Part 14

Nyt ei paronittaren hämmästys ollut enää vähäinen. Hän ei voinut hyvään aikaan saada sanaa suustansa ja mumisi ensin vain olemattomia. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä kosittu yhtä hänen lyhythameisista tyttölapsistaan, joilla ei vielä ollut oikeutta kantaa pitkää hametta, ja hän alkoi nopeasti muistella Lizotshkan ikää, huomaten vihdoin, että olihan lapsi todella äskettäin täyttänyt jo viisitoista vuotta. Mutta, herra varjelkoon, oliko tämäkään vielä mikään naimisiinmenon ikä!

— Aleksandr Gustavovitsh ... aloitti paronitar, tietämättä vielä millä sanoilla hän kieltonsa lausuu ja katsoen maahan, ikäänkuin sieltä niitä sanoja etsien. Mutta hän ei voinut löytää, sillä hän piti kovasti tästä nuoresta miehestä eikä tahtonut jyrkkyydellä loukata. Turhaan koetettuaan löytää sopivaa vastauksen muotoa hän vihdoin katsahti Aleksanderin silmiin, ikäänkuin edeltäpäin anoen anteeksi kieltoansa.

Aleksander katsoi suoraan hänen silmiinsä, räpyttelemättä omiansa, rehellisyys, selkeys ja asiallisuus koko olennossaan, odottamatta mitään muuta kuin: ei taikka jaa.

Semmoisen lyhyen vastauksen antaminen oli kuitenkin paronittarelle ylivoimaista. Hän alkoi selittää Aleksanderille Elisabetin nuoruutta, ja asia loppui siihen, että kiellon asemesta paronitar myöntyi. Kuitenkin semmoisella ehdolla, että Elisabetille itselleen ei annettaisi asiasta mitään vihiä ennen kuin hänen täytettyään kuusitoista vuotta eli siis noin vuoden kuluttua. Tämä oli välttämätöntä — sanoi paronitar — Elisabetin nuoruuden vuoksi. Tytön täytyi saada elää vapaana sellaisen askelen myllertävistä vaikutuksista hänen ajatusmaailmaansa. Mutta vuoden kuluttua oli paronitar ottava asian uudelleen puheeksi ja kysyvä Elisabetin omaa ajatusta siitä.

Tähän Aleksander tyytyi.

Hän eli kokonaisen vuoden Koljan huonetoverina ja täytti niin täsmälleen paronittaren toivomuksen, että paitsi paronitarta itseään ja paronia, joka salaisuuteen vihittiin, ei Elisabet eikä yksikään elävä sielu koko talossa olisi voinut aavistaakaan mitään sellaista olleen puheenalaisena paronittaren ja Aleksanderin välillä.

Sinä vuonna tapahtui Litvinovin nimitys ja komennus kaukaiseen garnisoniin, mutta mitään ilonvärähdystä ei paronitar voinut havaita Aleksanderin kasvojen ilmeessä, kun uutinen hänelle kerrottiin. Ei liioin voitu havaita hänen ilmeessään vähintäkään mustasukkaisuuden tai edes mielenliikutuksen merkkiä Elisabetin hellien hyvästelyjen ja katkerien kyyneleiden johdosta Litvinovin lähtiessä.

Lopulta paronitar ja paroni keskustelivat salaa tästä omituisesta ilmiöstä ja tulivat siihen johtopäätökseen, että naimisiinmenon ajatus oli kaiketi jo haihtunut Aleksanderin mielestä. Se seikka teki heidät kummatkin yhä totisemmiksi, ja tahtoi saattaa heidän mielentilansa pysyväisen alakuloiseksi, sillä he olivat ehtineet syvästi kiintyä nuoreen ystäväänsä.

Mutta täsmälleen vuoden kuluttua siitä kuin tuo ensimmäinen kosinta oli tapahtunut, Aleksander ilmestyi yhtä juhlallisena paronittaren eteen, totisen kohteliaasti muistuttaen hänen antamastaan lupauksesta.

