sametin kahinassa, ympärillään kenraaleja ja marsalkkoja ja kunniamerkein ja punanauhoin koristettuja herroja. Ja kun Clas, yllään valkoinen ja kultainen messukaapu, astui alttarille, kävi uteliaisuuden humaus yli kirkon ja ihmiset kurkottivat päitänsä, sillä hänen laulajanmaineensa oli suuri. Kaikki odottivat, että nyt saadaan kuulla jotakin huippusaavutuksia laulutaiteen alalla, jotakin mahtavasti kajahtavaa, valtavaa laulun paisutusta. Mutta niin ei käynyt. Clas aloitti messunsa aivan koruttomasti, ilman vähintäkään paisutusta, ilman värähtelyä, ilman minkäänlaista taiteellisuuden tavoittelua, ikäänkuin olisi pitänyt kaikkea semmoista Jumalan edessä sopimattomana. Hänen äänensä sointu oli totinen, vilpitön, lapsellisen harras. Pieni nöpökkä suu meni laulaessa kapeaksi aukoksi, mikä lisäsi lapsellisuuden ilmettä. Silmät, unohtaen kirkossa olijat, rukoilivat totuuden herraa. Olihan Clas Elisabetin kuullen monesti laulanut paljon mehevämmin ja äänekkäämmin. Ja korkeat rouvat katsahtelivat toisiinsa, pettyneinä odotuksissaan. Mutta Elisabet ei ollut koskaan eikä missään kirkossa ollut niin syvästi liikuttunut kuin nyt tästä messusta, jossa tuntui niin täydellinen nöyrtyminen totuuden kasvojen edessä.
Kontiolahdella — kertoi Elisabet edelleen — oli tarkoitus toimittaa saman Clasin juhlallinen kirkkoherraksi vannottaminen. Sitä varten kirkko koristettiin ja määräpäivänä saapuivat pappilaan vieraiksi ylhäiset papit ja piispat. Kun tarvittiin paljon ruokavaroja tämmöisen suuren juhlan pitoon, oli Clas kuuluttanut muutamiksi päiviksi ennen juhlaa voin, juuston ja muiden papinsaataviin kuuluvien ruokatavarain rästikannon. Olihan tämä kaikki laillista ja niinhän siihen aikaan papinpalkkoja aina koottiin. Mutta Elisabetin tuli kovin surku Clas parkaa, joka sai aamusta iltaan istua apuriensa ja kirjuriensa kanssa tungokseen asti täyttyneessä pappilan tuvassa, riidellen epärehellisten veronmaksajain kanssa puuttuvista painomääristä ja pilaantuneesta tavarasta, toruen ja paljastellen tehtyjä petosyrityksiä, sill'aikaa kun päärakennuksessa ja pihanurmikolla valkeapukuiset sirot pitäjän neitoset muiden vieraiden mukana sitoivat köynnöksiä ja seppeleitä kirkon koristamiseksi.
Näin Elisabet.
Minä puolestani muistan vain seisovani Clasin poikien ja Kasperin kanssa kauniisti koristetussa kirkossa, jossa on hyvin kuuma. Veisaavat. Kaikki penkit ovat täynnä istujia, miehet toisella ja naiset toisella puolella. Välistä kaikki nousevat, sitten taas istuvat. Mutta käytäväkin on täynnä aikuisia, jotka aina seisovat, ja lasten on hyvin vaikea pujottautua heidän välitsensä, että jotakin näkisivät. Sitä paitsi on pujotteleminen täällä sopimatonta, täytyy vain seistä ja muutella jalkaa.
Muistan valkoisille seinille aaltomaisesti ripustetut vehreät köynnökset ja aaltojen harjakohtiin kiinnitetyt seppeleet. Muistan kirkon ikkunain olleen selko selällään kuumuuden tähden ja tervapääskysten lennelleen vapaasti sisään ja ulos. Mistä ne lensivät sisään, en nähnyt, mutta ulos niitä tuon tuostakin suhahteli siitä ikkunasta, jonka vastapäätä oli tummanvehreä vaahteran lehvistö. Ulkoa kuului niiden viserrystä ja iloisia kiljahduksia, mutta sisällä ne lensivät äänettömästi, ja vain ulos vilpoisuuteen kiitäessään saattoi joku liian aikaisin kiljahtaa: kivii! — jolloin kirkossa kajahti. Mutta ei kukaan siitä välittänyt eikä huomannut. Kaikki olivat kovin totisina, vain pääskyset pitivät iloa.
