Part 19

Tämä oli mitä ankarin isku Koljalle, joka oli koko olennollaan kiintynyt Shuraan. Kolja suri välien katkeamista niin, että laihtui ja kävi perin huononnäköiseksi, jopa alkoi kävellessään horjua. Vihdoin hän kadotti kaiken arvostelukykynsäkin. Hän tuli niin tohloksi, että lähti jalkaisin tallustelemaan Uudellekirkolle päin, jonne on monien peninkulmien matka Pietarista.

Suuri levottomuus ja haeskelu syntyi omaisten joukossa, kun ei miestä löytynyt. Vihdoin hänet toi kotiin vanhempien luo muudan tuntematon vanha rahdinajaja. Kertoi tavanneensa hänet eräästä majatalosta, ja huomattuaan, ettei mies ollut oikein tolkussaan, oli alkanut tiedustella nimeä ja kotipaikkaa, kunnes oli saanut niistä selvän ja auttanut rattailleen. Sen jälkeen Kolja oli ollut pitkän aikaa sairaana, ei nukkunut öitä, koetti nukkua päivisin, mutta ei milloinkaan herännyt muuten kuin suureen itkuun.

Hänet lähetettiin ulkomaille parannuslaitokseen. Siellä hän alkoikin vähitellen rauhoittua ja palasi vuoden kuluttua kotiin jotakuinkin toipuneena.

Mutta Shura raukka oli koko erovuoden ajan itkenyt. Päiväkaudet hän itki, niin ettei hänen äitinsä "ehtinyt muuta kuin hänen nenäliinojansa kuivatella". Suruun nääntyvänä hän vihdoin kirjoitti toisen kirjeen Koljalle. Siinä hän tunnusti surreensa ja kärsineensä heidän erostaan sanomattomasti, tunnusti rakastavansa Koljaa ylitse kaiken muun maailmassa, mutta ei edelleenkään sanonut rakastavansa häntä _semmoisella_ rakkaudella eikä voivansa milloinkaan "semmoiseen" suostua, vaikka suruun pakahtuisi. Mutta jos Kolja suostuisi heidän avioliittoonsa _ilman_ "semmoista" rakkautta, niin hän olisi onnellinen nähdessään Koljan tulevan hänen luokseen näistä asioista vielä keskustelemaan.

Koljan omaiset eivät aluksi voineet ollenkaan ymmärtää, mikä tämän kirjeen tarkoitus oli, ja jotkut arvelivat Shuran ehkä vain juonittelevan sekä kielsivät ketään matkustamasta Uudellekirkolle. Mutta sittenkin sinne matkusti Kolja. Suinpäin hän sinne meni. Ja onnellisenapa hän sieltä palasikin. Niin onnellisena, että loisti ja säteili, ja jotkut kääntyivät liikuttuneina nyyhkyttämään.

He menivät naimisiin, ja joka nuoruudessaan oli heidät tuntenut, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin säteilevän onnellista pariskuntaa kuin he olivat.

Kun tuo tapaturma sattui, että Kolja läikäytti kantamansa vadillisen kuumaa lapis-liuosta ylleen, sanoi lääkäri kohta, että haava oli vaarallinen ja että sitä oli hyvin varjeltava kylmettymästä. Mutta samaan aikaan kuoli Shuran äiti, eikä Kolja malttanut olla menemättä hautajaisiin. Siinä tilaisuudessa hän ankarasti vilustui.

Näin oli tässä ihmeellisessä "avioliitossa" sen platonisuuden tarvinnut kestää vain yhden vuoden koetusaika.

"Tämän episodin julkisuuteen saattaminen", sanoi Elisabet siitä kertoessaan, "on tarpeeton senkin vuoksi, että nykyaika tuskin sitä uskoisi. Vanhoina aikoina ei sitä kyllä pidetty yhtä luonnottomana."