XVIII. ELISABETIN VASTAUS JA CATHERINEN ILO.

— Emmekö menisi vähän kävelemään? — sanoi Catherine, Elisabetin äiti, katsahtaen ovesta tyttärensä huoneeseen. Sitten hän tuli kokonaan sisälle.

Elisabet vilkaisi äitiinsä oudoksuen, sillä hänessä oli tuntunut omituinen epävarmuuden värähdys, niinkuin olisi jotakin ihmeellistä tapahtunut, jota ei voinut ilmaista ennen kuin vasta kävelyllä oltaessa. Myös tuntui selvästi, että se hiukan auttamattomasti teeskennelty huolettomuuden sävy, joka ilmeni äidin äänessä, oli tarkoittanut päin vastoin asian tärkeyden salaamista, jopa jonkin mielenliikutuksen peittämistä.

Äidin levottomuus tarttui heti Elisabetiin.

Hän alkoi kiireesti pukeutua, ja tätä tehdessään hän huolettomalla naurulla ja kaikenlaisilla liverryksillä pyrki salaamaan tyystin sekä omaa levottomuuttaan että yht'aikaa äitinsä selittämätöntä mielenliikutusta.

Pian he olivat kävelemässä jo kaukana rantakadulla, joka vei poispäin kaupungista, kaiken aikaa vilkkaasti ja kiihtyneesti keskustellen senkin seitsemästä turhanpäiväisestä pikkuasiasta. Näin he kumpikin kilvan yrittivät saada siirtymään tuonnemmaksi jotakin, josta oli ilmeisesti noloa nostaa puhetta.

Mutta kun yhä kauemmaksi tullessa puheenaineet pikkuasioista vihdoin alkoivat väkisinkin loppua ja Elisabet ei niiden sijaan keksinyt muuta kuin hypellä kiveltä kivelle, joita oli vedenrajassa, ja vihdoin uhkasi hypätä niin pitkän välimatkan, että äiti hätääntyi, sanoi tämä äkkiä:

— Aleksander Gustavovitsh on pyytänyt kättäsi, Lizaseni!

Suurin silmin tuijottaen äitiinsä Elisabet tuli rannasta ylös töyräälle. Ennen kuin hän osasi tästä asiasta itse mitään ajatella, hänen täytyi tietää mitä äiti siitä ajatteli. Ja sen vuoksi hän koko sielullaan ja olennollaan katsoi äidin silmiin päästäkseen perille, mitä kasvojen ilme saattoi äidin ajatuksista ilmaista. Voihan olla, että äiti nauroi koko asialle. Voi myöskin olla, että hän tarkoitti täyttä totta.

Mutta äidin ilme ei sanonut kumpaakaan. Huulilla hänellä oli hymy, niinkuin on joskus ihmisellä, joka on epätietoinen miten hänen suuri uutisensa vastaanotetaan: huulet hymyilevät, mutta kasvot ovat pelokkaat.

— No, ja mitä? — kysyi Elisabet, kasvojen saadessa saman pelokkaan ilmeen ja huulten samalla lailla nolosti hymyillessä. Äiti vastasi:

— Olen omasta puolestani suostunut. Mitä vain itse sanot.

He katsoivat yhä toisiinsa voimatta kumpikaan ratkaista mitä toinen asiasta ajatteli. Oliko _Liza_ iloinen vai surullinen tapahtuman johdosta?

Ennen kuin Elisabet puolestaan osasi ajatella sitä tai tätä, täytyi saada tietää oliko _äiti_ iloinen vai surullinen. Siitä kaikki riippui.

Catherine taas, voimatta vielä ratkaista mitä tunteita uutinen oli Lizassa herättänyt, alkoi varovasti lausua ajatuksiaan Aleksanderista yleensä, edullisuuksia tehostaen, puutteellisuuksia vähäksyen.

