Part 22

Tuo suomalaisen normaalikoulun siirto pois pääkaupungista kokosi heidät suureen yhteiseen voimainponnistukseen. Voimatta toivoa minkäänlaista rahallista kannatusta hallituksen puolelta he päättivät yksityisillä pienillä varoillaan saada aikaan poispyyhkäistyä normaalikoulua vastaavan ensimmäisen luokan Helsinkiin. He ajattelivat kai, että vuoden kuluttua kysymyksen ollessa toisen luokan perustamisesta innostus asiaan olisi ehtinyt levitä jo laajempiinkiin piireihin ja toisenkin luokan ylläpitäminen käynyt mahdolliseksi. Kolmantena vuonna olisi innostus ainakin kolminkertainen, neljäntenä vähintään nelinkertainen jne.

_Credo qvia absurdum_. Uskon asiat ovat tietenkin epäloogillisia. Mutta niiden varaan rakentui fennomania. Älä pelkää, piskuinen lauma!

Ensimmäinen luokka perustettiin.

Kouluhuone saatiin vuokratuksi aivan ruotsalaisen normaalikoulun viereiseltä asuintontilta ylempää Kasarminkadulta, joten se saattoi muistuttaa itsepäistä kasvannaista mahtavan oppilaitoksen kyljessä. Erottava porttikin, joka sinne johti, hajosi vähitellen poikien retuutusten tähden, niin ettei syrjäinen olisi tiennyt siinä kahta eri koulua olevankaan.

Vielä toinenkin asumus vuokrattiin samasta pihasta. Se oli yksikerroksinen puutalo, jonka toisesta puolesta muodostettiin huoneisto luokan ainoalle opettajalle eli "rehtorille". Luokka sitä vastoin sijaitsi pienestä kivitalosta vuokratussa huoneessa.

Tälle ensimmäiselle luokalle minä jouduin.

Kasperia en useinkaan nähnyt siinä toisen pihan suuressa poikain vilinässä, ja lienevätkin suomalaiset pitäneet vähän eriseuraa lukuisempien, vallalla olleiden "norssien" suhteen. Enpä usein löytänyt häntä edes mennäksemme yhdessä koulusta kotiin. Mutta välistä näin hänet, kun luokkamme kulki yhteiseen voimistelusaliin. Omituisen sattuman vuoksi oli nimittäin normaalikoulun rehtori suomenmielisille myötämielinen, ja hänen vaikutuksestaan kai saimme käyttää tuota voimistelusalia. Hänen nimensä oli Kihlman. Hän oli suuri, vähän kumaraselkäinen, kaljupäinen, aina pitkässä mustassa verkatakissa esiintyvä, oikeudenmukainen, mutta hyvin pelätty vanhus, josta Kasper kertoi poikien sanovan, että "se kulkee kuin kiljuva jalopeura etsien ketä nielaista saisi". Myöhempinä aikoina hän oli suomenmielisyydestään hyvin tunnettu, jopa vaikutusvaltainen toimihenkilö erittäinkin kaikissa suomalaisten taloudellisissa yrityksissä.

Meidän takapihaan eristetty luokka parkamme sai komeaksi nimekseen "Suomalainen Alkeisopisto". Hämeenlinnan vuoksi sen nimenä ei voinut olla vielä komeampi "Normaalikoulu".