Muistakaan Elisabetin veljistä ja sisarista ei minulla ole Pietarin tai Pulkovan ajoilta säilynyt mitään muistikuvia, ei Mishastakaan eikä hänen vaimostaan Lizasta, Shuran serkusta, ei liioin muiden veljien vaimoista tai sisarten miehistä, ei setä Pjotrista, ei Vierasta eikä Natashasta, eipä silloisesta Shurastakaan, joka Koljan kuoleman jälkeen liittyi katkeamattomin sitein Elisabetin kotiperheen jäseneksi.

Vaikka minulla on noilta Pietarin ajoilta muistotuntuja isoisästä, isoäidistä, jopa hämärästi Koljastakin, on ihmeellistä, etten siinä muistomaailman hämäryydessä voi parhaalla tahdollanikaan löytää mitään jälkiä Aleksanderista ja Elisabetista, mikä kuitenkin olisi kuvausteni tarkoituksen kannalta tärkeintä.

Vasta paljon myöhemmin, kun he olivat jo muuttaneet lopullisesti Suomeen ja asettuneet Viipuriin, alkavat omat muistikuvani elää.

Niistä moni saa erikoisen selvyyden ja kirkkauden ikäänkuin aivan aiheettomasti, minun voimatta sanoa mihin ajalliseen järjestykseen muiden rinnalla kukin on sijoitettava, jopa ymmärtämättä mikä on aiheuttanut erikoisesti juuri _sen_ muistissapysymisen tai edes mihin kohtaan se olisi kuvauksessani parhaiten kuuluva.

III. HIIHTORETKELLÄ VIIPURISSA.

Aikaisimpana omakohtaisena muistona vanhemmistani, Aleksanderista ja Elisabetista, on minulla säilynyt varhaiskeväinen näky, joka on paikallistettava kaiketi jonnekin Viipurin lähistöön ja taannutettava niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin nuori pariskunta, muutettuaan Pietarista, oli vasta joitakuita vuosia asunut Suomessa, Aleksanderin hoitaessa tänne sijoitetun topografikunnan päällikön virkaa.

Muistan loistoisan kävelyretken isän ja äidin seurassa.

Aleksanderilla oli mukana sukset. Elisabet talutti meitä molempia käsistä, Kasperia ja minua. Olimme saaneet lähteä katsomaan kuinka pappa hiihtää. Kolmas poika, Eerik, oli vielä liian pieni semmoisille retkille otettavaksi ja jätettiin kotiin.

Luultavasti mamma sai silloin itsekin vasta ensimmäisen kerran nähdä, miten mäkeä lasketaan suksilla, koska hän suuresti ihmetteli, että se oli tapahtuva seisoalta, toinen jalka toisella ja toinen toisella suksella.

Mammalla oli yllään tiukka puoliturkki. Päässä hänellä oli ruskean harmaa turkislakki, jonka yläosa oli kuitenkin tummanpunaista samettia.

Muistan korkean, kauttaaltaan lumenpeittoisen mäen, jonka kukkulalle hilpeä äiti iloissaan meitä auttoi, kainaloista kantaen vuorotellen kumpaakin, ja välillä aina pani seisomaan syvään lumeen, johon me vajosimme vyötäisiä myöten. Toisin paikoin taas lumi oli niin kovaa, että sillä saattoi juoksennella niinkuin lattialla.

Muistan tuon häikäisevän heleän kukkulan, niinkuin olisin sen eilen nähnyt. Lumi kimaltelee välkkyvän kirkkaana. Ei voi pitää silmiä auki. Lumen kiilto on kellertävää niinkuin itse auringonkin.

Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen, päässä tumma sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset. Nyt hän työntää sauvoilla ja lähtee hiihtämään alamäkeen. Hirmuinen on hänen vauhtinsa mäen alla, vaikka hän vain seisoo suksillaan. Sitten hän alkaa pienenemistään pienetä tasangolle jouduttuaan ja on vihdoin vain pilkkuna kaukana, kaukana. Kuinka kauan saimmekaan odottaa, ennen kuin hän sieltä joutui takaisin.

