Part 17

Edessäni on rauhallinen, leveä katukuja. Ei mitään lumesta puhdistettuja katukäytäviä eikä lyhtytolppia, niinkuin Pietarissa, vaan suora tie, joka oli avattu lumireellä — ajoimme sellaisen ohitse, — ja molemmin puolin matalia puurakennuksia, joskus välimatkan päässä toisistaan, mutta kuitenkin suorassa linjassa, niinkuin vastaisen kadun ajatuksessa. Nuo rakennukset olivat kovin siistejä kaikki, toiset punaisia, toiset keltaisiksi maalattuja, ja niissä oli valkoiset kulmalaudat ja valkoiset ikkunanympärykset, ja ikkunoissa oli pitsikaihtimet kahden puolen ja näkyi palmuja ja muita huonekasveja, jopa pieniä punaisia kukkiakin.

Yhden tämmöisen keltaiseksi maalatun ja paksun kattolumen peittämän rakennuksen kohdalla Aleksander sanoi: — Kas niin Liza, nyt ollaan perillä.

Kuski käännytti hevoset ja me ajoimme portista rakennuksen pihaan.

XXII. KUOPIOSSA.

Kun ajoimme pihaan, näin kohta vanhan mummon puuhailevan jotakin korkean verannan pikkuruutuisten lasien takana. Jyrkät rappuset nousivat sen visusti suljetulle ovelle. Se oli kai jokin lämmin huonekasvien säilytyspaikka, johon talvellakin pääsi aurinkoa, koskapa mummon pää hääri kukkaruukkujen keskellä, niitä siirrellen paistetta kohden.

Se oli Aurora, Aleksanderin äiti.

Hän oli hyvin lyhytkasvuinen. Hän oli puettuna mustiin, mutta päässä hänellä oli valkoinen, poimutettu myssy, jonka nauhat olivat sidotut kahdenpuoliselle silmukalle leuan alle. Hänen kasvonsa olivat punertavat, — ehkä nyt erikoisesti mielenliikutuksen vuoksikin. Silmät säteilivät hyvyyttä, sanan täydessä merkityksessä "säteilivät", sillä silmäin kohdalta läksi ohimoille ryppyjä tiheänä säteikkönä, ja hänen hymyillessään niitä levisi alaluomien alle, ylettyen poskipäihin asti.

Aleksanderia, joka oli noussut edellä, hän minun luokseni kiirehtiessään tervehti melkein kuin ohimennen. Tässä maassa ei nyt kerta kaikkiaan suudeltu. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti avosylin minua vastaan, suuteli minua ja taputteli herkeämättä. Sitä hän teki ilmeisesti juuri sen vuoksi, että me emme voineet mitään sanoa toisillemme, mutta molemmat tahdoimme toisiamme rakastaa.

Meistä tuli kohta parhaat ystävykset.

Hän osasi keskinäisestä mykkyydestämme huolimatta keksiä tuhansia asioita, jotka saattoivat muodostua meille yhteisiksi harrastuksiksi. Niinpä me kohta kuumat kahvit juotuamme menimme kaikkia hänen kukkiansa katselemaan. Minulle hän antoi käteen kastelukannun, että sain ominpäin hoitaa ne ruukuista, jotka näyttivät minusta vettä kaipaavilta. Ollessani epävarma minä katsahdin häneen ja kysyvästi panin: "hm?" — Jos kukka oli hänenkin mielestään kasteltava, hän myönnytteli päätänsä nyykäyttämällä ja vastasi: "yhym, yhym". Sitten hän jatkoi multain kuohkeuttamista, pyöreät silmälasit päässä, ja vähän väliä tuli minua taputtamaan.

Oikeastaan vasta pöydän ääressä istuessamme hän ensi kerran haasteli Aleksanderin kanssa, ja vaikka minä selvästi tunsin, mikä syvä rakkaus vallitsi äidin ja pojan välillä, oli sen ainoana näkyväisenä todistuksena vain, että mummo kerran taputti hänen kättänsä. Tämäkin oli Aleksanderin mielestä jo niin paljon, että hän nousi hämillään pöydästä ja jäi keskustelemaan seisaaltansa tai kävellen edestakaisin.

He eivät voineet olla antaumatta yhä innokkaampaan puheluun. Mummon yritykset kaikenlaisilla myhäilyillä ja muilla tempuilla pitää minua osallisena väkisin harvenivat, ja vihdoin he kasvot yhä tulehtuneempina vajoutuivat vain keskinäisiinsä.