Rehtorimme ja ainoa opettajamme ei ollut läheskään ison ja arvovaltaisen Kihlmanin veroinen arvohenkilö. Hänen nimensä oli K. Forsman, mutta ei kukaan tiennyt mitä nimiä nuo vaatimattomat alkukirjaimet edustivat. Hän oli Yrjö Koskisen (Georg Forsmanin) läheisiä sukulaisia Pohjanmaalta, kasvatettu hänkin sikäläisissä pietistisissä kodeissa, joiden lapset, tavallisesti jo alkaen vapautua vanhempainsa kirkollisesta ahdasmielisyydestä, niin usein sen sijaan hurmaantuivat kansallisuus-aatteeseen, jota oikeat pietistit pitivät sittenkin maallisuutena, synnillisenä. Semmoinen pietismin ahtaudesta vapautunut henki oli itse Yrjö Koskinenkin: hänen isiensä intohimoinen, maailmasta kokonaan poispäin kääntynyt taivaanvaltakunnan tavoitteleminen oli hänessä muuttunut yhtä intohimoiseksi, mutta monin verroin värikkäämmäksi, palavan intomieliseksi ja elämäntuntuiseksi rakkaudeksi suomalaiseen kansakuntaan, siis osaan juuri tätä reaalista synnillistä maailmaa.

Meidän rehtorimme eli hyvin vaatimatonta elämää vaimoineen tuossa saman pihan puurakennuksessa, jonka huoneistoon meillä oli luonnollinen tilaisuus sangen läheisesti tutustua, koska meidät joskus kutsuttiin sinne laiskanläksylle. Hän käytti pukunaan aina samanväristä harmaata sarkaverkaa, jonka liivi, muodin vaatimuksia halveksien, ylettyi melkein kokonaan peittämään rintapaidan. Ei ihmeeksikään hänellä milloinkaan ollut siihen aikaan muodikasta pystykaulusta väljästi kääntyvine kärkineen ja paksusti röyheltyvine huivisolmuineen, vaan aina samanlainen ahdas alaspäinen, ja kaulahuivina vain sormea kapeampi musta nauha, tiukasti ristiin sidottuna. Kaulus oli ahdas, ja siitä johtuva tapa alituisesti venytellä kaulaa ikäänkuin irti kuristuksesta oli saanut spasmin luonteen. Hän suoritti saman liikkeen myöskin kiukustuessaan eikä vain kauluksen puristaessa. Ruskeanpunertavat viikset ja parrantupsu alahuulen alla, paksut, väkevät, kehyksettömät lasit ohuine ja terävine, liian ahtaasti istuvine, korvain taakse kiertyvine sankoineen olivat koko kouluajan alituisesti edessäni. Muistan kuin jotakin peräti tavatonta, melkeinpä kauhistavaa, kun hän joskus alkoi kiskoa irti noita punaisiin kasvolihoihin ja nenän varteen syvälle syöpyneitä sankojaan, jotka nyt jättivät vielä kahta vertaa punaisemmat viirut. Tämä temppuilu oli harvinaista lepohetkeä meille. Lasittomia, mitään näkemättömiä silmiään mulkoillen hän alkoi mitä huolellisimmin hieroa nenäliinalla laseja puhtaiksi, joita tarkasteli tällöin vain parin tuuman päästä. Sitten sangat taas yhtä huolellisesti sijoitettiin entisiin uomiinsa ja jatkettiin maantietoa.

Vain ehkä parissa tapauksessa koko koulunkäyntini aikana voin muistaa hänen nauraneen. Sitä hän ei ollenkaan osannut tehdä, häntä vain jotenkin hytkytti, jotakin sihisi, hampaat paljastuivat, siinä kaikki, mitään naurun ääntä ei tullut kuuluviin.

