Part 18

Tämä ei tosin tuntunut minusta enää oikealta sotilasuralta, mutta minä ymmärsin hänet hyvin: jos hän olisi jäänyt toimivaan armeijaan, niin ajatellaanpas, että uusi sota olisi yks kaks syttynyt Venäjän ja Suomen välillä, silloin hän olisi joutunut taistelemaan omaa isänmaatansa vastaan. Voiko mitään hirveämpää ajatella!

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tuo ainiaaksi Venäjälle muuttamisen päätös oli minulle suuri pettymys. Aleksander ei sitä uskonut eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei niin, etteikö minusta enää olisi ollut hauska palata jälleen omien kotolaisteni yhteyteen, vaan niin että olin jo tottunut Suomeen muuttamisen ajatukseen ja nyt tuntui kuin minusta olisi revitty irti jotakin rakkaaksi käynyttä. Niinkuin ensin olisi sanottu: tässä on sinulle tehtävä, ja kun minä jo innostuin, se olisikin otettu minulta. Ei kukaan voi uskoa, että ihminen saattaa yht'äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat minulle rakkaita. Entä ne laulut, ne laulut, jotka vieläkin elivät jäsenissäni ja täyttivät minut sanomattoman sulon tunteella. Semmoista rakastumista vieraaseen kansaan ei kukaan voi ymmärtää, eikä Aleksanderkaan olisi voinut siihen uskoa.

Mutta hänen järkähtämättömistä päätöksistään huolimatta minuun jäi salainen toivo, että sen hyvän mummon ennustus, jonka mukaan hänen Herransa oli kyllä johtava meidät lopultakin Suomeen, kerran vielä toteutuu. Ja jos tälle Herralle — Aleksanderin sanomattoman omapäisyyden vuoksi — ilmaantuisi vaikeuksia keinojen keksimisessä, niin tahdoin minä vähältä osaltani olla kyllä apuna, esimerkiksi puhumalla kaikessa salaisuudessa asiasta isälle tai vielä paremmin setä Pjotrille, joka oli keisarin hyvä ystävä, että he koettaisivat vaikuttaa siihen suuntaan.

Pietariin tulomme jälkeen me pian muutimme Pulkovaan, jossa professori Struven ystävälliset tyttäret innokkaasti auttoivat meitä koruttoman pienen kodin perustamisessa. Siellä me elimme useita vuosia.

Kesäkuun 13 päivänä v. 1859 minä synnytin Aleksanderille pojan, ja kahta vuotta myöhemmin, marraskuun 16 p:nä 1861 toisen pojan. Näitä poikia katsellessani minä usein salaa ajattelin: ne ovat _suomalaisia_ poikia, ja kuvittelin heitä mielessäni kaukaisen maan korkeiksi, kiiltonappisiksi virkamiehiksi, jotka puhuvat minulle käsittämätöntä, pehmeää kieltä, sitä samaa, johon jo Uudellakirkolla olin mielistynyt ja sitten Kuopiossa rakastunut. Minä sain vanhan njanjan luokseni näitä lapsia hoitamaan.

Elimme Pulkovassa hyvin köyhästi. Välistä meiltä suorastaan puuttui ruoka-aineita ja me näimme nälkää. Hyvä kun saimme lapsemme ruokituksi. Mutta tämä puutteen äärimmäisyys johtui myöskin siitä, että tahdoimme pitää sitä salassa. Aleksander ei mitenkään sallinut, että olisin ilmaissut vaikeutemme vanhemmilleni. Koetimme pysyä aina iloisina ja tyytyväisinä, toivoen aikaa parempaa. Eikä tuo nyt ollutkaan niin hirveän vaikeata jonkin pienen nälän tähden.

Äidillä oli ennen aina ollut tapana sanoa, kun näki minun perhosena liitelevän, aina huolettomana ja iloisena: "Liza, Liza, mitä sinusta tuleekaan, jos joudut naimisiin, ethän sinä osaa mitään!" Mutta kyllä nyt vain sain oppia ompelemaan ja ruokaa keittämään, jos sitä ennen en ollut osannut! Onneksi olin myös oppinut Kuopion mummolta, että tämä kaikki on äärettömän hauskaa.