Minä nousin hiljaa ja menin huoneita katsomaan.

Aleksanderin äiti asui paljon köyhemmästi kuin laamanni. Huoneita ei ollut kuin kolme ja sisustus oli koruttomampi, vain tarpeellisimmat huonekalut.

Tietysti oli salissa kuitenkin keinutuoli. Se oli yksin-istuttava. Siinä oli hyvin korea helmitetty matto, kaiketi jokin vanha perhemuisto. Se oli tupsunauhoilla sidottu tuolin selustaan. Minun täytyi vihdoinkin koettaa millaista oli keinua tällaisessa tuolissa, mutta se menikin niin kauas taaksepäin, että huudahdin pelästyksestä ja Aleksander ja mummo riensivät katsomaan. He rauhoittuivat pian ja palasivat takaisin toiseen huoneeseen.

Talon vuoteet olivat samoja neliömäisiä, mutta minä en niitä enää pelännyt.

Salissa oli seinillä kapeissa kehyksissä lasin alla kuvia arvatenkin Aleksanderin veljistä ja sisarista, joita saattoi tuntea samasta nenän suoruudesta kuin oli Aleksanderilla, ja lisäksi yksi varjokuva, jonka otaksun — samasta syystä — olleen hänen isänsä. Maalauksia ei ollut kuin yksi. Se oli muita suurempi, öljyväreillä tehty vanhan miehen muotokuva, jonka päässä oli musta kalotti. Kaulan ympäri oli sidottu valkoinen kaulusnauha, joka kannatti kaksihaaraista liperiä, samanlaista kuin oli Pietarin saksalaisilla papeilla. Mustan pappiskauhtanan päällitse kulki kaulan ympäri leveä punainen nauha, jonka molemmat päät, antaen tilaa hienosta kultaketjusta riippuvalle ristille, yhtyivät rinnan alla, kannattaen ristinmuotoista kunniamerkkiä, jommoisia olin Pietarissa nähnyt kenraaleilla ja jollainen taisi isällänikin olla. Samanlainen risti oi kiinnitetty kauhtanaankin, ja vielä iso hopeanvalkoinen tähti oli toisella puolella, sekin minulle tuttu kotoa. — Ukon kasvot olivat sanomattoman lempeät ja samaa lempeyttä lisäsivät vielä kalotin alta molemminpuolin otsaa suitut pehmeät, harmaat tukansuortuvat. Ukko katsoi suoraan minuun, meninpä mille puolelle tahansa. Hän tuntui sanattomasti, mutta sitä suuremmassa yhteisymmärryksessä toivottavan minua tervetulleeksi, jopa ikäänkuin rakentavan välillemme salaista sielujen tuttavuutta. Enkä minä voinut olla huomaamatta, että hänen silmistään säteili samanlainen pohjaton hyvyys kuin Aleksanderin äidinkin silmistä. Tästä varmasti päätin, että kuva esitti mummon isää, piispaa, jonka lempeästä luonteesta Aleksander oli minulle kertonut. Hän oli siitä tullut kertoneeksi vastapainona oman isänsä, ruununvoudin ankaruudelle, joka oli ollut luonteeltaan niin rehellinen ja niin järjestyksenhaluinen, että oli pakostakin joutunut rettelöihin huolimattomien ja mielellään liviä laskevien ihmisten kanssa. Minä menin vielä kerran katsahtamaan siihen varjokuvaan, ja todella Aleksanderin isä näytti peloittavan ankaralta. Kun vain ei Aleksanderissa ollut samaa! Ainakaan ei hänessä ollut yksinomaan äitinsä lempeyttä. Minä taisin kuitenkin olla rakastunut juuri hänen ankaruuteensa.

Illalla kokoontuivat Aleksanderin veljet ja sisaret meitä katsomaan. Tuli vielä heidän vaimojansa ja miehiänsä ja muitakin sukulaisia. Mutta minä olin matkan jälkeen niin väsynyt, etten enää voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enkä muista siitä illasta mitään.

Onnellisena, kun vieraat vihdoinkin lähtivät, tuskin maltoin riisuutua ja heittäysin rentonani vuoteeseen, vajoten heti unen helmoihin. Aleksander oli jäänyt vielä keskustelemaan mummon kanssa illan vaikutelmista, mutta minä en jaksanut häntä odottaa.