Muistan myös ihmetelleeni, miksi setä Clas seisoi yksin alttarin edessä selin kirkkoväkeen, niin ettei voitu nähdä, mitä hän asioista ajatteli, kun hän kuitenkin oli tässä päähenkilö. Sen sijaan seisoivat ylhäällä alttarilla nuo kaukaa tulleet papit ja piispat, ja taisipa siinä olla arkkipiispakin, kaikki komeissa messupuvuissa, rivissä ihmisiin päin kääntyneinä. Tiesin vain, että siinä nyt vannotetaan setää kirkkoherraksi, "vaikkei hän vielä rovastiksi päässyt". Papit vuorotellen puhuivat ja messusivat ja seurakunta juhlallisesti vastasi: niin myös sinun henkesi kanssa! — Mutta kun heidän piti ruveta puhumaan sedän asiasta eli häntä vannottamaan, ei siitä tahtonut tulla mitään. Yksi ja toinen papeista pääsi kyllä jonkin alkulauseen päähän, mutta toisten kieli takeltui jo parin sanan jälkeen. Leuka alkoi vapista, ääni värähteli ja uhkasi vaikka mitenkin ulvahtaa, ellei kohta lakattu puhumasta. Täytyi painaa huulet hetkiseksi umpeen ja niellä liikutuksen kutkutus. Mutta uudestaan yrittäessä kävi vieläkin hullummin. Lopulta oli luovuttava puheenvuorosta kokonaan. Vieressä olija saattoi alkaa rohkeasti, mutta kohta hänenkin kävi samoin. Liikutus ja kyyneltyminen oli levinnyt yli koko kirkon. Naisten puolella pyyhittiin nenäliinoilla silmiä ja niisteltiin, miehetkin rykivät ja katselivat kattoon, että minkähänlaisista koukuista ne kirkonkruunut riippuivat alas. Ja jo minuakin alkoi itkettää. Leuka jo vapisi ja nyt — nyt olisi kuulunut sopimaton ulvahdus. Pelastuakseni siitä häpeästä ja huomion kääntymisestä itseeni katsahdin hädissäni Kasperiin. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan liikuttunut. Hän ei koskaan itkenyt vain siksi, että muut itkivät. Hänen piti ensin tietää ainakin, mistä oli kysymys. Ja sitä hän ei näyttänyt tietävän enempää kuin minäkään. Nähtyäni Kasperin pääsin kohta itkemisen vaarasta. Minua jo melkein nauratti. Naurattivat nuo pääskysten kiljahdukset, kun ajattelin, että mitähän sanottaisiin, jos joku ihminen sillä tavalla ilosta huudahtaisi tai letkauttaisi jonkin sukkeluuden, joka saisi kaikki naurahtamaan ja unohtamaan turhan liikutuksensa? Eipä se taitaisi olla mikään synti, päinvastoin Jumala voisi melkein hyväksyä niin iloisen teon. Mutta voi sitä ihmistä — ajattelin — joka todella semmoisen teon tekisi! Ja tässäpä minua juuri naurattikin, kun kuvittelin minkä suunnattoman hämmästyksen teko synnyttäisi. Eihän semmoisen ihmisen elämästä tämän maapallon pinnalla enää mitään tulisi. Hän olisi kaikkien silmissä mahdottomaksi käynyt ja ihmisten yhteydestä pois sysätty. Vaikkapa ei mitään muuta sanoisi kuin pienen viattoman sanan vain, esimerkiksi: appelsiini, — niin parempi olisi, kun ainiaaksi vajoaisi maan alle. Miten se kohtalon kauhea isku saattoikaan lepattaa ihan tuossa kielen viimeisessä nipukassa. Oikein se saattoi olla kauhistavaakin.
Juhlallisen kirkkotoimituksen päätyttyä Kasper, joka ei milloinkaan voinut kauan kestää sisimmässään epäselvyyksiä, meni suoraa päätä mammalta tiedustelemaan, mitä varten ukot olivat itkeneet. Sitten hän teki vielä monta muuta kysymystä, ja kun ei yhteenkään saanut täysin tyydyttävää selvitystä, kysyi miksi yleensä oli tarpeellista rovastien ja piispain mennä alttarille ja puhua niin juhlallisesti, että kaikkia itketti? Eikö olisi ollut paljon parempi sanoa setä Clasille vain: tähän asti olit vain pastori, nyt olet kirkkoherra?
Mamma arveli, että oli kenties tahdottu olla tavallista juhlallisempia, jotta ihmiset kauemmin muistaisivat, mitä oli tapahtunut. Mutta Kasper ei ollut tähän vastaukseen ollenkaan tyytyväinen. Hän kysyi melkein kiukkuisesti:
— Mitä tässä nyt sitten on tapahtunut? johon mamma ei voinut antaa selitystä. Hän sanoi vain, ikäänkuin myöntäen Kasperille:
— Kyllä on totta, ettei mikään juhlallisuus voi olla korkeampi sitä, mikä on totta.
Me menimme papan luo, ja Kasper kysyi nyt häneltäkin: miksi tämä juhla oli tarpeellinen?
