Part 23

Voi olla, että loppuiällään, raskaiden valtiollisten vaikeuksien painostamana, Koskinen jonkin verran kadotti mielenlaatunsa tunnusomaista hilpeyttä, välittömyyttä, vapautta. Mutta ainakin silloinen Leppälahden Koskinen oli pelkkää päivänpaistetta, elämänhalua, tulevaisuudenluottamusta. En tietenkään siihen aikaan olisi osannut näillä sanoin kuvata hänen olemustaan, mutta muistikuva hänen silmistänsä, hänen miellyttävästä puhetavastaan on säilynyt elävänä mielessäni, ja siihen kuvaan nyt katsoessani voin ammentaa sellaisiakin vaikutelmia, joista ei silloin ollut valmista käsitystä.

Paremmin kuin mikään muu kuvaa Yrjö Koskisen silloista olemusta hänen oma sepittämänsä runoelma, jota kauan laulettiin ympäri Suomen ja vieläkin lauletaan. Luullakseni runo on hänen ainoansa, siis tavallaan myös hänen joutsenenlaulunsa isänmaalle. Ehkä monenkin muistoa virkistän, kun kertaan runoelman sanat tässä.

Honkaen keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa. Honkaen välistä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa. Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää. Paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää. Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkaen humina ja luonto muu. Itse en sydäntäni hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu: Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Voiko olla mitään päivänpaisteisempaa, heleämpää, raikkaampaa, masennuksesta ja toivottomuudesta vapaampaa!

Elisabet rakasti sanomattomasti tätä laulua ja sen sävelmää.

Mutta mihin joutuivatkaan sienemme?

Runsaasti kahviteltuina, vieraanvaraisesti kaikin puolin kestittyinä, ilomielisinä, vaikkapa tyhjinkin korein palatessamme Leppälahdesta kotiin päin, nostimme Kasper ja minä sentään uudelleen kysymyksen sienistä.

Äiti ei nytkään halunnut asiasta puhua, sanoipa vain:

— No, pojat, annetaan sen asian olla. No, Koskinen luuli, että sienet olivat hänelle ... no, välipä niistä!

Silloin me saavutimme papan, joka kulki edellä, ja aloimme häneltä tiedustaa, luuliko hän Koskisten syövän sienemme. Pappa sanoi siihen:

— Kyllä minä luulen hänen lähettävän ne navettaan ja käskevän syöttää lehmille.

IX. MUITA TUTTUJAMME.

Paitsi Koskista oli meillä Lopella vielä muitakin tuttavia.

Vähän pitemmällä, toisen lahden pohjukassa oli pappila, jota asusti rovasti Brander. Tämän perheessä vierailimme usein sekä Koskiset että me.

Siellä oli ainakin neljä poikaa, kaikki lähimain meidän ikäisiämme, ja he olivat paljon taipuvaisempia hauskoihin vallattomuuksiin kuin Koskisen pojat. Vain nuorin, Jalmar, ei vielä voinut ottaa osaa kaikkiin leikkeihin.

Pojista oli Gunnar normaalikoulun suomalaisella osastolla Kasperin luokkatoverina, Alfred, jota sanoimme Apeksi, joutui Suomalaiseen Alkeisopistoon samalle luokalle kuin minä. Rovasti oli, hänkin kaiketi Koskisen vaikutuksesta, kova fennomaani, joka ei epäillyt "uhrata lapsiansa suomalaisuuden alttarille".

Hänellä oli myöskin tytär, Iida, joka taisi olla lapsista vanhin ja oli täysi-ikäinen, miellyttävä, kookas neiti. Äiti kutsui usein heidät kaikki meille Sajaniemeen "leikkimään", sillä seuraleikit olivat siihen aikaan hyvin muodissa, eivätkä aikuisemmatkaan niistä vetäytyneet pois. Niinpä Iida neiti ja Koskisen vanhin poika, Yrjö maisteri, ottivat innokkaasti osaa Sajaniemen pihalla leiskuviin piiritansseihimme. He valitsivat piiristä tanssiin toisensa vähän liian usein. He olivat silloin onnellisen näköisiä. Heidän silmänsä säteilivät ja heidän poskensa punoittivat naurusta ja ilosta pyöristyneinä.