Mamma oli suuresti ihmeissään ja ihastuksissaan. Hän vain kummasteli kuinka pappa uskalsi seisoa suksien päällä, kun olisi voinut istua.

Pitkän odotusajan lyhentämiseksi äidin täytyi keksiä meille jotakin leikkimistä. Hän kaivoi meille pesät lumeen ja me kyykistyimme niihin. Hän meni tuuhean katajan taakse, pani kaikki sormensa peloittavasti koukkuun kasvojen eteen ja rupesi karhuksi. Kiljahtelimme ja kaivauduimme syvälle pesiimme. Mörähdellen hän kömpi esille katajan takaa.

Tämä oli hauskaa. Me kokonaan unohdimme papan emmekä huomanneet häntä ennen kuin hän oli jo taas mäellä. Ylös tultuaan hän oli asettanut suksensa jälleen alamäkeen päin ja huusi mammaa tulemaan luoksensa. Hän tahtoi, että mamma asettuisi seisomaan suksille hänen taakseen ja pitelisi palttoon selkävyöstä, ja niin he olisivat laskeneet yhdessä alas.

Mamma nauroi ja kauhistui yht'aikaa. Peittäen silmänsä käsin, niinkuin olisi pelännyt ajatellakin sellaista vaaraa, hän oikein kiljahteli kauhistuksesta.

Pappa oli jo asettunut suksille ja käski mamman vain pian joutua mukaan.

— Ni za shto, ni za shto! — huusi mamma huitoen torjuvasti käsillään. Se merkitsi, ettei hän mistään hinnasta suostunut ryhtymään niin uhkarohkeaan yritykseen. — "Ei, ei, ei, ei!"

Pappa pudisteli päätään saadakseen mamman häpeämään pelkuruuttaan ja sanoi, että mitä pojatkin ajattelevat, kun heillä on niin pelkurimainen äiti!

Mutta tämä ei vaikuttanut mammaan. Hän pysyi vain poispäin kääntyneenä, ja papan otsanahka silmien välissä alkoi jo rypistyä, seikka, jonka me pojat aina huomasimme vaikka kuinka pitkän välimatkan päähän. Ja luullakseni sen olisi huomannut samoin mammakin, jos hän vain ei olisi sattunut olemaan poispäin kääntyneenä.

— Tulehan jo! — sanoi pappa äänellä, joka saattoi mamman heti katsahtamaan sinnepäin. Ja nyt mamma tietysti jätti kaikki vastustelemiset. Hän teki niinkuin mekin olisimme tehneet. Mitään nurjamielisyyttä osoittamatta, päinvastoin nauraen ja iloisesti punastuneena hän meni rohkeasti papan luo, asettui suksille hänen taakseen ja tarrasi kiinni käsin hänen selkävyöhönsä.

Nyt pappa sanoi: — No pitelehän vain lujasti ja ala astua mukana, vasemmalla ensin, nyt oikealla, yks, kaks, yks, kaks...

Pappa puhui semmoisella määräävällä äänellä, jota ei olisi voinut kuvitellakaan kenenkään vastustavan. Ja todella he liikahtivat eteenpäin. Me seisoimme vähän alempana ja katselimme heidän laskuansa. Pappa ottaa parempaa vauhtia, auttaen molemmilla sauvoilla.

Kun sukset alamäen vietteessä liukuivat jo omin valloin ja he suhahtivat meidän ohitsemme, oli mamman pää kyyristyksissä olkain väliin ja silmät olivat lujasti umpeen puristuneet. Ilmeisesti hän oli heittäytymässä maailman suurimman vaaran kitaan. Tuli mitä tuli!