Alaluokilla hän oli ainoa opettajamme kaikissa aineissa. Näimme hänet siis edessämme joka päivä kuusi tuntia, 9-1 ja 4-6, aina tuossa ikuisen harmaassa puvussa, joka ei ollut milloinkaan uusi eikä milloinkaan käyttämättömäksi vanhentunut, aina istumassa samalla tuolilla, aina samalla tavalla kurkotellen päätänsä pois kauluksen kuristuksesta ja aina pukinpartaansa hieroen, niin että se oli keskeltä kulunut. Joskus iltpäivätunneilla hän tuntui vähän rasittuneelta, oli kaiketi myöhään yöhön saanut korjata vihkojamme, mutta tämä ei suinkaan tuntunut opettamisen laimentumisena, ei, vaan hänen nenänpielensä vain kalpenivat, suu jäykistyi ja, enempää kuin juuri raolleen aukeamatta, vetäysi vähän viistoon. Sitten meni kaikki taas paikoilleen, silmät ikäänkuin kyyneltyivät ja hän teki pienen nielaisuliikkeen — siinä luulossa, ettei kukaan ollut huomannut tuota tukahdutettua haukotusta. Itse asiassa haukotteli kuitenkin hänen jälkeensä puoli luokkaa. Oi kuinka vieläkin haukotuttaa muistellessani rehtorimme kalpenevia nenänpieliä ja hänen väkivaltaisia ponnistuksiaan luonnonlakia vastaan! Iltapäivätunnit päivällisen jälkeen olivat todellakin rasittavia, vaikkapa vain kaunokirjoitustunnillakin. Hämärästi kahden kattolampun valaisemassa luokkahuoneessa me 30-40 oppilasta kävelimme vuorotellen vihkoinemme opettajanpöydän ääreen näyttämään saannoksiamme: joko onnistuimme vihdoinkin pääsemään _n_:stä _m_-kirjaimeen taikka meidät palautettiin vielä sivumäärin jatkamaan saman n:n kirjoittamista, kunnes sen kyhmyt olivat yhtä pitkät, yhtä pyöristyneet ja viivat yhdensuuntaisesti kallellaan.

Oppilasjoukko oli mitä moninaisinta kokoomusta. Paria, kolmea poikkeusta lukuunottamatta, jotka liittyivät kouluun muistaakseni vuotta tai paria myöhemmin, oli ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla luokalla enemmistönä "kansanlapsia", jolla nimellä tarkoitettiin ja kai vieläkin tarkoitetaan koulusivistystä vailla olevien vanhempien lapsia. Niitä oli joitakuita Pohjanmaalta, tunnettujen maalaisten, talollis- ja käsityöläissukujen lapsia, mutta enimmäkseen kuitenkin kaupunkilaisten pikkuliikkeenharjoittajien ja käsityöläisten piireistä, suurimpana enemmistönä helsinkiläisiä, joiden joukossa joitakuita kaikkeakin kotikasvatusta vaille jääneitä, jopa täysin kehittyneitä "katupoikia". Miellyttävimpiä olivat nuo hienot, hiljaiset maalaispojat, jotkut hyvinkin kaukaa pohjoisesta. Oli Karjalasta, jopa Inkeristäkin tulleita, mikä kaikki todistaa, että tämä niin vaatimattomalta näyttävä kouluyritys oli herättämässä kansan huomiota ja harrastusta ympäri maan.

Opettajia lienee sitten toisen ja kolmannen luokan tarpeiksi ollut alussa hyvinkin vaikea löytää, koska ensiksikin kaikki opettajain valmistus tapahtui maassa yksinomaan ruotsinkielellä, mutta erittäinkin, koska opettajille voitiin tässä kootuilla antimilla perustetussa koulussa tarjota äärimmäisen niukka palkka. Kaikkihan perustui aatteelliseen innostukseen ja uhrautumishaluun. Olenpa varma, että rehtorimme harmaan sarkatakin ikuisuus ja uusimattomuus ei suinkaan johtunut mistään erikoisesta kiintymyksestä vanhoihin vaatteisiin, kuten jotkut pojat väittivät, vaan kyllä se johtui palkan niukkuudesta, niinkuin sekin, minkä jotkut laiskanläksyläiset olivat panneet merkille, että hän heidän tullessaan oli istunut pöydän ääressä pennejä laskemassa. Olihan meillä jonkin aikaa ensimmäisillä luokilla ruotsinkielen opettaja, joka näytti vähän rentultakin, ja saattaa olla, että hänen oli pakko tyytyä niukkaan palkkaan, ei aatteen vuoksi, vaan koska muuta tointa ei löytänyt.