Elisabet näytti olevan heidän tähtensä myöskin onnellinen. Kysymykseemme, miksi kaikki heistä supattavat ja heitä katselevat, hän kuiskasi korvaamme heidän olevan keskenään kihloissa. Nyt mekin avosuin katselimme heitä, sillä ainakin minä näin ensi kerran ihmisiä, jotka aikoivat jotakin niin tavatonta kuin mennä naimisiin.

Kun aikuiset olivat innoissaan keskenään, joutuivat nuoremmat helposti pois piiristä. Mutta me pojat muodostimme oman piirimme ja päästimme siihen mukaan muutamia tyttöjäkin, jotka tuntuivat poikamaisemmilta. Olimme oppineet uudet sanat rinkitanssinuottiin, — pahoin pelkään, että joku rovastin veitikoista ne meille opetti, — ja aloimme niiden säestyksellä hurjasti hyppiä ja pyöriä. Sanoista en muista muuta kuin räikeät loppusäkeet, jotka kuuluivat:

"Puukoilla vaan pois ajetaan svekomaanit kaikki tyyni!"

Aikuisista toiset tahtoivat pysäyttää meidät, toiset nauroivat. Äiti kielsi kivenkovaan semmoisia laulamasta. Isä oli myöskin rypistävinään silmäkulmiansa, mutta hänen suupielensä myhäilivät, ja hän kielsi jyrkemmin vain erästä kirkujaa, joka tahtoi laulaa: pois _tapetaan_, eikä ajetaan.

Iida ja Yrjö menivätkin sittemmin naimisiin, mutta meidän perheemme kanssa he eivät lähemmin seurustelleet.

Sitä vastoin Alfred Branderin (nyk. K. A. Paloheimon) ja hänen vaimovainajansa Kertun (o.s. Hernbergin) pojat ovat avioliittojensa kautta monella tavalla joutuneet sukulaisiksi Aleksanderin ja Elisabetin jälkeläisten kanssa.

* * * * *

Useita kesiä asuimme myös Kangasalla.

Meille pojille oli pitkän talven jälkeen kesän lähestyminen ja tieto, että kohta päästään maalle, ihanaa odotusaikaa. Teimme koulun jäljellä olevista tunneista "pikilapun", johon oli merkittynä, kuinka monta tuntia oli kutakin ainetta vielä jäljellä. Erittäinkin ihanaa oli saada töhriä pois latinantunteja, jotka olivat kevätaikaan mahdottoman kiusallisia. Menimme usein varhain aamulla Kaisaniemen pienen portin läpi rautatiepenkereelle istumaan kielletylle alueelle, jossa eteemme aukeni laaja ratakiskojen verkosto. Istuimme siinä haaveillen lähenevästä ajasta, jolloin kiidämme tästä ohitse, kaupungin tomusta pois viheriäisille kedoille, lainehtiville vesille, metsien ja marjamaiden vapauteen. Ja jokainen veturi, joka höyryissään pihisten kulki edestakaisin vaihteilla, ja jokainen juna, joka jättäen kaupungin suhahti ohitsemme maaseudun vehreyttä kohden, herätti meissä kaihoavaa vetovoimaa. Rakastimme jokaista veturin kohtaa, keltaista öljyä, joka tihkui kiiltäviä rautoja myöten alas maahan, luistinta, joka väkevästi työnteli suurpyörien yhdistäjää, höyryjen pihinää ja puhinaa, pitkiä ja lyhyitä vihellyksiä, mutta erittäinkin huikeata menovihellystä, joka vihlovana, vapauteen rientävänä riehahduksena kauan kuului poiskiitävien kaukojunien vetureista.

Eivät mitkään loma-ajat, eivät joulut eivätkä pääsiäiset olleet niin hartaasti odotettuja kuin maallelähtö. Joululahjain valmistelut, kuusen valinta ja osto torilta, lahjain kääriminen papereihin ja sinetöiminen — mikään ei vetänyt vertoja sille sykähtävälle ilolle, jota tunsimme, kun mamma ryhtyi ensimmäisiin maallemuuton varusteluihin. Ja kun vihdoin viikon valmistelujen ja tavaranlähetysten jälkeen istuimme junavaunussa, emme Kasper ja minä milloinkaan unohtaneet katsoa ikkunasta, milloin se paikka tulee, jossa niin monena aamuna olimme istuneet tätä menoa haaveillen. Ikkunalle sai tulla myöskin Eerik, jopa pikku Liidakin (Elliida). Ja meidän oli määrä, sen paikan vilahtaessa ohitse ja Kasperin annettua kädellään merkin, yhteen ääneen huutaa:

NYT ON SE AIKA!