Pappa arvasi, että me jo olimme keskustelleet tästä asiasta mamman kanssa. Hän rypisti vähän silmäkulmiansa ja mietittyään hetkisen sanoi päättävästi:
— Se on tarpeen kansan vuoksi.
Mitään enempää hän ei sanonut. Saimme ajatella mitä tahdoimme. Ja keskustellessamme sen jälkeen kahden Kasper selitti minulle papan vastauksen: papan mielestä kansan täytyi uskoa, että setä Clasin oli tehnyt kirkkoherraksi Jumala itse eikä ihmiset. Kasper vakuutti, ettei pappa itse oikein usko kaikkeen, mitä kirkoissa puhutaan, mutta kansan tähden hän pitää välttämättömänä, että kaikki käyvät kirkossa.
Kasperia hyvin mietitytti papan antama vastaus. Hän ei siitä ollenkaan pitänyt. Hänestä se oli suorastaan epäloogillinen. Kansan tähden piti muka olla uskovinaan siihen, mihin ei uskonut, siis valehdella. Hän väitti hyvin tietävänsä, mistä oli peräisin tuo papan uusi into saada mamma ja meidät käymään joka sunnuntai kirkossa: Koskinen ja Meurman olivat semmoista hänelle uskotelleet välttämättömäksi. Koskinen itse nousi koko perheineen joka sunnuntai ylös Nikolainkirkon päärappusia, ja sen jälkeen pappakin oli alkanut meitä kuljetella Kaartin kasarmin kirkossa, Pettersonia kuuntelemassa.
Minuun puolestani olivat koko tässä asiassa tehneet suurimman vaikutuksen, ei papan vastaus Kasperin kysymykseen, vaan mamman sanat, että _mikään ei ole korkeampana sitä, mikä on totta_.
Kun seuraavana talvena papan sisaren, hurskaan Frederique Grahnin vaikutuksesta rupesin postillaa lukemaan ja käymään Vanhassa kirkossa (joka oli silloin samanlainen suuri puurakennus kuin nytkin), niin värjötellessäni siellä keskiviikkoisin iltajumalanpalveluksen aikana, muistui usein mieleen mamman ajatus, ja se tuntui olevan ristiriidassa täti Fredriikan opetusten kanssa, sillä kyllä täti piti kirkkoa, tuota saarnatuolia ja alttaria ja kaikkea veisaamista ja postilloja paljon, paljon korkeampina asioina kuin sitä, mikä ihmisestä saattoi tuntua olevan totta. Tätiä seuratessa ei kyllä tarvinnut olla välttämättä kirkossa voidakseen rukoilla, mutta jumalaa piti ajatella taivaalliseksi, jota taas ei voinut mitenkään kuvitella muuten kuin jossakin paikassa olevaksi, siis jossakin pilvissä tai vielä korkeammalla. Tämä olento se oli tädin mielestä ylin kaikesta, vähätpä siitä, mikä ihmisen mielestä oli totta mikä ei.
Mamma ajatteli ihan toisella tavalla kuin täti. Mamma ei tosin milloinkaan puhunut meille, mitä hän ajatteli uskon asioista. Sitä hän ei tehnyt, koska hän ajatteli toisin kuin pappa, eikä hän kaiketi tahtonut saattaa meitä lapsina ollessamme mihinkään ristiriitoihin. Mutta hän ei milloinkaan opettanut meitä rukoilemaan, niinkuin täti olisi varmaan tahtonut, sillä ajatus jossakin paikassa olevasta jumalasta oli hänestä yhtä mahdoton kuin usko Örnin talossa esiintyneeseen kummitukseen. Koska papalla oli toiset ajatukset, ei mamma puhunut omistaan, vaan oli mieluummin aivan vaiti. Siksi hän ei myöskään opettanut meille mitään hengellisiä tapoja, kuten käsien ristiinpanemista, rukoilemista aterialle käydessä ja siitä noustessa, aamu- ja iltarukouksien lukemista y.m.s., joiden noudattamista terve järki ei vaatinut.
Luultavasti juuri sen vuoksi, ettei hän uskon asioista milloinkaan kanssamme puhunut, olivatkin nuo hänen sanansa setä Clasin vannotusjuhlan jälkeen: ettei mikään voi olla ylempänä totuudentietoa, niin voimakkaasti ja ratkaisevasti vaikuttaneet minuun. Jos niin on — ajattelin istuessani yksin vieraan yleisön keskellä Vanhassa kirkossa — niin tietäessäni, että joku pappi ei puhu totta, ei olisi ainoastaan mikään synti, vaan suorastaan jumalalle otollinen teko, että julkisesti sanoisin, minkä tiesin todeksi. Sitä en kuitenkaan tehnyt enkä ajatellut edes mahdolliseksi tehdä sen hirvittävän hämmingin vuoksi, joka olisi seurannut.