Mitä ylemmille luokille kiipesimme, sitä parempia opettajia meillä alkoi olla, alkoipa olla oikeita lehtorejakin, jopa myöhemmin pedagogisia kuuluisuuksiakin.

Näin toteutuivat vähitellen koulun perustajain rohkeimmat toiveet. Pari kolme vuotta oltuansa siinä kuin kasvannaisena ruotsalaisen normaalikoulun kupeella muutti yhä suurentuva Suomalainen Alkeisopisto Kaisaniemen rinteelle (ns. Böökin koulun naapuriksi). Mutta innostus ja uhrautuvaisuus kasvamistaan kasvoi. Helsinkiläisten esimerkkiä seuraten jo moni muukin kaupunki alkoi itsellensä suomalaista lyseota puuhata. Pian syntyi ajatus oman kivitalon rakentamisesta meidän koulullemme. Taas keräyslistat liikkeelle, taas kokonaisten omaisuuksien uhraamisia, taas naiset hopea- ja kultahelyjänsä myymään! Ja niinpä opistomme kuusi luokkaa muuttaa omaan kivitaloon Ratakadun varrelle. Siinä on tilaa jo seitsemännellekin ja kahdeksannelle luokalle. Siihen saadaan opettajiksi jo Aleksander Strengit, Adolf Strengit, Hynénit, Koverot, Nordlundit, maan etevimmät opettajat, kunnes koulu myöhempinä aikoina muuttuu kuin muuttuukin Suomalaiseksi _Normaalilyseoksi_ ja sijaitsee nyt entisen alkeisopiston vieressä, maan ehkä upeimmassa kouluhuoneistossa!

K. W. Forsman — hän ei enää ehtinyt näihin komeuksiin. Eipä olisi ehkä kelvannutkaan valtionkoulun rehtoriksi. Hän taisi olla vain — maisteri.

Yhtä vähän kuin hänen eläessään kukaan tuli kiittäneeksi häntä vaivoista, yhtä vähän on hänen kuoltuaan mitään ylistyspuheita pidetty hänen elämänsä uhrauksesta aatteen palvelukseen. Rehtori Forsman muutti vanhentuessaan — ehkäpä jo väsyneenä opettajantoimeen — kansakoulujen tarkastajaksi jonnekin Etelä-Pohjanmaalle, missä hän meni manalle vasta muutamia vuosia sitten. Eikä voi olla hartaasti toivomatta, että hänen toimeentulonsa oli vanhuuden päivinä jo helpompaa ja että hän oli osannut iloita ja nauraa enemmän kuin noina yhdeksänä parhaan miehuutensa vuotena, jolloin joka päivä kyllästymiseen asti näimme hänet luokkamme edessä.

Tämänlaatuisilla hurskaiden pietistien jälkeläisillä oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen käsitys suomalaisuudesta, että sen ajaminen oli Jumalan tahdon täyttämistä. Ja niin tosissaan he olivat tässä ydinkäsityksessään — vaikka pietistien synkkyydestä jo vapautuneinakin — ettei ihmissuosion tai tunnustuksen tavoitteleminen ollenkaan kuulunut heidän ohjelmaansa; yhtä vähän heidän päähänsä milloinkaan pälkähti ilmaista sitä iloa ja hilpeyttä, minkä velvollisuuden täyttäminen luonnostaan ihmissielulle tuottaa. Ainakin tämä Forsman olisi pitänyt kunnianasiana päinvastoin peittää semmoisesta aiheutuvaa iloa.

Mutta minun täytyy nyt mennä hakemaan Elisabetiamme.

Minne hän jäikään?