Vaunun ihmiset kääntyivät katsomaan, mitä se oli, mutta ujoutemmekaan uhalla emme voineet olla näin huutamatta, se oli ollut vakaa päätöksemme.

Kangasalla oleskelimme neljän kesän aikana. Asuimme Kerppolan talossa, joka on mäellä Längelmäveden rannalla, ei kaukana Kaivannosta, joka yhdistää tämän veden Roineeseen.

Talon isännällä oli kolme poikaa, Aatolfi, Kalle ja Eetu. Näistä Eetu otti isänsä jälkeen tilan haltuunsa pysyen talonpoikana. Mutta Kalle pantiin noihin uusiin suomalaisiin kouluihin, ja hänestä tuli lopulta Helsingin suomalaisen reaalilyseon rehtori. Adolfista piti tulla pappi. Hurjasti me leikimme näiden poikien kanssa, olimme rosvosilla, jolloin juoksimme katoilla, hyppelimme korkeuksista maahan ja pudottauduimme ulkorakennusten salaisista kattoaukoista parville, öiset kalastukset nuotioineen kaukaisilla kareilla tai verkostukset Veneh'ojan kalaisessa lahdessa eivät mene milloinkaan mielestämme.

Juuri talon kohdalla Längelmävesi kapeni soukaksi ja syväksi salmeksi. Vastapäätä oleva maa kohosi kallioineen ja alkuperäisine tiheine metsineen korkeaksi harjuksi, joka meistä tuntui salaperäiseltä, aavemaiselta ja läpipääsemättömältä.

Tämä maallemuuton intohimoinen odottaminen, tämä tavaton rakkaus luonnossa elämiseen ei johtunut mistään kyllästymisestä kouluun tai yleensä kaupunkiin. Luulen sen periytyneen meille Elisabetilta. Hänelle oli setä Pjotrin toimeenpanema muutto Uudellekirkolle Suomeen ollut heräämys uuteen, riemuja täynnä olevaan elämään. Pietarin kivitalojen vaihtuminen luonnollisiin metsiin, puroihin, jokiin, järviin, niittyihin, kallioihin, suomalaisen talonpoikaiselämän näkeminen, heidän kynnöksensä, heinäntekonsa, laulunsa oli siihen määrään hurmannut nuoren Elisabetin sielun, että hän ei olisi mitään paratiisia voinut kuvitella tätä luontoa ja sen koruttomia ihmisiä ihanammaksi. Luulenpa vielä, että myöhempinä aikoina hänen lämpimän isänmaanrakkautensa oikeana pohjana oli Suomen maalaisluonto ja tämän luonnon värehtiminen sen suomalaisessa kielessä.

Näin meihin meni kaikki, mikä oli Elisabetissa. Hänestä ne johtuivat nuo kesäleikkien hurmiot, nuo vapaat ystävystymiset talonpoikaisväen kanssa. Hän oli mukanamme kaikessa tuossa.

Vuonna 1876, ennen tavallista maalle (Kangasalle) muuttoamme, laadimme oikein muistikirjasen lähestyvän kesän välttämättömistä tehtävistä. Elisabet leikki mukanamme ja vain yllytteli meitä. Yleisen neuvottelun jälkeen ja luvaten ottaa huomioon jokaisen ehdotukset Kasper suostui kyhäämään kokoon kirjasen. Sen olen vasta äskettäin löytänyt Elisabetin säilyttämien muistipaperien joukosta, enkä malta — sen huumorin vuoksi — olla julkaisematta tätä varhaista asiakirjaa nuoren perheen elämästä. Kirjasen tarkoitus käy ilmi sen "esipuheesta".

MUISTIIN-PANO-KIRJA Kesätoimista. 9 p. Toukokuuta v. 1876.

_Esipuhe_.

Koska yleensä olemme huomanneet, että talvella aina päätetään kesällä tehtäväksi paljon, mikä ei sitten kumminkaan tule tehdyksi, olemme nyt päättäneet kirjoittaa muistiin kaikki ne toimet, jotka usein kesää muistellessa johtuvat mieleen.

_Nordenskiöldin tutkimusretki_.