Ja jo ensimmäisistä äidin sanoista Elisabet vainusi, että äiti oli taipuvainen kallistumaan enemmän ilon kuin surun puolelle. Elisabet alkoi sentähden yhtä varovasti myönnytellä kaikkeen mikä äidin sanoissa oli Aleksanderin eduksi.

Tästä rohkaistuna Catherine puolestaan yltyi lausumaan ajatuksiaan Aleksanderin luonteen rehtiydestä ja rehellisyydestä, ja Elisabetille kävi yhä ilmeisemmäksi, että äiti ottaa asian ilon kannalta. Erittäinkin huomattavaa oli, ettei äiti ottanut ollenkaan puheeksi Aleksanderin mahdollisia epäedullisuuksia, kuten hänen vierasmaalaisuuttaan, vaillinaista venäjänkielentaitoa ja varattomuuttaan. Äidin ääni tosin välistä vavahti, mutta sekin tuntui olevan ikäänkuin vain ilon malttamatonta pyrkimistä pian irti vakavista velvollisuuden sanottavista. Elisabet myönnytteli siis yhä iloisemmin, ja äiti puolestaan yhä yltyi Aleksanderin kehumisessa.

Nyt Catherine kertoi Elisabetille koko salaisuuden, miten Aleksander oli jo vuosi sitten kosinut ja tänäpäivänä uudistanut kosintansa, vaikka jo luultiin hänen muuttaneen mieltänsä.

Elisabet kuunteli tätä kertomusta syvästi punastuneena. Hänen mieltänsä liikutti sanomattomasti, että joku oli voinut koko vuoden olla häneen rakastunut ja niin kauan osannut salata tunnettansa, sen heikentymättä. Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran, jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen toveriksi! "Kuinka minä, niin peräti tyhmä tyttö, joka en tiedä enkä osaa mitään", — ajatteli Elisabet, — "olen saanut osakseni semmoisen tehtävän? Kuinka hän on voinut minuun rakastua, sillä enhän minä todella osaa muuta kuin korkeintaan olla aina iloinen? Ja olenkohan minä aivan varma, ettei äiti epäile tai ehkä pelkääkin mitä tästä on tuleva?"

Ja Elisabet alkoi uudelleen urkkia äidin syvimpiä ajatuksia ja tunteita, päästäkseen varmuuteen hänen tahdostaan.

Monta kertaa oli ennenvanhaan sattunut, että kun äiti oli ottanut pikku Elisabetin mukaansa puoteihin, jotta tyttö saisi itse osoittaa mitä vaatteita tai korua hän pukuunsa mieluimmin halusi, Elisabet jätti kaiken äitinsä huoleksi ja itse selin tiskiin nojaten vain katseli tulijoita ja menijöitä.

— No mutta Liisukkani, eikö sinulla ole ollenkaan omaa tahtoa, — oli äiti vihdoin huudahtanut.

— On kyllä, mutta minä kun tahdon aivan, aivan juuri niinkuin äiti. Valitkaa nyt vain, kyllä minä olen tyytyväinen.

Ja äiti valitsi.

Niin Elisabet yhä vieläkin tahtoi juuri sitä mitä äiti. Kunpa siitä olisi vain päässyt täyteen varmuuteen.

Vihdoin kävi kuitenkin ilmi, ettei mitään iloisempaa saattanut äidin mielestä tapahtuakaan kuin juuri tämä avioliitto. Taatumpaa, luotettavampaa ja turvallisempaa aviomiestä ei Elisabet hänen mielestään voisi koko maailmasta löytää. Ja nämä sanat kuultuaan ei Elisabetkaan enää pidättänyt iloaan. Kaikki oli samassa kuin kauan sitten päätettyä. Äiti antautui jo viittailemaan miten hän oli järjestävä heidän vastaisen kotinsa, jopa tuntui kuin hän olisi ehtinyt ajatella sen pienimpiä erikoisuuksia. Näitä puheita Elisabet ei enää kuunnellutkaan, tietäen että äiti osaa hänelle järjestää kodin paljon paremmin kuin hän itse osaa edes ajatellakaan. Hänelle oli pääasia, että äiti siis oli tyytyväinen. Yhä kasvavassa riemussa Elisabet ajatteli jo omiansa: miten hän ilmoittaa tämän asian sisarille, mitä veljet tulevat sanomaan, mitä Vierotshka, mitä Shura, miten hän lentää isän kaulaan. Ja yhtä monta riemun soihtua syttyi hänen mieleensä, kuin oli niitä, joille hän kuvitteli kohta kertovansa tämän suuren, uskomattomimman ja hämmästyttävimmän ilosanomansa.