Lienen nukkunut tunnin verran, kun heräsin kamalan valittelevaan ääneen, joka tuli jostakin viereisestä huoneesta tai ehkä ulkoa ikkunan takaa.

Raapaisin tulitikkua ja sydän kurkussa odotin milloin sen sininen fosforiliekki vihdoinkin muuttuu keltaiseksi, että pääsen kynttilää sytyttämään.

Kaamea valitus yhä jatkui ja minun kaikkea säikkyvä luonteeni pani käteni hurjasti vapisemaan. Ensimmäinen sytytysyritys ei sen vuoksi onnistunut. Täytyi sytyttää toinen tulitikku, joka kuitenkin meni kiireessä poikki, ja vasta kolmas alkoi taas tuikkia siniliekkinä.

Oh, kuinka kauan nuo tikut valmistelivat, ennenkuin rupesivat valaisemaan! Tuskan hiki valui otsaltani.

Valitus jatkui loppumattomiin.

Aloin erottaa siinä joitakin minulle käsittämättömiä sanoja, ja se teki tilanteen vieläkin kaameammaksi. Nähtävästi oli joku ihminen joutunut äärimmäiseen hätään ja itkien ja valitellen rukoili apua.

Kun talikynttilä vihdoinkin oli sytytetty, en nähnyt huoneessa ketään ja tuntui selvältä, että ääni tuli kadulta melkein ikkunan alta. Menin ikkunan luo, mutta en nähnyt kadulla ketään, olin melkein sytyttää kaihtimen.

Valittava ääni oli vaiennut. Täysi hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Minä rupesin jo kuvittelemaan nähneeni vain pahaa unta.

Sammutin kynttilän ja hiivin vuoteeseen, malttamattomasti odotellen Aleksanderia, saadakseni häneltä selvyyttä asiaan.

Odotellessani lienen vihdoin nukkunut. Varma vain on, että noin tunnin kuluttua heräsin vielä suurempaan säikähdykseen.

Onneton oli jälleen ikkunani alla! Ei voi olla sen sydäntäkirvelevämpää avunhuutoa. Eikö Aleksander siis ollutkaan ryhtynyt toimiin? Eikö koko kaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, joka armahtaisi? Oltiinko tässä maassa niin peräti sydämettömiä lähimmäistä kohtaan!

Yhä ja yhä valittaa!

Nyt en enää malttanut, vaan niin paitasillani kuin olinkin päätin rynnätä vierashuoneeseen hälyttämään taloa. Hyppäsin vuoteesta ja aloin pimeässä hapuilla ovea. Mutta juuri kun vihdoinkin löysin sen kahvan, tuli Aleksander sisälle.

Minä tartuin hänen käsivarteensa voimatta saada sanaa suustani.

— Mikä sinua vaivaa, Liza, miksi vapiset? Mörköjäkö pelkäät?

Hän katseli minua ihmeissään vierashuoneen ovesta tulevassa valossa.

— Etkö kuule? — sanoin, — menkää herrannimessä auttamaan tuota miestä! Joutukaa! Hän on jo toisen kerran täällä, eikä kukaan kuule!

— Mutta ketä auttamaan, rakas Liza? Tuohan on tavallinen yövahti, joka ilmoittaa kellonlyömän kaupunkilaisille.

— Miksi hän siis itkee ja rukoilee?

Aleksander sanoi vahdin vain rukoilevan, että Herra varjelisi kaupunkia tulipalolta, ja kehoittavan niitä, jotka valvovat, rukoilemaan samaa.

Tämä ei ollut minusta ainoastaan lohduttavaa, vaan suuresti liikuttavaakin. Olin jälleen onnellinen.

Unestani ei tosin tullut mitään ja Aleksander nukkui kohta sikeään uneen, joten olin yksin yön pimeässä. Mutta joka tunti minä yhdessä palovahdin kanssa uskollisesti rukoilin tämän kaupungin puolesta, ja minusta oli onnellista tuntea yhdessä muiden kanssa itseni kuopiolaiseksi.

Seuraavana päivänä, yön levättyäni, tein jälleen virkeänä havaintojani kaikesta mikä oli erilaista täällä kuin Venäjällä.

Suurinta uteliaisuutta herättivät omituiset kirjavat matot, joilla kaikkien huoneiden lattiat olivat peitetyt. En voinut pitkään aikaan ymmärtää miten ne olivat tehdyt, sillä lankoja ei niissä näkynyt, vaan oli niinkuin vain erivärisiä nauhasia ommeltu vierekkäin. Ja mikä sanomaton työ peittää kaikki lattiat tämmöisillä ompeluksilla!