Mannermaa meidän järvemme toisella rannalla on hyvin tutkimushalua herättävä. On siis päätetty.

Tarpeet: Vene (lainataan maksua vastaan jostakin kesän ajaksi). Puukot, (onkivapojen hankkimiseksi). Eväät (nälkä on paha vihollinen). Kalastusneuvot. Portööri. Kartan piirtämiseen kuuluvat tarpeet.

_Syöttikalojen säilytyspaikka_.

Kun isoja kaloja mennään onkimaan, niin on sangen tarpeellista ja välttämätöntäkin, että on syöttejä. Näitä on sangen vaikea pitää kauemman aikaa elävinä, jos ei tee erityistä säilytyspaikkaa niitä varten. Sopivin on seuraava laitos: järveen, matalaan veteen asetetaan lautoja, parhaiten sillä tavoin, että ne lyödään pohjaan kiinni hyvin likelle toisiansa, niin että ainoastaan pieniä rakoja jää väliin, joidenka kautta vesi pääsee vaihtumaan säiliössä. Siten pysyvät sinne pannut kalat elävinä ja virkkuina.

_Uudistalo_.

Viime kesänä jo oli meillä rakennettuna pieni mökki ja silloin päätettiin tulevana kesänä tehdä samalle paikalle paljon täydellisempi mökki. Tämä päätös olisi nyt tänä kesänä toimeenpantava. Jos suinkin on mahdollista, niin tehdään tämä asuntomme laudoista ja kaikinpuolin mukavaksi ja hauskaksi. Siellä sitten eletään kaikessa hauskuudessa. Ollaanpa usein siellä yötäkin.

_Lautta_.

Tarpeellista on, että tehdään niin suuri lautta, että se kannattaa noin 5 miestä ja se on oleva yhteinen. Sitten tehköön kukin itselleen pienemmän lautan, joka on vain yhtä henkilöä varten. Näillä sopii aina mennä kalastamaan likelle rantaa. Isolla lautalla sopii mennä kauemmaksikin. Sitä varten on tehtävä hyvin pitkä seiväs, joka ulottuisi pohjaan vaikka syvemmällekin. Lautoilla voi käydä pientä merisotaakin. Jos siinä kahakassa sitten järveen putoaakin, niin ei tee mitään.

_Ankkuri_.

Suuri vastus oli viime kesänä siinä, ettei kalastamaan mennessä aina ollut lähettyvillä kiveä, jota olisi sopinut käyttää ankkurina. Ettei kivi sitä paitsi ole mikään erittäin sopiva ankkuri, tietää jokainen. Ottakaamme siis nyt tulevana kesänä mukaan oikea rauta-ankkuri. Onhan meillä täällä Helsingissä semmoinen (vinnillä). Kalastaminen tulee sillä tavoin paljon mukavammaksi.

_Voimistelu_.

Laitoksia, kaikenmoisia on tehtävä voimistelua varten.

_Onkivapoja_.

(Katso Nordenskjöldin tutk.)

_Robinson_.

Tämä on hyvin tunnettu nimi. Olisi lysti matkia hänen elämänvaiheitansa. Maalla semmoista sopii tehdä.

Rosvoja ruvetaan taas leikkimään. Voipi tätä leikkiä paremmin muodostaakin kuin viime vuonna.

Ruvetaan useammin käymään Meurmanin luona, sillä siellä on hyvin lysti.

Kaivannolla pitää _hyvin usein_ käydä. Siellä saa uistimella paljon kaloja.

Koukkuja pitää panna järveen jo alusta saakka.

Mustasaaresta saa paljon mustikoita.

Mansikoita saa toiselta puolen järveä. (Onko kovin helppoa niitä sieltä tuoda, en vielä tiedä. Katso: Nord. tutk.)

On oltava kirjailijoita. Maalla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Minun rom. olisi lopetettava.

Sanomalehteä sopii toimittaa (mutta ei määräaikaisesti).

Jos vaan saataisiin pyssy metsästämistä varten!

Koska sateella on hyvä kalansaalis, niin pitäisi keksiä keino, miten voisi sateessa kastumatta onkia. Sopisihan tehdä veneen päälle tuohista katto, jota voi mielensä mukaan ottaa pois ja jälleen asettaa.

Veneen siivet (Arvid).

Uusi suuri Filosofia (Philosophia), Kasper.