VIII. ELISABET TUTUSTUU FENNOMAANEIHIN.

Helsinkiin muutettuamme oli Aleksanderin ensimmäisenä huolena ollut perheensä suomenkielentaidon edistäminen ja moitteettomaksi saattaminen. Oli vapauduttava siitä epäkirjallisesta murteesta, joka oli Viipurissa tarttunut sekä Elisabetiin että meihin. Sillä nyt oli välttämätöntä omata suomalainen kirjakieli, jota paraikaa vielä luotiin ja jonka oli oltava Suomen erikoisena sivistyskielenä. Sivistyneen säädyn tunnusmerkkinä oli oleva, että se puhui tätä kirjakieltä eikä murteita, jotka edustivat "sivistymättömiä". Ei siis mitenkään enää "mie", "miun", "veissi", "messässä", niinkuin Viipurissa puhuttiin, vaan selvästi: minä, meidän, veitsi, metsä.

Tässä tarkoituksessa Aleksander — kaiketi suunnitelmansa mukaisesti — vei perheensä kesäkuukausiksi eri osiin maata, milloin Hikiään (Etelä-Hämeeseen), milloin Kontiolahdelle (Joensuun tienoille), milloin Kangasalle (Tampereen seuduille), monia muita seutuja luettelematta.

Hikiässä olimme ensimmäisen ja pari seuraavaa kesää, joiden aikana siellä toimitettiin myös topografisia korkeusmittauksia. Pikku ryssä pantiin juoksemaan valkoinen, mustilla asteviivoilla varustettu riuku selässä kauas pitkin aukihakattua linjaa. Kun mies vihdoin pysähtyi jonkin mäen rinteeseen, oli hän pienentynyt melkein näkymättömäksi, samoin hänen riukunsa, jota hänen oli nyt pidettävä pystyssä. Isä kiikaroi kartalle asetetun messinkiputken läpi, joka oli asetettu kolmijalan päälle, ja tarkasteli, oliko upseeri merkinnyt korkeusasteen. Sitten he taas muuttivat paikkaa ja välistä puuhasivat aamusta iltaan, sillä aikaa kun me leikimme Hikiän hauskalla suurella pihalla, tallin- ja navetanparvilla, metsikössä ja hakamailla.

Mutta emmepä saaneet olla kovinkaan joutilaina, sillä meille oli hankittu ankara maisteri (Könönen oli hänen nimensä), joka saattoi päivän helteisimpänäkin hetkenä käskeä pieneen huoneeseensa ja — itse puolipukeissa, kengittä ja sukitta — tuntikausia opettaa meille suomenkielen hienouksia ja valmistella meitä vastaisissa kouluaineissa. Hänen oli myös määrä haastella suomea äidin kanssa. Hän oli kyllä Karjalasta kotoisin, mutta käytti puheessaan mitä ankarinta kirjakieltä, tarkasti välttäen murteellisuuksia. Seuraava maisteri oli periaatteen mukaisesti kotoisin Länsi-Suomesta. Hänen nimensä oli Hannula, hänkin puhui aina kirjakieltä, jopa kirjoitteli runoja.

Elisabet oli siihen aikaan jo toteuttanut päätöksensä. Hän ei puhunut kanssamme enää muuta kuin suomea, vaikka se oli hänelle vaikeata. Toisinaan sattui, että hänen täytyi kysyä meiltä, mitä jokin venäläinen sana on suomeksi, mutta itse kysymyksen hän teki suomeksi. Pian hänen täytyi huomata, että hänen lapsensa alkoivat unohtaa hänen entistä kotikieltään.

Äskettäin, hänen vielä eläessään, kysyin, eikö hän milloinkaan tuntenut kaipausta vanhaan kotimaahansa.