Minun istuessani kyykkysillä hypistelemässä ja tutkimassa näitä lattiamattoja huomasi mummo minut toisesta huoneesta. Hän tuli luokseni ja otti nyt minut kokonaan haltuunsa. Vei minut jonkinlaiseen tupahuoneeseen, jota en ollut vielä nähnytkään ja joka oli hänellä samalla keittiönä. Siellä oli palvelustyttö hämmentämässä puuroa padan ääressä, joka roikkui koukusta tulen päällä. Minkäänlaista hellaa en nähnyt, tai ehkä oikeastaan en ehtinyt nähdä, sillä koko huomioni kääntyi siihen merkilliseen laitokseen, jonka luo mummo minut vei.

Ne olivat kangaspuut, kuten sittemmin olen oppinut ymmärtämään.

Mummo istui niiden ääreen penkille, ja silmäni olivat pudota päästä, kun hän suureksi hämmästyksekseni alkoi viskellä jotakin kojetta kahden ristikkäin kulkevan lankarivin välitse ja lujasti paukutella kiinni sitä punaista nauhaa, joka irtausi kojeesta ja jäi lankojen väliin. Jaloillaan hän myös jotakin sotki, jolloin ylempi lankarivi meni alas ja alempi ylös, ja taas hän viskasi kojeen lankojen välitse toiseen käteensä, ja taas paukahutti nauhan kiinni. Näin syntyi vähitellen lattiamatto! Minä värisin innostuksesta.

Olisin mielelläni huutanut kaikille Pietariin jääneille, sisarille, veljille: tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan! Mutta nyt sain vain itsekseni intoilla, voimatta kenellekään ihastustani ilmaista.

Olisin myös kohta tahtonut koettaa itse näin kutoa nauhoja yhteen, mutta mummo ei antanut. Lempeästi hän otti käsistäni tuon ihmeellisen kojeen ja vei minut tuvan pitkän seinäpenkin luo, jossa hänellä oli avonaisia säkkejä, täynnänsä erivärisiä vaatetilkkuja. Näistä hän otti muutamia mustia käteensä ja alkoi saksilla leikellä puolentuuman levyisiksi nauhasiksi, jotka tippuivat pärekoriin, toiseen koriin tippui hänen saksistaan punaisia, kolmanteen keltaisia, niin paljon kuin värejä oli. Sitten hän antoi sakset minulle ja rupesi itse neuloskelemaan nauhasia yhteen, mustat mustaksi keräksi, punaiset punaiseksi, ja antoi vihdoin neulankin minun huostaani. Itse hän meni kutomista jatkamaan, ja nyt ymmärsin, että ennenkuin oli lupa koetella kutomista, piti oppia tekemään näitä muita asioita. Innostuin tilkkujen leikkelemiseen ja nauhasien yhteenompelemiseen kuitenkin siihen määrään, että unohdin koko kutomisen. Kuinka en ollut oppinut ompelemaan, vaikka oma äitini aina ompeli? Minua ei tahdottu saada tuvasta enää ollenkaan pois, ei edes syömään, niin kutisivat käteni. Mummo kävi usein katsomassa, minä lupailin tulla, mutta en sitten malttanutkaan jättää neulaa. Asia loppui siihen, että Aleksander itse tuli hakemaan. Sen hän teki siten, että vain aukaisi oven, katsahti sisälle ja kohotti kulmakarvansa, erittäinkin toisen silmän. Minä viskasin heti käsistäni neulat ja sakset ja riensin ruoalle.

Muuten ei Aleksander ollut ollenkaan minun näperryksiäni vastaan. Päin vastoin. Seuraavana päivänä hän kysyi, joko minä olin ollut työssä. Tuo että hän sanoi "työssä" innostutti minut vieläkin ahkerammaksi. Tahdoin ruveta nousemaan varhain niinkuin palvelustyttö ja tahdoin olla "työn" jälkeen väsyksissä. Kuvaamaton oli iloni ja onneni sinä päivänä, jolloin sain ruveta kutomista oppimaan ja näin, miten matto minun toimestani nauha nauhalta kasvoi! Minun toimestani! Se oli suorastaan autuasta! Aleksander kyllä otti asian vähän niinkuin leikin kannalta, mutta mummo sitä vastoin oli ihan tosissaan, ja meistä tuli päivä päivältä yhä paremmat ystävykset.