Pitkinä talvi-iltoina emme tietenkään voineet huvitella oopperoissa ja teattereissa. Ainoa, mutta sitä suurempi huvimme, oli tähtien tähysteleminen observatoriomme suunnattomien kaukoputkien läpi. Aleksander saattoi työstä päästyään sanoa tyytyväisenä: "Katsotaanpa nyt miten se Sirius tänä iltana jaksaa." Me menimme kiertämään jättiläisputkea kohdalleen. Sitten suuntasimme sen toisiin ja yhä toisiin tähtiin. Me tähystelimme eri iltoina eri taivaanaloja.

Paitsi katselemisen ja uteliaisuuden iloa oli pohjalla vielä toinen, sitäkin syvempi ilon syy: niinä hetkinä minua ei milloinkaan vaivannut kalvava epäily, että olisin venäläisyyteni vuoksi mahdollisesti ollut esteenä Aleksanderin alkuperäisten tulevaisuudensuunnitelmien toteutumiselle. Korkean tähtitaivaan lumoissa meitä ei mikään erottanut toisistamme.

Semmoinen suuri ihme aina ihmisten päitten päällä! Eikä kukaan ajattele!

_Vuonna 1860_ Aleksander siirrettiin yleisesikuntaan esikuntakapteenina ja aivan odottamattamme määrättiin toimittamaan muutamia tähtitieteellisiä tutkimustehtäviä Suomessa. Eikö tämä ollut ihme?

_Vuonna 1861_ hänet sieltä palattuaan komennettiin johtajan (professori Struven) apulaiseksi Pulkovaan, ja samana vuonna määrättiin pitämään yleisesikunnassa julkisia luentoja käytännöllisestä astronomiasta ja korkeammasta geodesiasta, seikka, joka teki lopun meidän köyhyydestämme. Mutta kuulepa lisää, hyvä Kuopion mummo!

_Vuonna 1863_ hänet nimitettiin Suomessa suoritettavien tähtitieteellisten ja geodeettisten töiden päällikön apulaiseksi!

Samana vuonna me aloimme valmistella suurta muuttoamme Suomeen.

On mahdotonta ajatella, ettei Aleksander olisi huomannut salattua, sykähtävää iloani tämmöisen kohtalonkäänteen johdosta.

TOINEN OSA

ELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA

I. ELISABET JA HÄNEN KAKSI POIKAANSA.

Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista, jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten hoitaessa hellin käsin tuota nuorta, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin, vieraaseen, ankaraan tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä. Perin kokematonna hän oli näiden neitien mielestä ikäänkuin liian leikkisästi, liian epäjuhlallisesti ottanut kannettavakseen lähestyvän synnyttämisen raskaan taakan.

Mutta nytpä saatiin nähdä, mitä elämä on. Voi kauhistusta! Kohtalo piteli — näiden säälivien neitien mielestä — tuota ajattelematonta tyttömäistä nukkerouvaa liian kovakouraisesti. Kumpikaan vanhoista neideistä — se huomattakoon — ei ollut vielä milloinkaan saanut todistaa ihmislapsen häikäilemätöntä, veristä ja väkivaltaista tuloa tähän maailmaan, ja sen vuoksi — kun asia heidän talossaan vihdoin alkoi — heidän nuoren holhokkinsa kimakat kiljahdukset pyörtymiseen asti vihloivat heidän sydäntänsä.

Totta voi kyllä olla, että Elisabet kipujen alkaessa ehkä oli itsekin liiaksi hätääntynyt ja päästellyt ylimääräisiäkin kiljahduksia jo ennen kuin oikeat kivut alkoivat, tuo hupakko kun aina säikkyi aavistamattomien luonnontapausten ja tuntemattomien voimien enteitä. Mutta tosi kipujen tultua hän kätilön todistuksen mukaan osoittikin malttia ja harvinaista kestävyyttä, vaikka kipuja oli jatkunut ilman sanottavia seurauksia jo toista vuorokautta. Kun neidit lähestyivät vuodetta ja näkivät rakkaan Lizansa äänettömästi vääntelehtivän tuskissaan ja kun hän joskus tukehtuneesti pitkään voihkaisi, alkoivat hekin voihkia ja kaatua nojatuoleihin, ja kätilön täytyi pyytää heitä poistumaan. Totisena kätilö kehoitti hankkimaan lääkärin.