Hänen piti ruveta oikein miettimään ja muistelemaan, miten asianlaita oli. Ja näytti ensin siltä, kuin ei hänellä olisi erikoisia kaipauksen muistoja.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi eloisasti:

— "Olenpas vainenkin tuntenut jotakin sellaista. Koetin aina elättää ja itsessäni säilyttää mieltymystä suomalaisiin, niinkuin se olisi ollut elämäni pelastava korsi, mutta ehkäpä sittenkin liian aikaisin uskottelin itselleni, että tässä suhteessa olin jo saavuttanut jotakin. Kerran — Viipurissa vielä asuessamme — tuli vastaani kaksi venäläistä sotamiestä, jotka ohikulkiessaan osoittivat toisilleen joillakin portailla laiskasti loikoilevia työmiehiä ja sanoivat halveksien: onpa niillä aikaa siinä lekotella ja kylkiänsä paistatella! Aivan odottamatta heidän aiheeton inhonsa tarttui minuun ja tunsin suurta vastenmielisyyttä noita rumia ja toimettomia laiskureita kohtaan. Vielä odottamattomampaa minulle oli, että samassa jokin lämmin tuulenhenki lehahti minua kohden Venäjältä päin. Äkkiä olin vanhempieni kodissa, teekeittiö pihisi ruokasalin pyöreällä pöydällä, isä tuli harmaassa kotitakissaan, äiti istui pöydän ääreen, — Misha siveltimineen maalaili pää kallellaan omaa työtänsä arvostellen — Shura, Njanja... Kun heräsin ja näin taas viipurilaisen kadun edessäni, valtasi minut sellainen kodinkaipaus, että olin itkeä. Tämä tunne peloitti minua. Ymmärsin, kuinka vaarallista minun oli kuunnella mitään inhonpurkauksia ja lyhyimmäksikään tuokioksi hukata mielestäni sitä, mitä jo olin saavuttanut."

Olisi vaikea uskoa, että tämä oli todella hänen ainoa koti-ikävän muistonsa, ellei tietäisi, miten tarmokkaasti hän koetti olla mukana lastensa kasvavassa suomalaistumisessa. Hän todella _pelkäsi_ sellaiseen sentimentaalisuuteen vaipumista, ehkä salasi, ehkä tahallisesti tukahdutti sitä, ja lopulta pääsi kuin pääsikin siitä irti. Clodteille oli juuri kaikkinainen sentimentaalisuus ehkä enimmän vieras tunne, mutta vierainta kaikesta sen tahallinen paisutus.

Samoissa suomalaisen kielitaidon edistämistarkoituksissa vietimme eräitä kesiä myöskin Lopella (Riihimäen tienoilla) Sajaniemen kylässä.

Sielläkin oli kesää viettävä maisteri ja lisäksi muuan suomenkieltä harjoitteleva pariskunta. Mies aikoi pyrkiä opettajaksi suomalaiseen lyseoon ja hänellä oli siis niinkuin monella pedagogilla kova kiire oppia suomea teoreettisesti, osattuaan vain jotakin murteellista "kyökkisuomea". (Kesähuviksi maisteri sitä paitsi taisi hakkailla lehtorin rouvaa, kun mies istui ongella.) He asuivat meidän pihamme naapureina ja olivat sangen iloista väkeä, joten puheharjoitusta oli riittämiin Elisabetinkin osalle. Aleksander, joka kävi maalla Sajaniemessä aina viikon parin päästä, piti pariskuntaa maistereineen kuitenkin puolisivistyneinä, ja hänellä olikin jo tiedossa täysipitoisempaa seuraa Elisabetille.

— No, Liza, valmistupa nyt pitkälle kävelymatkalle. Menemme Leppälahteen.

— Mikä se on?

— Siellä asuu professori Yrjö Koskinen, se sama, josta olen sinulle kertonut. Leppälahti on hänen maatilansa.

— Ah, Aleksander, eikö ollut tarkoitus, että täällä maalla eläisimme täydessä vapaudessa, ja nyt täytyy sittenkin pukeutua ja vierailla. Onkohan tuo käynti niin välttämätön?

— Kuinka emme kävisi Koskisella, kun kerran asummekin niin lähellä? Semmoisesta tilaisuudesta sietäisi toki iloita eikä nyrpistyä.