Vaikea on kuitenkin sanoa kumman ilo tapahtuneen kihlauksen johdosta oli suurempi, Catherinenko vai Elisabetin. Varma on, että Catherine Elisabetin kihloissa-olemisen aikana, jota kesti kokonaisen vuoden, eli yhtä onnellista ilon ja vironneen toimeliaisuuden aikaa kuin hänen tyttärensäkin. Hän hoki hokemistaan: parempaa miestä ei Lizotshkani olisi voinut saada.

Hän rupesi kohta tiedustelemaan nuorille sopivaa asuntopaikkaa. Heille vuokrattiin — jo monta kuukautta ennen häitä — kaunis pikku huoneisto aivan vanhempien läheisyydestä. Samalla innolla kuin Catherine oli ennenmuinoin valmistellut lapsilleen nukkekaappeja hän nyt rupesi valmistamaan todellista nukkeasuntoa todellisille, eläville nukeille. Siitä ei saanut puuttua mitään. Päivät pitkät hän siellä puuhasi, järjesteli järjestämistään. Kukaan ei saanut tulla katsomaan, ei huoneita eikä sisustusta. Se vain nähtiin, että sinne tuotiin kaupungilta tavaroita lakkaamatta, tuotiin ja tuotiin. Mutta ennen kuin hän hämärän tultua palasi väsyneenä kotiin oli hän tyystin sulkenut asunnon ja toi avaimet tullessaan. Hän valmisti Elisabetilleen ikäänkuin suurta, todellista joulua entisten leikkijoulujen asemesta, samaa salaperäisyyttä noudattaen, samaa ilon yllätystä tavoitellen, samaa innostusta itse tuntien.

Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18 vuotta.

Kun nuori pariskunta tanssiaisten jälkeen myöhään illalla saatettiin uuteen asuntoonsa, ei monikaan tutummista häävieraista malttanut olla seuraamatta heitä ja Catherineä sinne nähdäkseen, minkä vaikutuksen harvinainen häälahja oli nuoriin tekevä. Vain paroni yksin jäi kotiin.

Ja olisiko vaikutus voinut ollakaan vähäinen, kun Elisabet sisälle astuttuaan näki huoneet sisustetuiksi aivan viimeiseen viimeistelyyn asti! Hän itse oli tosin vähän hajamielinen, mutta siitä huolimatta hän huudahteli: ah! ah! ja löi käsiänsä yhteen joka kerta kun hänelle näytettiin vielä ja vielä jotakin uutta. Vieraat raastoivat häntä joka suunnalle, aukoilivat laatikoita ja käskivät katsomaan mitä olivat niissä keksineet. Näin käytiin keittiö läpi, hyllyineen, astioineen, harjoineen, pölyriepuineen — olipa siellä saavikin jo valmiiksi vedellä täytettynä ja pinnalla kellui punavaskinen, tinattu kauha. Ruokasalissa höyrysi kiiltävä samovaari, tarjottimelle oli asetettu kaksi kuppia...

Makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta asetettuna vierekkäin. Siellä oli myöskin Elisabetille aiottu työpöytä, jonka laatikoista löytyi kaikki mahdolliset ompeluvehkeet, joita suinkin saattoi tarvita, langoista, rihmoista, kutomapuikoista, napeista, sormustimista neulasiin ja nuppineulasiin asti.