Jännittyneinä me jäimme katsomaan tavatonta näkyä. He alenivat ohitsemme hurjaa vauhtia. Pappa ja mamma yhdessä! Kerrankin yhdessä, ja vielä päälliseksi hiihtivät, siis leikkivät! Semmoista emme toki olleet milloinkaan ennen nähneet. He olivat kotona melkein aina eri paikoissa, toinen keittiössä ja vuoteitten luona, toinen taas virastossa ja työhuoneessaan, jonne ei saanut mennä papan ollessa kotona. Mutta nyt he hiihtivät yhdessä ja pappaakin sai nauraa, sillä olihan tämä leikkiä! Me olimme hurjan innoissamme. Olisiko mitään jännittävämpää ja riemastuttavampaa voinut tapahtua! Rinta paisui ilosta ja olisi tehnyt mieli ruveta syyttä suotta huutamaan ja hurjistelemaan tai heittelemään kuperkeikkaa mullin mallin, pää syvimmässä lumessa.

Mutta mitä tapahtuikaan!

Juuri kun heidän vauhtinsa oli suurin ja he olivat jo tulemassa tasangolle, me näimme heidän kaatuvan selällensä. Vauhti viskasi heidän erilleen. Mamma kieriskeli sikin sokin lumessa, jotta valkoiset alusvaatteet vain vilahtelivat. Pappa jäi tosin paikoilleen, mutta oli hänkin kaatuessaan seonnut nurin niskoin lumiin. Ja toinen suksista lähti yksin viillättämään kauas, kauas tasangolle.

Mamma kaiketi arvasi meidän kovasti säikähtäneen, koskapa hän ensi työkseen hyppäsi pystyyn ja alkoi meille viuhtoa huutaen iloisesti: u-uu! ja rupesi kohta kiirehtimään luoksemme. Pappa hiihti yhdellä suksella sitä karannutta noutamaan. Ja vaikka hän niin teki, joutuivat he kumminkin samaan aikaan takaisin mäenharjalle. Mamman tuloa oli hidastuttanut hänen yletön naurunsa. Pappa oli hänet saavutettuaan alkanut hyvin kiihkeästi selitellä jotakin hänelle, ja tätäkö hän lienee nauranut, vai ehkä sitä, että hanki niin usein petti ja hän vajosi välistä vyötäisiä myöten lumeen. Välistä hän nauroi niin hillittömästi, että jalkain ollessa syvällä lumessa yläruumiin täytyi rentona kallistua hankea vasten. Ja pappa siitä vain kiihtyi, mutta silloin mammaa nauratti heidän kaatumisensa vieläkin enemmän.

Heidän päästyänsä mäen päälle mamma ei voinut naurultaan enää ollenkaan kuunnella mitä pappa hänelle selitteli. Silloin pappa kääntyi meidän puoleemme, ja me kohta huomasimme, ettei hän ollut vihainen tosissaan. Hän ei oikeastaan tahtonut mitään muuta kuin puolustaa kaatumistaan. Hän tahtoi vain saada selitetyksi, että mamma oli vetänyt häntä kaikin voimin taaksepäin. Mitä kovemmaksi vauhti oli käynyt, sitä kovemmin mamma oli koettanut sitä pysäyttää, kunnes lopulta veti hänet ja itsensä kumoon. Me ymmärsimme tämän selityksen hyvin ja olimme nyt kumpikin miehekkäinä papan puolella.

Hän rupesi tahtomaan mammaa uudestaan suksille.