Elisabet selitti, ettei hänen mielestään ollut edes oikein hienoa käydä vierailulla kesän aikana.

— Kuinka niin?

— Niin vain, että eikö Koskinenkin perheineen ole maalla vain kesäisin ja tahtoo olla rauhassa? Näkevät jo kaukaa ikkunoista meidän lähestyvän ja ajattelevat: Kas niin, jo tulevat! Eikös vain sittenkin!

— Voithan ottaa lapset ja sienikorit mukaan. Siellä on ensin alavaa lepikkoa ja koivikkoa. Olemme vain niinkuin sieniretkeltä poikkeavinamme taloon.

Tämä muutti Elisabetin mielen ja nyrpeys hävisi. Sieniretkelle Aleksanderin ja lasten kanssa! Voiko olla mitään hauskempaa! Sienien poimiminen oli niitä harvoja venäläisyyksiä, jotka vielä seurasivat Elisabetia Suomeenkin ja joista hän ei malttanut luopua, vaikka hyvin tiesi, ettei Suomessa sieniä ollenkaan käytetty eikä niitä kukaan poiminut. Hän opetti meidätkin riemuitsemaan jokaisesta tatista, jonka löysimme, ja ilmaisemaan ilomme raikuvilla huudoilla (ehkä siksikin huutamaan, että hän tietäisi, missä olimme, emmekä pääsisi eksymään). Mitä pienempiä sienet olivat, sitä enemmän ne häntä ihastuttivat. Usein hän piteli kauan kädessään peukalonpään kokoista puna- tai valkosientä, katseli sitä joka puolelta eikä raatsinut viskata koriin. Mutta että se koivikko, johon jouduimme Leppälahden alavaan hevoshakaan päästyämme, saisi hänet haltioihinsa, sen saattoi jo edeltäpäin arvata. Hajauduimme eri suunnille metsään kunkin valitessa oman etsintäalueensa ja poimiessa omaan koriinsa. Iloiset huhuilut kajahtelivat läheltä ja kaukaa. Hauskinta oli, kun korit täyttyivät ja sai mennä äidin luo näyttämään koottuja aarteita. Hän istui mättäällä, leikkeli ja puhdisteli sieniä jättäen koriin vain puhtaimmat palaset. Mutta vaikka palaset olivat mielestämme aivan liian pieniksi silvotut, kokoontui hänelle tässä haassa kaksi suurta korillista, ja vielä meidänkin korimme tulivat täyteen.

Koskinen otti meidät hilpeän ystävällisesti vastaan. Hän nauroi herttaisesti, kun näki sienikorimme, kiitti niistä ja toimitti korit pois keittiön puolelle. Me katselimme pitkään toisiamme ja äitiin, kun korimme hävisivät, mutta hänessä ei huomannut vähintäkään mielenliikutusta. Päinvastoin hän ikäänkuin kävi eloisammaksi ja vilkkaammaksi puhelussaan Koskisen kanssa. Me luulimme, ettei hän kenties ollut käsittänyt tilannetta. Kasper meni hänelle kuiskaten selittämään, että Koskinen oli luullut saaneensa sienet itselleen. Mutta hän työnteli Kasperin pois eikä ollut kuulevinaan, mitä hänelle sanottiin. Sitten menimme isälle valittamaan. Hän näytti kyllä olevan vähän hämillään, mutta käski hänkin meidän olla vaiti.