Ratkaisevan hetken lähestyessä, toisen vuorokauden lopulla, ja lääkärin myönnettyä neideille, että tämä synnytystapaus oli katsottava sangen vaikeaksi, he tietysti otaksuivat Elisabetin viimeisen hetken jo olevan käsissä, ja nyt he alkoivat päättöminä parkuen ja valitellen lennellä huoneesta huoneeseen tietämättä mitä tehdä.

Ja aivan arveluttavasti nämä hyväsydämiset neidit nurkuivat kohtalon kovuutta vastaan sanoen:

— Mitä pahaa tämä pikku Lizamme on tehnyt, että häntä näin kauhealla tavalla rangaistaan! Kaikki häntä rakastivat, viatonna hän eleli suuressa onnessaan, vielähän me ihan äsken näimme hänen puoli salaa leikkivän kotoa tuodun nuken kanssa, ja nyt —! Tämä on julmaa! tämä on järjetöntä raatelua! Tämä on anteeksiantamatonta!

Olen kuullut kerrottavan, että Elisabet, ensimmäisen lapsen saatuaan, oli peräti hurmaantunut pikku Kasperiinsa, joksi luterilainen pappi risti lapsen. Voihan kyllä helpostikin kuvitella, mitä hänelle merkitsi pienen, elävän nuken saaminen niiden monien hengettömien posliini- ja vaatevauvojen sijaan, joiden kanssa hän vasta niin äskettäin oli tuntenut velvollisuudekseen lakata leikkimästä. Ei tällä lämpimällä, elävällä olennolla enää ollut mitään sinne tänne letkuvia posliinikäsiä eikä valkoisen ja punaisen kiiluvaa, kivenkovaa, ruumiiseen ommeltua valepäätä, vaan pienellä suullaan tuhruttaen se haki oikeata paikkaa, ja löydettyään kävi ahnaasti imemään, varmuuden vuoksi tarraten vielä käsilläänkin kiinni rintaan, niin että siinä kiperässä puristuksessa sen punaiset sormet vaalenivat. Tämä lienee tietysti sekin tehnyt vähän kipeätä, mutta ah, kuinka suloisen kipeätä! Näinkö pienten kärsimysten kaupalla on nyt sylissä elävä, hengittävä olento? Painaessa korvaa sen ruumista vasten tuntuu pienoisen kylkiluut ja kuuluu hiljaa sen oma, itsenäinen sydämentykytys, joka ei enää syki äidin tahdissa, vaan omassaan. Se melkein nauratti Elisabetia. Ja silmiin katsoessa olisi naurattanut sekin pikkuinen, mutta jo erillinen minänen, joka niistä tirkisteli, — ellei olisi niin armottomasti säälittänyt tuo poloinen, epäonnistunut itsenäisyyden julistus. Ei naurattanut, päinvastoin melkein itketti. Kyynelet nousivat Elisabetin silmiin. Ja vaikka hän, mitenkään hyväilemättä tai suutelemattakaan, vain katseli Kasperinsa silmiin, heidän kahden erillisyyttä ihmetellen, kietoi sinä hetkenä ääretön, lämmittävä, suojaansa ottava rakkaus tuon pienen olennon yltä ympäriinsä. Näin hellän kirvelevästi, yhtaikaa sekä naurattaen että itkettäen elämä vei Elisabetin leikistä kaikkein totisimpaan toteensa.

Jos kukaan äideistä, jotka imettävät ensimmäistä lastaan, niin ainakin myös Elisabet tuli päivä päivältä yhä enemmän rakastuneeksi lapseensa ja valmistui elämään vain tätä ainokaistansa varten, omistamaan sille kaikki ajatuksensa, antamaan sille elämänsä, kaikkensa.

Ne kaksi valokuvaa, jotka olen löytänyt Elisabetin vanhimmasta albumista ja joista toisessa pikku Kasper esiintyy hänen sylissään ja toisessa, mitään pahaa aavistamatta, näyttäytyy suurelle yleisölle paitasillaan, ne oli otettu niinä aikoina, jolloin Aleksanderin oli matkustettava Pietarista Suomen Lappiin joidenkin geodeettisten pisteiden määräämistä varten. Aleksander oli välttämättä tahtonut saada pojastaan valokuvan mukaansa matkalle. Asia oli niin kiireellinen, että valokuvaus oli suoritettava aamutuimaan. Poika oli pukemattomana suoraan vuoteesta tullen noudettu valokuvattavaksi, ja sitten Elisabetin täytyi asettua kameran eteen, vaikka hänellä oli ankara hammastauti ja vaikka turvonneen posken yli kiristetty side oli kohottanut nenänpäätä pahasti ylöspäin.