* * * * *

En muista, mutta suuresti epäilen, tuliko totta metsäisen vuoren kartoittamisesta, veneen varustamisesta tuohikatolla ja siivillä, romaanin ja suuren filosofian kirjoittamisesta. Hyvä kun saimme uuden lautamökin rakennetuksi niemen päähän, siinä ei saanut mikään muistuttaa herrastyyliä, ikkunat ja ovi olivat vinossa, koristeita ei missään. Kasper sanoi, että se kyllä seuraavana kesänä on jo harmaa. Elisabet kävi katsomassa ja iloksemme myönsi, että se jo nytkin oli hyvin maalaismökin näköinen ja siis kaunis. Mikään tahallinen koristelu, jossa ei näkynyt muu kuin koristelun tarkoitus, samoin kuin hiekkakäytävät ja säännölliset tekonurmikot eivät hänestä eivätkä meistä voineet olla kauniita. Kaunis saattoi olla vain luonnollinen polku. Kasperin vaatimukset olivat tässä suhteessa mitä ankarimmat. Hän ei sallinut metsää puhdistettavan kuin mitä suurimmalla huolella ja aistilla: ei saanut mitenkään näkyä, että ihminen oli siinä jotakin suunnitellut, esimerkiksi harventanut tai jättänyt puut riviin polun syrjään, ja kuusi, jonka alaoksat oli karsittu, oli hänelle kauhistus, samoin kivi, joka oli puhdistettu sammalettomaksi.

Vielä muistelen saaneemme toimeen kirjoituksessa mainitut lautat ja pulikoineemme paljon rantavedessä kaislikkoon asti. Mutta tuo yhteiseksi aiottu lautta ei kantanut meitä kaikkia (Armaskin pyrki sille), vaan upposi syvälle, kun menimme samalle puolelle, jolloin Armas pulskahti suinpäin veteen. Sinä kesänä hän Elisabetin kauhuksi yhtä mittaa pulskahteli veteen; arvatenkin olivat vanhempien veljien kesähommat hänelle liian aikaisia.

Hyvin toteutetuksi tuli sitä vastoin kirjoituksessa mainittu Meurmanien luona käynti. Mahdollista on, että tämän Meurmanin vuoksi me olimmekin joutuneet kesäilemään juuri Kangasalle (Aleksanderin suunnitelmia).

X. MEURMANIEN LUONA.

Liuksiala, heidän kartanonsa, jossa sanottiin ennen vanhaan Kaarina Maununtyttären, onnettoman Eerik XIV:n puolison asuneen, oli avoselkäisen, aallokkaan Roineen rannalla. Suuri puutarha ylettyi rannasta päärakennukseen asti. Vanhojen puiden kannot ilmaisivat sen olleen joskus jonkinlaisena kävely- tai ajelupuistona, mutta nyt se oli keittiö- ja hyötykasvien vallassa, marjapensaiden ja pienten hedelmäpuiden ollessa sen korkeimpia istutuksia. Tämän ainakin Kasperille sangen vähän kiinnostavan, vain tuottavuutta eikä mitään kauneutta tavoittavan puutarhan sijaan oli päärakennuksen toisella puolella laaja pihakenttä, jonka jatkona oli vanhoista ajoista säilynyt koivukuja. Karahkaiset puut olivat mahdottoman paksurunkoiset ja meistä nähden ylettyivät pilviin. Niiden vanhuuteen, eri suuntiin kallistumiseen ja oksien omavaltaisuuteen katsoen Kasper antoi anteeksi sen, että ne olivat rivittäin. Hän vihasi oikeastaan vain sitä, että vielä _meidän aikoinamme_ joku saattoi harventaa nuoren koivikon kolmen sylen välille puusta puuhun tai istuttaa riveihin.

Pihan laidassa oli mahtavia, tummuneen punaisia ulkohuoneita, tallit, navetat ja erittäin kauniita vanhanaikaisia aittoja portaineen ja soikea-aukkoisine parvekkeineen. Koivukujan päästä alkoi sileä maantie, joka kierteli kartanon laajojen viljelyksien läpi. Vieläkin näen ruislaihojen ihanan aaltoilun. Siellä näkyi myös vilja-aitta, heinälatoja ja suuri, käynnissä oleva, monisiipinen tuulimylly, jossa paljon oleskelimme.