Ja, ihmeellistä sanoa, mamma näytti aivan suostuvaiselta, niinkuin se olisi ollut nyt hänestä itsestäänkin hauskaa.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Luultavasti oli jompikumpi hänen pojistaan sentään niin pelästyksissään äskeisen kuperkeikan johdosta, että mamman astuessa uudestaan suksille pillahti itkemään. Ja tätä surua häivyttääksen mamma rupesi häntä naurattelemaan. Rupesi muka torumaan ja uhkailemaan pappaa ja sauvalla oli työntävinään hänet pois suksilta. Pappa innostui nyt hänkin näyttelemään. Mamman töytäyksestä hän oli kaatuvinaan lumeen. Sitten hän vuorostaan rupesi mammaa hätyyttelemään. Ja nyt mammakin muka kaatui lumeen. Mutta mammapa kostoksi taittoi katajasta oksan ja sitä huiskutellen alkoi uhkaavasti lähestyä pappaa. Nyt pappa muka lähti käpälämäkeen. Hän otti kovan vauhdin ja lasketti suksilla alas, puolivälissä mäkeä kuitenkin tehden äkkijyrkän käännöksen ja kavuten jälleen ylös. Niin taitava hiihtäjä hän oli.

Tämä heidän tekotappelunsa huvitti meitä siihen määrään, että olimme aivan pakahtua nauruun. Huvittavinta oli se, että pappa muka pelkäsi mammaa! Voiko olla mitään hullunkurisempaa: pappa muka menee pakoon — mammaa! Taas tekee mieli huutaa riemusta ja heittää lumessa kuperkeikkaa.

Mutta riemullisinta kaikesta oli, että he näin vallattomasti keskenään teuhasivat, että he työntelivät toisiaan lumeen ja painiskelivat saadakseen toisensa kumoon.

Ei yksikään muisto näiltä kaukaisilta ajoilta ole mielessä säilynyt niin kirkkaana ja yksityiskohtia myöten selvänä kuin tämä ulkonaisesti katsottuna kaiketi sangen vähäpätöiseksi arvattava kohtaus. Ja kuitenkin se valaisee vuosikausien täydellistä pimeyttä aivan yksinäisenä muistona, niinkuin se olisi itseensä koonnut kaiken valon ja häikäisyllään sammuttanut ympäriltään muut loistot.

Miksi joku erikoinen muisto näin saattaa loistaa kaikkien muiden ylitse ja tekeytyä koko lapsuusajan tärkeimmäksi elämykseksi? Ei parhaallakaan tahdolla voi ymmärtää, miksi se yksin on muistiin piirtäytynyt, eikä mikään muu. Selittääkseenkö jotakin tulevaisuudessa?

Ei voi ajatella muuta kuin että muisto on säilynyt sen unohtumattoman riemuntunteen vaikutuksesta, jonka meissä oli herättänyt heidän vallattoman leikkinsä ja toverillisen lähentymisensä näkeminen.

Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään.

IV. KUMMITTELEVASSA TALOSSA.

Vaikka Elisabet saattoikin olla aika pelkuri, kun oli kysymyksessä hiihtäminen tai kun hänen oli huviretkelle mentäessä istuttava kiikkerään veneeseen (jolloin pappa oli piloillaan käskenyt hänen pitää kieltä keskellä suuta) tai kun hän oman kertomuksensa mukaan oli talvisena yönä hevoskyydillä matkustanut Saimaan aavan selän yli susia peläten ja tahtonut sukeltaa piiloon rekivällyjen alle, niin oli kuitenkin toisia asioita, joissa hän päinvastoin osoitti mitä suurinta pelottomuutta, jopa niinkin, että missä joku toinen olisi kauhusta pyörtynyt tai ainakin kadottanut malttinsa, siinä Elisabet ei edes ymmärtänyt pelätä.