Kun perustuen Elisabetin omiin kertomuksiin ja muisteluihin ajattelen hänen silloista nuorta olemustansa, hänen antautuvaisuuttaan tunne-elämän syvyyksiin, hänen suurta onneansa ensimmäisen synnytyksen kauhujen jälkeen, ja erittäinkin kun ajattelen ensimmäisen lapsen imettämistä ja sitä rajatonta rakkautta, minkä tämä imettäminen oli hänessä herättänyt Kasperia kohtaan, en voi ollenkaan ymmärtää, miten niin suuri äidinrakkauteen antautuminen enää olisi saattanut jakautua ja riittää vielä toiselle lapselle, Arvidille.

Rakkauden luonne piilee rakastetulle antautumisessa ehdoitta ja kokonaan. Ja Elisabetille olisi varmasti hänen ainokaisensa, pikku Kasper riittänyt. Mutta niin kumminkin kävi, että kahden vuoden perästä toisen pojan synnytys olikin kuin leikkiä vain. Maidosta ei ollut puutetta tälle toisellekaan, mutta en voi muuta kuvitella kuin että Elisabet, ottaessaan uuden vaivattomasti syntyneen tulokkaan rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiinsa ja sanoi häntä lohdutellen: "Odota, kultaseni, tämä on kyllä pian tehty." Sillä eivätköhän äidit tavallisesti rakastane enimmin niitä lapsiaan, jotka ovat _vaivalla_ syntyneet ja joiden puolesta he ovat saaneet enimmin kärsiä? Minulla ei ollut onnea syntyä Elisabetin esikoisena, en ollut tuottanut hänelle synnytyskipuja, minun ei imiessäni tarvinnut pureskella häntä maidon heruttamiseksi, enpä edes huomannut puristaa kynsiäni hänen rintaansa. Selvää siis on, että Elisabet edelleen rakasti Kasperia ylitse kaiken eikä vielä ollut oikein ottanut huomatakseen minua. Syyllinenkö minä siihen olin, etten ollut ehtinyt syntyä ensimmäiseksi!

Mutta kohtalopa otti minun asiani omiin käsiinsä ja rupesi auttajakseni.

He panivat, kuten sanottu, minun nimekseni Arvid. Ja tultuaan kahden vuoden ikäiseksi tämä Arvid sairastui ankaraan kuumeeseen ja tukehtumistautiin. Aha! Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Melkeinpä Kasperkin unohtui.

Lääkäri oli käynyt totiseksi eikä antanut enää varmoja lupauksia pojan henkiin jäämisestä, ja kun lisäksi Elisabetin silmät monen yön valvomisesta olivat ruvenneet katsomaan hiukan eri suuntiin, kutsuttiin useita lääkärejä neuvottelemaan sairaan tilasta ja keinoista, joita mahdollisesti olisi vielä ehdotettu lapsen hengen pelastamiseksi.

Lääkärit kokoontuivat neuvotteluun, olivat huolestuneen näköisiä eivätkä tahtoneet vastata kysymyksiin. Toiset heistä eivät antaneet mitään toiveita, toiset vain aivan vähäisiä. Mutta he päättivät pitää seuraavana päivänä vielä uuden neuvottelun ja määräsivät uuden lääkkeen, jota oli käytettävä joka puolen tunnin kuluttua.

Siitäkään lääkkeestä ei ollut kuitenkaan mitään apua. Kun lääkärit kokoontuivat uuteen neuvotteluun, ei sairas poika enää hengittänyt kuin lyhyin, tuskin kuuluvin pihahduksin ja oli alkanut paikoitellen jo sinertääkin. Nähtyään siis, ettei uusikaan lääke tehonnut, he pitivät tilaa toivottomana ja tippuivat toinen toisensa jälkeen pois.