Rouva Koskinen tuli myöskin esille. Hänet muistan jokseenkin kookkaaksi, kasvoiltaan kalpeaksi, käytökseltään hermostuneen ujoksi rouvaksi. Hän oli ylen harvapuheinen ja seurusteleminen tuntui olevan hänelle melkein tuskallista. Kuitenkin tuntui yhtä selvästi, että hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, jonka hän kätki sisimpäänsä aikomatta sitä ikipäivinä sanoa tai edes ymmärtämättä semmoisen avomielisyyden mahdollisuutta. Hänen tyttärensä oli vielä hiljaisempi ja hänestäkin saattoi selvään nähdä, kuinka paljon viisautta, hyvyyttä ja tunteellisuutta voi olla sellaisen ujoudenmuurin takana, milloinkaan ilmenemättä muille kuin ehkä lähimmille omaisille. Nuori Elisabet, jonka avomielisyys oli hänen toinen luontonsa, koetti turhaan kirvoittaa heistä esille sitä, mitä heissä niin selvään tuntui olevan. Mutta onnistumatta yrityksessään hän vaikeni ja tuli surulliseksi, epäillen ehkä kielitaitonsa olevan yhä niin vaillinaista, ettei suomalaisia haluttanut hänen kanssaan puheisiin antautua. Ja niin jäivät äiti ja nämä ihmiset toisilleen suurimmiksi vastakohdiksi, mitä suinkin voi ajatella.

Oli siellä poikiakin. Vanhin oli hänkin Yrjö niminen, taisi olla jo ylioppilas. Sakari oli muistaakseni Kasperin luokkatoveri normaalikoulussa, ja nuorin oli Lauri, vähän minua nuorempi ja erikoinen mielikkini. Me kohta hyvin tutustuimme.

Koskinen itse oli ulkonäöltään siinä miellyttävässä ikäkaudessa, jolloin mustat hiukset ja parta vasta arasti alkavat paikoitellen hopeoitua.

Hän oli keskikokoinen, hiukan etukumarassa käyvä, solakkavartaloinen mies. Myöhemmiltä ajoilta muistan hänen aina esiintyneen mustissa vaatteissa, enkä voi muistaa hänen kotonakaan kaupunginasunnossaan milloinkaan olleen muunväriseen lyhyempään takkiin pukeutuneena. Varmaankin tämän vuoksi hän on Leppälahdenkin muistikuvassani pukeutuneena pitkään, mustaan verkatakkiin — mikä kesäoloissa tuntuu kylläkin luonnottomalta. Tuo alinomainen mustissa esiintyminen oli kaiketi hänelläkin jäännös läheisestä heimoyhteydestään Pohjanmaan pappissukujen ja pietistien kanssa. Mutta näiden raskaasta surumielisyydestä hän oli paljon enemmän vapautunut kuin K. W. Forsman ja Kihlman. Hän oli erinomaisen hilpeä mies. Iloinen nauru hersyi häneltä aivan luonnostaan.

Kasvot olivat hänellä säännölliset ja kauniit. Ihon väri oli terveen kellertävä, mustat kulmakarvat, jotka olivat vähän liian koholla, kaartuivat kauniisti ruskeahkojen silmien yllä, joiden luomet vähän raskaanlaisina peittivät silmää puoliväliin asti. Tämä antoi noille elämän- ja ilonhaluisille silmille vastoin todellisuutta puhuvan, mutta sitä miellyttävämmän uneliaisuuden ilmeen, joka oli ehkä sekin tarpeen korostamaan osaltaan hänen vakaan rauhallista mielenlaatuaan, joka ei milloinkaan näkyvästi kiihtynyt.

Sangen tunnusomaista Koskisen kasvoille oli vielä hänen kapea, noin 8 sentin pituinen pukinpartansa. Ilman sitä ei hänen kuvaansa voisi ollenkaan ajatella. Tämä hienosti hoidettu, suorakaiteinen pukinparta se sittemmin aina isän totikutsuissa näkyi ukkojen joukossa tutusti viipattavan, Koskisen esitellessä jotakin ja muiden tarkkaavasti häntä kuunnellessa. Sen vuosikymmeniä kestäneen vähittäisen muuttumisen mustasta ensin hopeansekaiseksi, sitten harmahtavaksi ja vihdoin aivan valkoiseksi olen saanut muistinaikanani todeta.