Kaikkien päät kurkottuivat näyteltyjen esineiden ympärille niin taajasti, että onnellinen Catherine muiden takaa vain vilaukselta sai nähdä ilmeitä rakkaan lapsensa kasvoilla.

Vihdoin syrjäiset alkoivat lähteä ja Catherinekin alkoi hyvästellä tytärtään.

— Rakas äiti, lähdettekö tekin? — kysyi Elisabet levottomasti ympärilleen katsellen. Hänen kätensä vähän vavahtelivat.

— Mutta kuinkas muuten, lapsukaiseni, — sanoi Catherine, — minulla on oma kotini ja sinulla on nyt myös omasi.

Elisabeth katsahti Aleksanderiin ikäänkuin apua tai selitystä odottaen. Mutta hänkin näytti olevan yhtä hämillään ja neuvottomana. He olivat molemmat siinä kuin satimeen suljetut.

— Niin, niin, kuinkas muuten ... tietysti, kuinkas muuten, — sanoi Elisabet ja pakottautui iloisesti hymyilemään. Mutta hänen ylähuulensa oli nolosti kangistunut, ja hän peitti sen viskautumalla lähtevää syleilemään.

Elisabetin muistoon on painunut, että vielä monet ajat jälkeen päin häneen tuli uudessa kodissaan usein jonkinlainen levoton kaipuu, joka sai hänet tarkoituksettomasti kulkemaan edestakaisin huoneesta huoneeseen tai ikäänkuin jotakin lähtöä tekemään.

Aleksander silloin kysyi:

— Minne sinä olet lähdössä?

Elisabet vastasi sen enempää ajattelematta:

— Minnekö minä lähden? Tietysti kotiin.

Semmoisesta ajattelemattomasta, mutta alituiseen uudistuvasta vastauksesta oli Aleksander aina tullut pahoilleen.

XIX. ELISABET KERTOO ENSIMMÄISESTÄ MATKASTAAN SUOMEEN.

Noin vuoden kuluttua häittemme jälkeen, joulukuussa 1858, mieheni vei minut kaukaiselle matkalle Suomeen. Oliko tarkoituksena muuttaa kokonaan Pietarista ja jäädä Suomeen, vai vielä palata Venäjälle ja asettua Pulkovan observatorioon jatkamaan tähtitieteellisiä tutkimuksia, se asia ei näyttänyt olevan vielä ratkaistu, vaan riippuvan joistakin neuvotteluista mieheni sukulaisten ja erittäinkin hänen äitinsä kanssa. Kaikissa tapauksissa oli yhtenä tarkoituksena esittää minut omaisille, äidille ja sisaruksille, jotka asuivat Kuopion pienessä kaupungissa, kaukana pohjoisessa Suomessa.

Matka oli tehtävä yksinomaan kyytihevosilla, sillä eihän siihen aikaan ollut vielä rautateitä, pitkät matkat tehtiin kesäisin diligensseillä ja talvisin reillä.

En voinut mieleeni ollenkaan kuvitella niitä mittaamattomia talvisia taipaleita, jotka nyt olivat edessämme. Suomessa olin käynyt vain Uudellakirkolla setä Pjotrin maatilalla, ja vain kesäiseen aikaan. Talvisista maaseutumatkoista en tiennyt mitään. Mieheni kertoi, että sielläpäin ei enää ollut merta, niinkuin Terijoella, vaan oli pitkiä järvenselkiä, jotka olivat jäässä, ja tie oli viitoitettuna pienillä vesoilla, joita kyytimiehen tarkka silmä saattoi yölläkin erottaa toisesta toiseen, niin ettei meidän tarvinnut eksymistä pelätä. Kysymykseeni oliko Suomessa susia, mieheni, joka ei milloinkaan edes leikilläkään valehdellut, myönsi niitä kyllä voivan siellä olla, mutta sai minut rauhoittumaan vakuuttaen, ettei Suomessa ollut milloinkaan kuultu susien hyökkäävän laumoissa ihmisten kimppuun, niinkuin romaaneissa kerrottiin Venäjällä joskus tapahtuvan.