Isän aseman vakiinnuttua Viipurissa sijaitsevan topografiosaston päällikön-sijaisena vanhemmat muuttivat niin sanottuun Örnin taloon. Tämä talo oli pitkä kaksikerroksinen kivitalo, ja eiköpä se liene vieläkin olemassa siellä vanhalla paikallaan kauniin toriaukeaman ääressä linnan sillan tuolla puolen. Talo oli silloisen Viipurin komeimpia ja taisi olla kaupungin ainoa kivitalo. Siinä oli kaksi kerrosta ja meidän oli määrä muuttaa ylempään. Huoneiston muodosti loppumaton sarja suurenlaisia kajahtelevia huoneita, jotka sijaitsivat peräkkäin toinen toisensa jäljessä. Isän työhuone oli kerroksen toisessa äärimmäisessä päässä, makuuhuoneet toisessa. Välillä oli suuri sali, vierashuone ja monta muuta huonetta, joiden läpi meillä oli väljä tila hurjaan juoksenteluun, milloin isä ei ollut kotona. — Alakerrassa sijaitsi kaiketi joitakin venäläiselle sotalaitokselle kuuluvia virasto- ja kansliahuoneita, koskapa viiruinen vahtikoppi oli portaiden edessä.

Useat kaupunkilaiset olivat kuitenkin kovasti varoittaneet tuohon taloon muuttamasta. He sanoivat, että siellä pahasti kummittelee ja että monen monituiset perheet olivat vain sen vuoksi muuttaneet sieltä pois, jopa kesken vuottakin. Kerrottiin vanhan Örnin, joka oli talon rakennuttanut, kuolemansa jälkeen joka yö raskain askelin kuljeskelevan huoneesta huoneeseen ja tulevan ovien läpi, niitä avaamatta, niinkuin vain kummituksille on mahdollista.

Isä oli jo ajatellut toiseen asuntoon muuttamista, koska arveli mamman ehkä pelkäävän kummituksia.

Mutta mamma sanoi hänelle:

— Kuinka voit mitään sellaista luulla? Tiedäthän, etten usko mihinkään sellaiseen.

Pappa sanoi:

— Onpa sentään sivistyneitäkin, jotka uskovat vainajien liikuskelevan kuolemansa jälkeen asuntojen ympärillä, esimerkiksi runoilija Topelius.

— En sittenkään usko enkä tule milloinkaan uskomaan, — väitti mamma.

Varoituksista huolimatta siis muutettiin Örnin taloon.

Kesän ja alkusyksyn valoisa aika kului uudessa asunnossa onnellisesti. Mistään kummittelemisesta ei ollut vähintäkään tietoa. Parempaa asuntoa ainakaan me pojat emme olisi voineet uneksiakaan, sillä kauniilla säällä saimme leikkiä torin oikealla puolella olevassa puistossa, mutta sadesäällä saattoi melkein yhtä esteettömästi telmiä sisällä.

Mutta sitten tuli talvi. Maa koveni, pakkanen paukkui, ja oli kauhean pimeätä. Ilta tuli jo kohta päivällisen jälkeen.

Silloin, eräänä yönä, asiat saivat huonon käänteen.

Pappa ja mamma olivat vieraisilla. Semmoisissa tapauksissa mamma aina käski palvelustytön istua huoneessamme siksi kunnes he palasivat kutsuista. Niin oli nytkin tapahtunut.

Olimme jo unen helmoissa, kun tyttö hätäisesti herätti meidät. Hän haki kiireessä tulitikkuja, voimatta kuitenkaan niitä löytää. Hän oli aivan kauhistuksissaan ja puhui kuiskaavan sähisevästi vaatien meitä siirtymään mukanansa keittiön takaiseen palvelijanhuoneeseen, mutta itse kuitenkaan uskaltamatta avata sinne vievää ovea.

Minä lienen nukahtanut unia jatkamaan niiden neuvottelujen aikana, joita hän piti asiasta Kasperin kanssa, koskapa Kasper herätti minut uudelleen ja sanoi: kummittelee. Heitä molempia suututti, että minä olin noin nukuksissa, vaikka vaara oli ilmeisesti peräti uhkaava eikä tässä joutanut minua pois kantamaan, vaan jokaisen oli varjeleminen omia kinttujaan.

— Kuuntele! — sähisivät he minulle pilkkosen pimeässä. — Etkö kuule, askeleita? — sanoi Kasper kiukkuisesti.