Ollessani joskus estettynä tupaan sukeltamasta — semmoisina esteinä olivat alituiset vieraskäynnit, jolloin minua näytettiin heille, — minä suorastaan ikävöin hetkeä milloin sain sinne palata. Ja mykkyytenikin oli siedettävä, kun ajattelin: pian pääsen tilkkujen luo.

Joskus täytyi mummon tulla suorastaan väkisin irroittamaan minua "työstä". Hän vei silloin minut kanssansa kävelylle "kaupungille".

"Kaupunki" oli niin pikkuruikkunen, että yks-kaks se loppui ja metsä tuli vastaan menipä minne päin tahansa, ellei mennyt järven jäälle. Oli kuitenkin puoteja. Ajureita oli vain yksi, joka seisoi ajoa odotellen koko kaupungille tutulla paikalla kirkkopuiston nurkkauksessa. Jos oli jonnekin pitemmälle lähdettävä, oli lähetettävä piika edeltäpäin tätä ajuria tilaamaan, ja jos hän ei ollut paikoillaan, täytyi nöyrästi tyytyä kohtaloonsa ja jäädä vahtimaan parempaa onnea.

Mutta kuinka saattoi tapahtua, että harhaillessamme mummon kanssa puodeissa, satuin ikkunassa näkemään pieniä posliininukkeja, en voi ymmärtää. Sillä näitä tämmöisiä ihania pikku nukkeja en ollut Pietarissakaan missään puodissa huomannut, enkä tiedä mistä äiti oli minulle hankkinut omani, joka oli unohtunut kotiin Olgan mahdollisesti löydettäväksi. Nämä kuopiolaiset nuket olivat vielä paljon kauniimmat.

Huomattuaan suuren ihastukseni mummo toimitti niin, että minulle ostettiin joitakuita semmoisia nukkeja. Ja ihmeekseni ihan selvään muistan olleeni silloin vielä niin lapsellinen, että minä näitä nukkeja itsekseni peseskelin ja kuivailin — sanalla sanoen _leikin_ niillä!

Aleksanderin sisarien kanssa oli minulla vähän kiistojakin, tosin aivan naurettavan vähäpätöisistä asioista. Semmoisia oli kiista — olutjuustosta.

Olutjuustoksi sanottiin mummon perheessä merkillistä iltajuomaa, jota valmistettiin keittämällä yhteen sahtia ja maitoa. Maito meni sahdissa omituiseksi kokkarepuuroksi, mutta juuri noiden kokkareiden pitikin olla makeita. Juoma oli mummon perheen lempijuomaa, ja taisi olla koko Kuopionkin, mutta erittäinkin oli siihen mieltynyt Aleksander.

Parhaimpana mestarina tämän juoman valmistamisessa oli toinen Aleksanderin sisarista (jonka kanssa minä myöhemmin kovasti ystävystyin, mutta nyt olutjuuston tähden olin joutua ilmi kahakkaan).

Hän tahtoi opettaa minulle miten tätä juomaa valmistettiin, kaiketi jotta minä sitten osaisin sitä keittää Aleksanderille illallispöytään. Käyttäen milloin saksalaisia milloin ranskalaisia sanoja me kokkasimme keittiössä parhaamme mukaan (jolloin hän lienee tullut huomaamaan minkä verran minä oikeastaan keittoasioista ymmärsin). Tietenkin hänestä olisi ollut kovin tärkeää, että juoma olisi minullekin maistunut taivaalliselta. Sentähden — kun keitos oli valmis ja vähän jäähtynyt — hän pysähtyi taidostaan ylpeänä eteeni katsomaan minkä vaikutuksen ensi maistaminen oli tekevä. Tunnustaakseni pelkäsin hänen puolestaan, sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut kuvitella sahdin ja maidon sekoitusta maukkaaksi. Jo valmistuin pieneen hätävalheeseen. Päätin olla muuttamatta kasvojen ilmettä, maistuipa mille tahansa, ja kaikissa tapauksissa huudahtaa ihastuksesta.

Mutta tämä kaunis aie meni kokonaan pilalle. Minä en saanut juomaa ollenkaan alas, suu kieltäysi nielemästä, ja silmäni kiristyivät tuhansissa rypyissä umpeen, joten minun oli hyvin vaikea löytää asianomaista keittiöämpäriä suuni vapauttamiseksi ja olin läkähtyä.