Yksi ainoa lääkäreistä, nuorin kaikista, se, joka oli hoitanut lasta sairauden alusta asti, ei hylännyt Elisabetia, vaan lupasi koettaa parastansa viimeiseen asti. Hänellä oli toimi jossakin klinikassa, ja sen vuoksi hän ei voinut pysyä sairaan luona koko aikaa, niinkuin olisi tahtonut, mutta hän saapui kaikkina mahdollisina väliaikoina ja viipyi usein tuntikausia vuoteen ääressä, auttaen kääreiden muuttamisessa ja kuumeen vaihtelua seuraten.

Elisabet oli monen monesti ja erittäinkin nyt viimeksi hänen muistelmiaan kirjoittaessamme kertonut tästä vaikeasta tuskankaudesta ja tuosta uhrautuvasta lääkäristä, joka oli hänelle ollut vaikkapa heikkonakin toivon pilkkeenä. Lääkärin ilmestyminen kuolevan lapsen hiljaiseen, hämäräksi kaihdittuun huoneeseen oli hänelle kuin lämpimän auringon valahdus pimeään, hän tunsi lohdutusta, toivoi, eli. Mutta jonkin tunnin kuluttua, hänen taas yksin jäätyään, pimeni kaikki ja epätoivo sai vallan.

Erittäinkin elävästi Elisabet muisteli niitä kauhun päiviä ja öitä, joiden aikana lääkäri oli odottanut ratkaisevan käänteen tapahtumista. Monta kertaa vuorokaudessa, satoi tai tuuli, oli lääkäri tullut sairasta katsomaan vaivojaan säästämättä. Yöllä eivät lautat kulkeneet Nevan ylitse sen kohdan luona, mistä olisi pitänyt tulla, sen vuoksi hän ei voinut öisin käydä.

Viimeksi lähtiessään lääkäri oli sanonut:

— No, Jelizaveta Konstantinovna, jos vielä jaksatte kestää vain yhden yön, on huomenna ratkaisu tapahtunut. Niin, niin, minä tarkoitan, jos lapsi elää tämän yön ylitse, ei ole aivan mahdotonta, että se jää henkiin.

Hänen täytyi kiirehtiä viimeiselle lauttavuorolle, sillä klinikassa oli jokin tärkeä leikkaus, jossa hänen läsnäoloansa välttämättä tarvittiin.

Tuli yö. Se oli sateinen, vettä tuli välistä kuin kaatamalla ikkunoita vasten. Tuuli ulisi uuneissa ja jyskytteli. Vallitsi melkein hirmumyrsky.

Elisabet jaksoi hyvin valvoa, sillä epätoivo ei pane nukuttamaan. Hänen nähdäkseen lapsi ei puolenyön jälkeen enää ollenkaan hengittänyt. Edellisenä yönä se oli vielä haukkonut ilmaa, niinkuin kuoleva kala keittiön pöydällä. Mutta nyt se vain joskus ummisteli huuliaan. Ja sydämenlyönneistä ei tahtonut enää mitään tuntua.

Koneellisesti Elisabet sentään täytti kaikki ne määräykset, jotka lääkäri oli hoidon suhteen antanut. Mutta hän ei toivonut enää mitään.

Aamupuoleen yötä kilahti eteisessä hyvin hiljaa ylhäällä joustimen päässä roikkuva ovikello. Ja kun Elisabet meni ovea aukaisemaan, niin kenenkä hän näkikään astuvan sisälle? Kenenpä muun kuin sen uskollisen, rakkaan lääkärinsä! Hän oli yön pimeässä tullut Nevan ylitse pienessä ruuhessa ja itse soutaen. Vettä valui virtana sadetakista ja töppöpäähineestä, jotka kiiltäen kimaltelivat kynttilän valossa.

— No? — hän kohta kysyi tippuvan päähineensä raosta, tuijottaen Elisabetiin levottomuudesta pyöristynein silmin.

Elisabet purskahti itkuun eikä voinut vastata mitään.

— Kaikki siis lopussa! — sanoi lääkäri synkistyen.

— Taitaa se vähän vielä elää ... — änkytti Elisabet nyyhkytyksissään.

Silloin lääkäri nopeasti viskasi päällysvaatteensa syrjään, otti kynttilän Elisabetin kädestä ja kiiruhti suoraan lapsen luo.