Minä kiipesin vuoteestani lattialle ja rupesin pimeässä hamuilemaan ja tunnustelemaan Kasperin olinpaikkaa. Vihdoin sattui käteeni hänen paitansa. Hän oli istuallaan paita polvien yli, ja minä kapusin hänen viereensä mamman sänkyyn.

Tyttö kuului visusti lukitsevan oven, joka vei ruokasaliin.

Kun litistyin lähemmäksi Kasperia, huomasin selvään, että hänkin oli peloissaan. Silloin minäkin kovasti säikähdin ja me vapisimme hänen kanssaan yhdessä.

— Nyt se rupeaa taas lähtemään poispäin, — kuiskasi Kasper ikäänkuin vähän rauhoittuen, — kuuletko?

Minä en kuullut mitään.

— Etkö todellakaan kuule mitään! — huudahti nyt Kasper ja töykkäsi minua kylkeen.

Todella, jos hyvin tarkkaan kuunteli, ei voinut olla kuulematta kaukaisia askeleita, jotka etenemistään etenivät, kulkien poispäin huoneesta huoneeseen ja koleasti kajahdellen niinkuin kellarissa, kunnes etenivät niin kauas, että lakkasivat kuulumasta.

— No? — kysyi Kasper äkäisesti, — kuulitko nyt!

Minä myönsin kuulleeni ja tahdoin mennä takaisin omaan vuoteeseeni, koska kummitteleminen oli nyt loppunut.

— Odota, — sanoi Kasper, — kohta se rupeaa tulemaan takaisin tännepäin, kuuntele tarkkaan.

— Nukutaan pian ennen kuin se ehtii, — ehdottelin minä ja sukelsin peitteen alle.

Mutta enpä voinutkaan nukkua. Uteliaisuus oli suurempi ja minä pistin pääni jälleen esille.

Samassa jo askeleet kuuluivat uudelleen lähestyvän. Ne tulivat kaukaa papan huoneesta asti. Hitaasti, hyvin hitaasti ne lähenivät, yhä selvemmin kuului raskas astunta, aivan kuin joku olisi puukengissä laahustanut meitä kohden. Nyt Kasperkin pujahti peitteen alle. Tämä se oli kauheista kauheinta.

Tyttö kuului hädissään työntävän pöytää ovea vastaan, ikäänkuin kummitus, joka oli kulkenut esteettömästi muiden suljettujen ovien läpi, ei muka olisi yhtä helposti tullut makuuhuoneenkin oven läpi. Mutta se tyttö ei ollutkaan niitä kaikkein älykkäimpiä, niinkuin Kasper oli monesti vakuuttanut ja nytkin sanoi suutuksissaan peitteen alla: äsh! — hänen tyhmyydelleen.

Salin ja vierashuoneen läpi tultuaan kummitus tuntui olevan jo ruokasalissa, ja — kauheata sanoa — lähestyi hitaasti, entistäkin hitaammin jo meidän oveamme. Nyt — nyt se kohta tulee makuuhuoneeseen ja pitkillä sormillaan tunnustelee missä varpaamme ovat ja kouraisee kinttujamme!

Sydän oli pakahtua kauhusta. Kummitus oli pysähtynyt aivan ovemme taakse. Ehkäpä se oli jo huoneessammekin. Mutta ei se enää liikkunut eteenpäin. Ikäänkuin peloittaakseen se vain kopisteli ja lähti sitten uudelleen etenemään, alkaen vaelluksensa poispäin huoneesta huoneeseen.

Tämä etenemisen ja lähenemisen uudistuva kertautuminen kesti niin kauan, että Kasper ja minä vihdoin nukuimme saman peitteen alle sykkyrään, koska niin oli turvallisinta.

Tyttö sitä vastoin oli kai saanut vielä kauan pelätä ja valvoa. Ainakin hän oli heti äidin kotiin tultua sanoutunut irti palveluksestaan. Hän sanoi lähtevänsä pois mokomasta talosta, jossa noin kauheasti kummittelee.