Aleksanderin toisenkin sisaren kanssa jouduin aluksi kireihin väleihin. Hänkin tahtoi keksiä jonkin herkkulajin, joka olisi ollut meistä kummastakin yhtä maukas. Hän puolestaan oli mestari eräänlaisen kalaleivoksen valmistamisessa, jota sanottiin kalakukoksi. Hän leipoi joukon pikkukaloja ja rasvaisia kinkunpalasia ruisjauhotaikinan sisään ja kypsytti tämän laitoksen leivinuunissa mahtavaksi limpuksi, jonka kuoreen syömään ruvettaessa leikattiin pyöreä reikä. Kaikki olisi onnistunut, ja ihastushuudahdukseni oli omissakin korvissani kuulunut aivan luonnolliselta. Mutta hän lienee tarkkaan seurannut syöntiäni ja huomannut, että minä salaa erottelin pois kinkkupalaset ja lisäksi kaavin kuoren ennen suuhun pistämistä vapaaksi pehmeästä rasvakerrostumasta. Välimme kylmenivät. Illallisilla hän kaikkien vieraiden kuullen, joille tämä kalaleivos näytti olevan yhtä maukasta kuin perheenjäsenille, kysyi minulta saksaksi ja vähän uhkamielisessä koston sävyssä, saatoinko siis nimittää jonkin ruokalajin, joka olisi _minun_ mieliruokaani. Mieleeni juolahti tattariryyneistä kypsytetty uunipuuro, jota setä Pjotrin huviretkillä aina syötiin suolakurkkujen kanssa, ja nimitin sen.

Kälyni selitti pöytävieraille heidän omalla kielellään mitä minä pidin mieliruokanani, jolloin kaikki ylt'ympäriinsä katsahtivat toisiinsa hämillään ja Aleksander ilmeisesti punastui. Kälyni nautti voitostaan koko sen pitkän äänettömyydenajan, joka selitystä seurasi, kunnes mummo pelasti minut ruveten puhumaan toisesta asiasta.

Näihin epäsointuihin tuli lisäksi Aleksanderin veljien alituiset yritykset jouduttaa minun suomalaistumistani moittimalla kaikkea venäläistä. Tulin tästä joskus niin nyreälle tuulelle, ettei filosofiani enää auttanutkaan, vaan antauduin hetken tunteiden katkeruuteen. Kesken vieraiden iloa ja lasien kilistyksiä, jolloin he tavallisesti alkoivat unohtaa vaikeaa velvollisuuttansa pitää minulle mykkää seuraa pelkillä leikeillä ja hymyilyillä, minä vetäysin johonkin syrjäikkunan ääreen yksikseni katselemaan taivasta, joka ylettyi koko maailman ylitse, ja kaihoilin siinä, kaulassani kielletyn itkun kutkutus, joka minua suuresti hävetti. Semmoisina, yksinäisyyden hetkinä olisi kovasti tehnyt mieleni viedä Aleksander pois täältä, vaikkei takaisin Venäjällekään niin ainakin jonnekin missä olisimme olleet kahdenkesken. Ja nyt minusta näyttivät sanomattoman onnellisilta ne peloittavat tähtiyöt Saimaan aavoilla selillä, jolloin ei ollut vielä olemassa olutjuustoa eikä kalakukkoa, eipä edes mummoakaan, ei suomalaista, ei venäläistä, vaan ainoastaan me kahden Aleksanderin kanssa, kummankin ajatukset tähdissä.

Kerran näin haaveillessani, kääntyneenä pois iloisista äänistä, tupakansavusta ja lasien kilinästä, taas katselin avatusta ikkunaruudusta suoraan tähtitaivaaseen, sieltä ammentaen mielen sopusointua. Silloin aivan odottamattani viriää takanani ihana moniääninen laulu, joka ihmeellisesti yhtyy taivaan harmoniaan, ikäänkuin siitä syntyneenä ja sitä ylistäen.

Minä käännyn hämmästyneenä ja näen laulajat.

Niiden joukossa on neljäntenä Aleksander, mutta hän ei laula korkeinta ääntä, vaan pää-ääntä laulaa hänen veljensä, pappi, jolla on tenori, korkea, kaunis tenori:

Kaikkien neljän laulajan totiset, äänen ehdotonta puhtautta etsivät silmät ja hartaasti auenneet suut tuikkivat paksun savun sumussa. Lasien kilinä oli vaiennut, ei kukaan liikahtanut.