Hetken aikaa vuoteen ääressä seistyään, hyvin likeltä katseltuaan ja tunnusteltuaan lasta hän pyysi Elisabetiä auttamaan häntä ja rupesi itse hääräämään huoneessa ja keittiössä, valmistaen hauteita ja kääreitä. Koko yön hän viipyi talossa, ja Elisabetille hän antoi niin paljon puuhattavaa, ettei itkuun ja epätoivoon riittänyt mitään aikaa. Tuskin hän ehti katsahtamaankaan lapseen, kun lääkäri jo määräsi hänelle uusia tehtäviä.

Aamun sarastaessa ja kynttilän palettua loppuun lääkäri sammutti sen syttyneet paperit ja veti käärekaihtimen ylös.

Silloin Elisabet näki, että lapsi oli kasvoiltaan hyvin punainen, mutta suu avautui ja sulkeutui säännöllisesti ja hengitys oli selvään kuuluva.

Uusi toivo värähti Elisabetin rinnassa. Olisi pyrkinyt rajuihin ilon tai itkun purkauksiin, mutta hän ei uskaltanut häiritä lääkäriä, ja vavahtelevin käsin vain puuhasi tehtävissään.

— Minä tulen päivemmällä uudestaan, — sanoi lääkäri.

Elisabet ei vieläkään uskaltanut kysymällä päästä varmuuteen, oliko lapsi tuomittu kuolemaan vai pelastunut.

Hyvästellessään lääkäri sanoi:

— Olette hyvin hoitanut lasta, Jelizaveta Konstantinovna. Se jää elämään.

Näinpä kohtalo siis teki Elisabetille Arvidinkin synnyttämisen vaikeaksi, ja näiden kärsimysten ja tuskanpäivien ja tämän rajattoman onnen jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.

En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa vähintäkään erotusta huomannut.

II. RIPPEITÄ OMISTA JA ELISABETIN MUISTELMISTA.

En Aleksanderista enkä Elisabetista tietenkään voi mitään itse muistaa niiden kahden vuoden ajalta, jotka he ennen Suomeen muuttoansa vielä oleskelivat Venäjällä asuen Pulkovan observatoriolla ja viimeksi Pietarissa, jonne Elisabet oli muuttanut vanhempiensa luo Viipurin puoleiseen kaupunginosaan siksi aikaa kun Aleksander viipyi Lapissa.

Kuitenkin, niinkuin aivan selkeällä taivaalla sinen syvyyteen katsoessa voi sittenkin joskus erottaa kaukaisten sumupilvien liikuntaa, vaikkei niiden muodoista saakaan selkoa, niin lapsuusmuistojenkin etäisyydessä voi vaeltaa usvakuvia, joiden kyllä itse tuntee edustavan todellisuutta, vaikkei voi muille niitä elävöittää. Ympärillä ei ole aikaa, ei paikkaa, on vain jotakin määrätöntä, usvaista ulappaa.

Niinpä näen ja tunnen seuraavaa:

Hyvä ukko, jonka oma en kyllä ole, mutta jolla kuitenkin on oikeus leikkiä minun ja veljeni kanssa ja tehdä meille kaikenlaisia tepposia, on nostanut minut kaiteen ylitse vanhemman veljeni Kasperin viereen seisomaan. Me olemme näin joutuneet petoeläimen eteen, joka kulkee edestakaisin rautaverkon takana, irvistellen ja häntäänsä kieputellen. Minusta näyttää, että tässä pitäisi pelätä, mutta koska Kasper ei itke, ymmärrän minäkin, ettei ole mitään pelättävää. Sitä paitsi on turvanamme takanapäin tuo ukko, joka rakastaa meitä ja nyt viekkaasti nauraa, pilkaten vaaranalaisuuttamme, ehkä toivoen, että rupeaisimme itkemään ja hän saisi hyväillen ja rauhoitellen nostaa meidät kaiteen yli syliinsä. Siinä on taempana vielä kaksi aikuista, mutta niistä ei tunnu lähtevän samaa turvaa, sillä he ovat naisia ja heidän luulisi itse pelkäävän. He ovat tummissa vaatteissa ja ikäänkuin kasvotkin mustaan verhottuina. Jos he olisivat olleet äiti ja joku hänen sisaristaan, niin miksi olisin unohtanut keitä he olivat? Ja minkä johdosta he olisivat olleet surupuvuissa?

Mutta kuka oli tuo ukko, jonka näen niin selvänä muistissani?