Seuraavana päivänä mamma ei antanut meille mitään rauhaa, vaan yhä ja yhä häiritsi leikkejämme istuttamalla eteensä ja vaatimalla kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanomista tämän kummittelu-historian johdosta.

"Muistakaa", hän puhui, "että jos jokin teitä pimeässä peloittaa, esimerkiksi näette käytävässä valkean haamun tai kuulette ullakon rappusissa kolinaa, vaikka siellä ei ketään ole, niin älkää pelästykö älkääkä juosko pakoon, vaan menkää suoraa päätä rohkeasti ottamaan selvää, mitä tuo valkoinen on tai mikä rappusissa kolisee. No, ehkä ei ole muuta kuin jokin kuivamaan ripustettu lakana tai joku rotta rappusissa."

— Mutta mamma, sinä se juuri pelkäätkin rottia — sanoin minä. — Ja pelkäät vielä hiiriäkin.

Mamma kääntyi tämän huomautuksen jälkeen yksistään Kasperin puoleen. Kasper sanoi jo seuranneensa hänen neuvoaan (sillä mamma ei puhunut meille kummituksia vastaan suinkaan ensimmäistä kertaa). Kasper sanoi nähneensä ullakolla hämärissä sarvipäisen mörön, menneensä lähemmäksi ja löytäneensä vain tavalliset hirvensarvet, jotka riippuivat muun romun joukossa.

— Näetkös nyt, — sanoi mamma. — Muista siis ensi yönä olla yhtä rohkea, jos rupeaa kummittelemaan.

— Mutta kyllä siellä vain joku käveli sittenkin! — väitti Kasper.

— Siis täytyy mennä katsomaan _kuka_ siellä kävelee, — sanoi mamma. — Olkaa huoletta, minä tulen teidän kanssanne.

Kasper ja minä vilkaisimme toisiimme. Miten mamma, joka oli sellainen pelkuri, että hyppäsi tuolille seisomaan, kun näki hiiren tulevan lattian yli, olisi uskaltanut mennä yöllä katsomaan kuka salissa käveli!

Illalla hän tuli meidän mukanamme makuuhuoneeseen. Pappa ei ollut kotona. Autettuaan meitä peseytymään mamma avasi selko selälleen kaikki ovet huoneesta huoneeseen. Ne olivat kaikki kirkkaassa kuutamon valaistuksessa. Makuuhuoneen leveän ikkunan eteen hän oli vetänyt käärekaihtimen. Huoneessa paloi vain yksi kynttilä.

Kaiketi hän huomasi, että olimme levottomia, koska hän alkoi jälleen puhua pilkallisesti kummituksista ja selittää, kuinka häpeällistä oli niitä pelätä. Hänellä oli ainaisena tapana säästää kaikkein tärkeimmät opetuksensa vasta siksi, kun olimme jo makuulla ja päivän leikeistä hiljentyneet. Autettuaan meidät riisuutumaan paitasillemme ja katsottuaan, että kaikki oli yöksi järjestyksessä, hän tavallisesti alkoi uudelleen selittää asioita Kasperille, istuen oman vuoteensa laidalla, jossa vuoteessa Kasperilla oli aina oikeus maata niin kauan kuin mamma itse ei ollut vielä riisuutunut.

Kuinka ihanan, kutittavan raukeaa ja turvallisen onnellista olikaan olo, kun peitteen jo lämmetessä ja sileäin lakanain hivellessä jalkoja vielä kuuli äidin liikkuvan makuullemenon hommissa, kuuli hänen tukkaneulojensa rapisevan peilipöydälle, ja, jos raotti silmänsä, näki hänen seisovan peilin luona valkoisessa yönutussa, ja käsivarret paljastuneina ja kyynärpäät terävinä hajoittavan yöksi tukkaansa!