Meurmanin perhe oli suuri. Siinä oli kolme aikuista tytärtä; vanhin oli Bertha, joka sittemmin hukkui uintimatkalla, ja toinen oli viehättävän näköinen Minna, johon olin rakastunut (poikana olin usein rakastunut aikuisiin). Muita tyttäriä olivat pienet kaksoset Helmi ja Inez. Poikia oli viisi: Otto, Alfred, Ivar, Verner ja Jalmar (nykyinen Liuksialan haltija). Näistä pojista oli Otto normaalikoulun suomalaisella osastolla Kasperin luokkakumppanina, muut Suomalaisessa Alkeisopistossa, Alfred ja Ivar minun luokkalaisiani, Verner ja Jalmar sittemmin Eerikin. Pojat asuivat yhdessä Kasarminkadulla sillä kohtaa, missä nyt on uusmaalaisten osakuntatalo. He olivat luotettavan "huushollerskan" hoteissa ja Otto oli nuorempiensa kaitsija. Sielläkös vasta oli hauska käydä! Välistä jo portaita noustessa kuului heidän huoneestaan yhtäjaksoinen kova porina: viisi poikaa luki ääneen läksyjänsä. Ainoa keino oppia läksynsä samassa huoneessa muiden veljien kanssa, jotka kaikki lukivat ääneen, oli huutaa muiden yli, niin että kuuli vain oman äänensä. Arvaahan, mikä melu siitä syntyi. Omaa ajatusta ei siinä paljonkaan voinut käyttää, ja sen vuoksi he lukivat läksynsä aina ulkoa, kopauttaen kirjalla päähänsä, kun katsoivat osaavansa.

Sitkeästi he pysyivät hämäläisessä murteessaan pehmentäen _d_:n leveäksi muljo _l_:ksi. Kouluaikana kaupunkilaispuvussa toinen veli saattoi tiuskaista toiselle: katos kun hanskas on kuitti, velä pois, sormes tuppaa maalle! Kauan kesti ennenkuin he vihdoin, kai vasta ylioppilaina, alkoivat osata kirjakieltä. Mutta täällä Kangasalla he olivat maahan kasvettuneet ja kuuluivat sen luontoon yhtä hyvin kuin lepät tai somerotie Hämeen paahteisessa kirkkaudessa. Heille oli Suomalainen Alkeisopisto melkein yhtä vieras ja karkaamiseen kiihottava kuin lukkarinkoulu Jukolan veljeksille. Pojissa oli semmoista aarteenomaista suomalaista rehtiyttä, että sen rinnalla kaikki kommellukset sovinnaisia seurustelusääntöjä vastaan kadottivat merkityksensä. Kasperkin, vaikka hänellä kaiken ihmisarvon mittana olikin vain ihmisen esteettinen aisti ja taiteen ymmärtäminen, antoi — mitä Meurmanin poikiin tuli — anteeksi, etteivät he käsittäneet yhtään mitään maalaustaiteesta eikä heillä ollut minkäänlaista soitannollista korvaa. Taisipa tämä kiintymys hänelle itselleenkin olla arvoituksena, ehkä myös opetuksena, ettei rakkaus ihmisiin saisi riippua estetiikasta. Voihan olla, että se riippui sekä heidän että meidän yhteisestä rakkaudesta suomalaisuuteen. Siihen aikaan oli ihmisiä alkanut vetää toistensa puoleen tämä uusi lähentymisen voima ja ehkä väkevämmin kuin entinen sukulaisuuden side. Varma vain on, että Kasper kovasti piti Otostansa, _vaikka_ nimittikin "idiooteiksi" kaikkia muita, joiden mielestä tekonurmeen leikatut hiekkakäytävät ja riviin istutetut puut olivat kauniita.