Äiti varusti minut matkaan. Kumpia oli enemmän, lämpimiä vaatteitako, shaaleja, vaippoja, tossuja, turkkeja, vaiko välttämättömiä varoituksia ja matkaohjeita kaikenlaisten mahdollisuuksien varalta, en voi sanoa, arvatenkin niitä oli yhtä paljon, sillä ohjeita oli yhtä vaikea kaikkia pitää mielessä kuin hengittää siitä pienestä rakosesta, joka oli jätetty suun kohdalle vaipanreunojen väliin.

Meidät istutettiin vieri viereen kuomureen perälle, mutta vaatevarustusten vuoksi olimme enemmän erillämme kuin milloinkaan, tuskin saattaen kääntyä edes katsahtamaan toisiimme.

Vihdoin olivat varoitukset ja hyvästelyt sanotut, viimeiset loimen reunat kietaistu jalkain alle, viimeiset taputukset taputetut. Tiukuset helähtivät soimaan ja kitisten ja natisten reki alkoi lipua pakkasessa kovettuneella lumella.

Pari kertaa pyysin pyörtämään takaisin, sillä olin unohtanut jotakin. Aleksander ei suuttunut, päin vastoin laski leikkiä ja antoi minun hälyytellä koko talon uusille hyvästille. Toisella kertaa lähtiessämme hän nosti turkkeihin kangistuneen kätensä ja tunnusteli niskaani. Kun kysyin mitä hän sillä tarkoitti, hän sanoi koetelleensa olinko muistanut ottaa mukaan pääni.

Surin kovasti että turkkieni vuoksi en voinut vielä viimeistä kertaa syleillä itkevää äitiäni.

Pietaria kesti kauan. Toiselta puolen Nevaa näkyi rantakadun ja Talvipalatsin huikeita lyhtyvalojen rivejä. Mieli kulki hajanaisesti, repeytyen asiasta toiseen. Välistä olin näkevinäni omaiseni kokoontuneina vierashuoneeseen — ilman minua. Misha kiertää kokoon savuketta sanoen jotakin sukkeluutta minun olemattomuuteni kustannuksella (oikeastaan vain naurunaiheella lohduttaakseen äitiä), isä on heittäytynyt sohvalle, oma kotitakki peitteenään, kädet ristissä niskan takana, äiti ompelee pikku Olgalle nukkea, silmät alhaalla. Välistä taas tuikahtivat Nevan upeat valot silmiini ja ajatukseni lennähtivät Talvipalatsin valaistuihin saleihin, joissa nyt nuori Aleksanteri II hallitsi. Kuka se lieneekään kertonut minulle, että hän aikoi vapauttaa maaorjat, ja vielä joku toinen sanoi hänen aikovan päästää myöskin kaikki Nikolain karkoittamat nihilistit Siperiasta valloilleen? Isä oli asian puolesta, mutta paroni Medem oli kauhistuksissaan... Kesken kaikkea huomaan ajattelevani, olenkohan ottanut mukaan sitä pientä posliininukkeani, niinkuin olin aikonut? Jos en, niin pikku Olga sen löytää ja rikkoo, sillä se tyttö ei malta milloinkaan olla koettelematta paljonko naputtelemista leikkikalut kestävät. Ah, kun en tuota nyt ollut muistanut! Niin tärkeätä kuin minusta olisikin ollut vielä kerran palata kotiin, en sitä enää pyytänyt, sillä Aleksanderin sijassa olisin jo itsekin semmoisesta vaimolleni suuttunut.

Vihdoin kaupungin valot alkavat harveta, ja minun täytyy yrittää kääntyä taakseni katsomaan näkisinkö vielä kerran iloisen Pietarin rantalyhtyjä. Mutta niitä ei enää näy. Maa on pimennyt, taivas loistaa! Koko sen suunnan taivas on yhtenä valomerenä!