Hänellä on näkemyksessäni yllään vaaleanharmaa palttoo, ja sen kullankiiltävät napit molemmin puolin palttoota vieläkin kiiluvat silmiini mikä enemmän, mikä vähemmän. Muistan suurilippaisen lakin ja sen kokardin. Muistan suuret harmaat viikset ja ohimotukan omituiset kiehkurat, jotka tulivat korvien etupuolelle.

Päättäen siitä, että mitään eläintarhoja ei lapsuutemme aikoina ollut Suomessa, olimme siis Pietarin eläintarhassa. Ja silloin ei ukko ole voinut olla kukaan muu kuin Elisabetin isä, jonka säilyneet valokuvat hyvin vastaavatkin muistikuvaani. Surupuvutkin voi selittää. Kolja, Elisabetin veli, oli tapaturmaisesti kuollut niihin aikoihin (minun ollessani kahdenvuotiaana). Hän oli pahoin polttanut koko kätensä kemiallista liuosta valmistaessaan, jota tarvitsi valokuvauksessaan. Tämä oli tapahtunut hänen oltuaan vasta vuoden naimisissa Shura Berkovin kanssa.

Isoäidistäkin on säilynyt jonkinlainen muiston tuntu, tai oikeastaan vain, että eräs vanha mummo ja minä rakastimme toisiamme ja että hän oli suloisen lämmin ja pehmeä, kun otti syliinsä, istutti polvilleen ja syleili ja suuteli. Ja hän suuteli sillä tavalla, että ensin työnsi vähän loitommas itsestään, katseli päätänsä kallistellen ja yht'äkkiä veti luokseen, suuteli ja sitten taas työnsi pois, katseli ja taas puristi luokseen. Asia oli siedettävissä vain mummon hyvyyden tähden.

Elisabetin kertomusten mukaan minulla oli niihin aikoihin toinenkin hyvä ystävä. Se oli juuri tuo Kolja. Hän oli niin kiintynyt Elisabetin kaksivuotiaaseen, että oli välistä parikin kertaa päivässä pistäytynyt poikaa katsomassa, heitellyt ilmaan, leikkinyt ja peuhannut. Siitä hänen erikoisrakkaudestaan on minulla jäljellä vain muistotuntu sydämenhiipaisusta, jota koin korkealle ilmaan lentäessäni. Se oli suloista, koska oli samalla myöskin säikyttävää.

Mutta tämän saman Koljan ja hänen Shuransa rakkaustarinasta on Elisabet myöhemmin kertonut minulle aivan ihmeellisiä juttuja, joita hän ei kyllä aikonut julkisuuteen saatettaviksi, ehkä siitäkin syystä, että Shura vielä oli elossa. Minun mielestäni monet asiat saisivat unohdukseen painua ennemmin kuin nämä hänen kertomuksensa.

Shura — oliko hän liian nuori vai elikö hän muuten niin kokonaan taiteen ja soitannon ylevissä ilmakerroksissa — ei tuntunut olevan ollenkaan luotu sukupuolista asiaa varten. Hän saattoi olla ikäistensä miesten kanssa läheisessä ystävyydessä, milloin yhteiset käsitykset ja maut olivat ystävyyden perustuksena ja erittäinkin yhteinen rakkaus soitantoon. Mutta miesten lähentelemistä hän ei ollenkaan voinut suvaita. Se oli hänestä todistus ystävyyden olemattomuudesta, ilmaisi ystävyyden syyksi arvottomia vaikuttimia.

Kuitenkin Kolja ja hän olivat niin kiintyneet toisiinsa, että Shura — ja ehkä he molemmatkin — viattomuudessaan luulivat sen riittävän heidän sielujensa ikuiseen yhdistykseen avioliitossa, sillä kumpikaan ei voinut edes ajatellakaan ikiystäväkseen ketään toista. He siis tekivät "niinkuin kaikki muutkin nuoret": he menivät kihloihin.

Mutta kaiketi alkoi — jommankummanko vai kumpaisenkin puolelta — tähän ikiystävyyteen liittyä vielä jotakin muuta vastustamatonta vetovoimaa, koskapa Shura tuli kovin hajamieliseksi ja muutti jo ennen kesäntuloa Uudellekirkolle äitinsä luo.

Sieltä hän kirjoitti Koljalle ja antoi hänelle rukkaset.