Elisabet ja rouva Meurman alussa vähän vieroivat toisiansa, mutta ystävystyivät jo muutamien Liuksialassa käyntien jälkeen. He olivat kuitenkin ehkä vieläkin suurempia vastakohtia toisilleen kuin me ja Liuksialan pojat. Rouva Meurman ei ymmärtänyt taiteesta paljoakaan, mutta hänellä oli suurenmoinen sielu; hän kohdisti koko olonsa ja elämänsä yhteen ainoaan tarkoitukseen, hän eli vain kelvatakseen miehelleen, ymmärtääkseen miehensä aatteet, ollakseen kunnollinen emäntä miehensä suuressa säterirusthollissa. Hän ei ollut saanut juuri kouluopetusta, vaan oli nähtävästi vasta naimisiin mennessään ruvennut jotakin lukemaan ja ottamaan yleisistä asioista selkoa, pyrkien kaikin voimin niiden aatteiden perille, jotka hänen miestänsä innostivat. Semmoinen aate oli ennen muuta tietenkin — suomalaisuus. Rouva Meurman oli kuitenkin kotoisin rutivanhoillisesta rovastin perheestä, joka sitä paitsi oli kuuluisa silmittömästä kiihkoruotsalaisuudestaan. Hänen oli siis eläydyttävä suomenkieleen ja suomalaisuuteen, jotka olivat olleet hänelle aivan vieraita käsitteitä, ja eläydyttävä niin, että hän saattoi olla suomalaisiksi ja suomalaisuuteen kasvatettujen lasten äitinä. Juuri niinkuin Elisabetin oli ollut eläydyttävä suomalaisuuteen lastensa vuoksi.

Luullakseni juuri tämä suomalaisuuden asia oli syvällisenä yhdyssiteenä näidenkin vastakohtain, Elisabetin ja Aline Meurmanin välillä.

Elisabet oli sekä hämmästyksissään että ihastuksissaan, kun rouva Meurman vei hänet katsomaan Liuksialan maito- ja ruokatalouteen kuuluvia laitoksia, kellareita, pesutupia, rukkeja, kangaspuita, ja lopuksi näytti aitat kotikutoisine pellava- ja sarkakankaineen ja ruoka-aitat palvattuine kinkkuineen, jotka pitkissä riveissä riippuivat orsissa. Kaikki nämä taloushoidotkin oli Aline vuosikausien kuluessa oppinut ja suoritellut miehensä tähden. Ennen miehelään menoansa hän ei sanonut mitään taitaneensa. Mutta nyt hän oli niihin niin innostunut ja niin alituisessa puuhassa, että olisi luullut häntä pelkäksi "huushollerskaksi" tai muuten näköpiiriltään aika ahtaaksi ihmiseksi, ellei hänen suuri sielunsa olisi tuon tuostakin välähtänyt esille kaikissa pikku seikoissa. Puhellessaan Elisabetin kanssa kinkkujen valmistuksesta hän saattoi kesken kaikkea pysähtyä taputtaakseen uutta ystäväänsä olalle tai kädelle, ja silloin hänen silmäripsensä rupesivat nopeasti räpyttelemään ja silmäluomien välisessä kulmassa aina välähti pienen pieni vettymys, jonka hän pian osasi peittää rupeamalla jälleen puhumaan kinkuista. Mutta se ehti avata ystävälle kaiken kätketyn. Eivätpä semmoiset avautumiset olisi heidän välillään tainneet olla mahdollisiakaan, jos niiden olisi pitänyt tapahtua sanoin. Aline osasi venäjää yhtä vähän kuin Elisabet ruotsia, ja suomea he puhuivat molemmat yhtä vaillinaisesti. Taas oli siis yhteinen suomalaisuus ihmeitä tekemässä, ventovieraita toisiinsa yhdistämässä. Aline Meurman olisi tuskin läheisimmiltäkään verisukulaisiltaan saanut osakseen niin lämmintä ymmärtämystä, kuin tulvahti häntä kohtaan Elisabetista, joka hänkin tahtoi palvella lapsiaan rakastamalla suomea. Siis heidän ylin elämäntarkoituksensa oli sama, ja sen he molemmat vaistomaisesti tunsivat.

Agathon Meurman, Liuksialan kuuluisa herra, niin harras suomenmielinen kuin olikin, ei kuitenkaan hänkään täydellisesti hallinnut suomea. Yrjö Koskinen käytti suomalaista kirjakieltä paljon luontevammin, vaikkei alussa hänkään virheettömästi. Mutta heidänkin luja ystävyytensä, lujempi kuin mikään sukulaisuusside, tuntui perustuvan heidän yhteiseen suomalaisuuteensa, joka saattoi soinnuttaa toisiinsa vastakohtaisetkin luonteet, saati yhteenkäyvät. Ja näillä kahdella ystävyksellä ei ollut mitään haittaavia erilaisuuksia, niin että erilainen menneisyys, erilainen kehitys olisi asettanut ystävyyttä koetuksen alaiseksi. Heidän näköpiirinsä olivat samat.