Tämän ristiriidan tunto esiintyi hyvin vaivaavasti melkein joka kerta kun olin kirkossa, ja se oli lopullisena syynä siihen, että kirkossakäynti tuli minulle vihdoin vastenmieliseksi.
Kirkosta olin kuitenkin hakenut apua muutamiin sisällisiin asioihini. Ja jos mamma olisi vain aavistanut, miksi jätin nämä hartaudenharjoitukset, olisi hän varmaan ilmaissut minulle omat mielipiteensä ja selittänyt, mitä hän uskonasioista oikeastaan ajattelee, silläkin uhalla, että olisi näin menetellen toiminut papan vakaumusta ja tarkoituksia vastaan.
XII. FENNOMANIAN NOUSUKAUDELLA.
Jos saisin määritellä suomalaisuuden nousukautta oman elämäni tapausten mukaan, sanoisin sen alkaneen sinä vuonna, jolloin minut pantiin kouluun, ja päättyneen alkavaan kukoistuskauteen noin yhdeksän vuoden kuluttua eli siihen aikaan, jolloin olin koulunkäyntini päättänyt, siis noin 1870-1880 vuosien välillä.
Koska koulunkäyntini oli alkanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston perustamisvuonna, ei määritelmä ole niinkään mielivaltainen, sillä yksityisvarojen keräämistä tuon koulun aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi voi todella katsoa suomalaisuuden nousukauden aluksi, jota sitten yhteen menoon jatkui, innostuksen vuosi vuodelta yhä kasvaessa, uusien suomalaisten koulujen syntyessä kaikkialla niinkuin sieniä nousee lämpimän sateen jälkeen, teatteriväliverhon ensi kertaa kohotessa suomalaiselle katselijakunnalle ja ooppera-ihmeen avautuessa entisille kanteleen hymistäjille.
Kouluaikoina, jolloin koko huomion täytyi olla kiintyneenä latinaan, historiaan ja matematiikkaan, emme tietenkään voineet olla _in mediis rebus_ tämän kuohuvan ajan pyörteissä. Nousukauden miehet eivät olleet mitään nuorukaisia, niinkuin helposti luulisi, vaan 40-60:n ikäisiä, jopa sitäkin vanhempia toimihenkilöitä. Isä oli heidän joukossaan nuoremmalla puolella. Usein emme ymmärtäneet, mitä kaikki heidän puheensa tarkoittivatkaan, he kun olivat maistereita, opettajia, tohtoreja, professoreja, me koulupoikia.
Voin siis vain satunnaisten muistikuvain perusteella antaa jonkinlaisen käsityksen Aleksanderin ja Elisabetin osanotosta ja suhteesta tähän aikakauteen ja heidän silloisen seurapiirinsä päähenkilöihin.
Helsinkiin muuton jälkeen oli Elisabetin ensimmäisenä ja parhaana ystävänä rouva Krohn, Julius Krohnin (kirjailija Suonion) ensimmäinen vaimo. Hän oli omaa sukua Nybergh, siis suomalaisruotsalainen, ja puhui oivallisesti saksaa. Heidän lapsiaan oli Kaarle (professori Krohn, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja), Helmi (nyk. tunnettu kirjailija ja esitelmöitsijä) ja pikku Ilmari (nyk. tunnettu musiikkimies ja säveltäjä).
Vanhat Krohnit ja koko heidän perheensä olivat hienosti sivistyneitä ihmisiä.
Elisabet tutustui rouva Krohniin alkujaan kai sen vuoksi, että he molemmat puhuivat saksaa eikä hänen kanssaan puhuessa siis tarvinnut pelätä kielivirheitä. Mutta heidän lähentymiseensä myöhemmin vaikutti eniten heidän samanlainen sivistystasonsa, mahdollisuus keskustella semmoisista asioista, jotka olivat olleet Elisabetin harrastusten kohteena jo Pietarin aikoina. Semmoista tilaisuutta ei hänellä muuten useinkaan täällä Suomessa ollut, sillä Aleksander ei erittäin välittänyt taideasioista ja vielä vähemmän niistä välitti hänen fennomaaninen ystäväpiirinsä. Elisabet kävi siis usein ystävättärensä luona, jonka kohtalossa oli niin paljon yhteistä hänen oman kohtalonsa kanssa. Muistan että usein kun kysyimme: missä mamma on? — kuului vastaus: Hän on mennyt Krohnille. Muistan elävästi tuon kauniin rouvan, hänen hienohipiäiset kasvonsa ja siron kyömynenän kultasankaisine silmälaseineen, mutta erittäinkin muistan syyn, minkä vuoksi niin pidin hänestä, sen, että hän ilmeisesti rakasti mammaa.