Mitään näin kaunista minä en ollut vielä eläessäni kuullut.

Ihana laulu oli kaiketi jokin suomalainen kansanlaulu, sillä sen sanoissa tunsin tuon suloisen pehmeän kielen, jota olin ihaillut jo lapsuuteni aikoina setä Pjotrin maatilalla leikkiessäni. Se oli sinisen Suomen kieltä.

Minä tulin yhä voimakkaammin liikutetuksi. Jokin valtavan onnen tunne värisytti minua. Niinkuin taivas olisi siirtynyt tähän savuiseen huoneeseen ja kirkastanut kaiken.

Kuinka naurettavan vähäpätöisiltä tuntuivat minusta nyt kaikki äskeiset mielihaikeani!

Mutta liikutukseni paisui yli äyräittensä. Ja yht'äkkiä minä — vastoin kaikkia pidätyksiäni — purskahdin niin rajuun itkunpuistatukseen, että minun täytyi juosta ulos huoneesta.

Joka suunnalta tultiin minua lohduttamaan, sillä kaikki luulivat, että minä itkin ikävästä, jäätyäni muka erilleen muusta seurasta. He eivät voineet ymmärtää, että olin itkenyt pelkästä onnesta, sen johdosta, että olin niin selvään, niin epäämättömästi tuntenut miten näiden ihmisten keskuudessa oli minulle avautunut suuria elämisen mahdollisuuksia.

Siunattu suomalainen laulu, kuinka paljon minulle annoit!

XXIII. "ALEKSANDER OLI PALUUMATKALLA PALJON PUHELIAAMPI".

"Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi", — sanoi Elisabet jatkaessaan tämän Kuopionretken kertomusta.

Paluumatkalla — niin, sillä semmoinenhan siitä lopulta tuli sittenkin. Veljet ja sisaret, niinkuin muukin lähempi suku, oli ollut sitä mieltä, että Aleksanderin olisi nyt naimisiin mentyänsä jätettävä sotilasuransa keisarikunnassa ja jäätävä Suomeen. He ehdottivat, että hän hakeutuisi täällä johonkin siviilitoimeen, rupeaisi esimerkiksi matematiikan opettajaksi Kuopion lyseoon, joka paikka oli tulossa avoimeksi. Mummo taas oli ollut yksin aivan toista mieltä, vaikkei ollutkaan sanonut ajatustaan sukuneuvottelussa kaikkien kuullen, olipa myöhemmin vain kahdenkesken puhellut Aleksanderin kanssa. Hän oli sanonut, että ihmisen pitäisi aina toimia lähimmäistään palvellen, silloin vasta Jumala asettaa asiat niin, että ihmisen omakin syvin mielihalu toteutuu. Niinpä siis Aleksanderinkaan ei ollut mummon mielestä tuominen vaimoansa vieraaseen maahan, jossa nuori iloluontoinen ihminen voisi pian ikävystyä ja surkastua, jopa muukalaisuutensa vuoksi kokea suuriakin vaikeuksia. Vaan Aleksanderin olisi hänen mielestään Elisabetin tähden jääminen Venäjälle. Kyllä Herra lopusta huolen pitää, — oli hän sanonut.

Aleksander sanoi aikovansa seurata äitinsä neuvoa.

— Ettäkö siis minun tähteni ... sanoin minä hämmästyneenä, melkein pelästyneenä.

Aleksander näki kai suurenneet ja pyöristyneet silmäni, sillä hän kiirehti oikaisemaan:

— Niin, aion jäädä Venäjälle, — sanoi hän, — mutta älä sinä vain luule, että teen sen muka joistakin jaloista vaikuttimista, ei sinne päinkään, kyllä minä ajattelen vain omaa tulevaisuuttani, ole rauhassa.

Aleksander ei tosin muulloinkaan mitään niin pelännyt, kuin että epäiltäisiin hänen toimivan "jaloista" vaikuttimista, mutta noista hänen sanoistaan minä sentään rauhoituin ja olin uskovinani häntä.

Hän oli yhä puheliaalla päällä.

Hän ei kyllä aikonut jäädä toimivan armeijan tykistöön, sanoi hän, vaan siirtyä yleisesikunnan Nikolajevskin akatemian geodeettiselle osastolle ja ottaa vastaan Struven tarjoaman toimen akatemian observatoriossa Pulkovassa.