Ja samassa olen kiepsahtanut polvilleni, taapäin kääntyneenä. Aleksander puhuu jotakin rauhallista, joka ei koske tulipaloa, ja minun täytyy lopulta alkaa kuunnella häntä. Hän sanoo olevan tässä pääasiana, että minä en liiku reessä enkä vilustu ja että — miten nyt saadaan turkin helmat ja loimet yhtä tarkasti jalkojen ympärille kuin ne olivat lähtiessä! Mutta mitä tulipaloon tulee, niin se ei ollut muuta — sanoi hän — kuin Pietarin valojen pilviin heijastusta, eikä mitään liekkejä. Ja käski vain istua oikeinpäin ja rauhoittua.

Kuinka lyhtyjen valo saattoi kuvastua pilviin, oli minulle epäselvää, mutta olin päättänyt totella äitiä tottelemalla Aleksanderia kaikissa asioissa, ja istuin siis oikein päin, hänen ähkien järjestellessä loimia entiselleen. Pietari jo jääpi, jääpi sinne taakse, jonne ei enää saa katsahtaa. Sen liikemelu, kaukainen tuttu humukin on jo hiljennyt ja pääasiaksi on muuttunut tiukuistemme kilinä ja oman rekemme natina. Lyhtyjen sijassa on edessämme totisen kelmeäksi kirkastuva tähtitaivas, jonka luonnollista puhtautta silloin tällöin vielä häiritsevät laitakaupungin harvenevat rakennukset ja huvilain tornit. Kohta ei ole Pietarista enää mitään jäljellä. Sinne jäi hovi, sinne sohvalla loikova isä ja ompeleva äiti, sinne Shurat, setä Pjotrit, sinne Vierat, Natashat, sinne isot veljet ja pikku sisaret! Ah, vaikka kuinka yrittäisi kääntyä taakseen, ei enää mitään valoja näy. Tähtitaivas avartuu ja selkenee. Silloin tällöin jokin pitkä, harvaoksainen kuusi kulkee ohitsemme, tähtien editse, toinen, kolmas ... yhdeksäs ... ja painuvat kaikki taaksemme, niinkuin rientäisivät nopeasti takaisin Pietariin.

Aivan odottamattani tunsin nenässä ja kurkussa tutun kutkutuksen, joka ennusti silmiin kihoovia kyyneleitä, ja minä kiirehdin pian nielaisemaan semmoiset oireet. Itkeminen olisi ollut vastoin äidin moneen kertaan lausumia neuvoja (hänellä täytyi olla niissä asioissa suuri kokemus!) ja sitäpaitsi se olisi ollut vastoin päätöksiäni olla antautumatta tunteellisuuksiin. Selitin itselleni, ettei tuo kutkutus ollut johtunut muusta kuin posliininukkeni unohtumisesta, ja uskoin niin olevankin.

Näin me siis sukelsimme rohkeasti yhä sakeampiin kuusikkoihin ja minä pidin silmiäni kiinni, etten suotta näkisi noiden Pietariin palaajien rientoa.

Äkkiä tunsin Aleksanderin iloisesti töykkäsevän kyynärpäällään minua kylkeen.

Minä tietysti vastasin yhtä iloisesti.

Emme sanoneet sanaakaan.

Tämä oli hänen puhettaan.

Hän oli tavattoman harvasanainen. Hän ei milloinkaan puhunut "noin vain" — jotakin sanoakseen, niinkuin me sisarukset siellä kotona, joille alituinen nauru ja laverteleminen oli sääntönä ja vaikeneminen poikkeuksena. Hänellä oli päin vastoin puhumattomuus sääntönä ja puhuminen poikkeusta. Hän ei milloinkaan laverrellut puuta heinää. Hän ei milloinkaan puhunut muuta kuin viisaita ja tarpeellisia asioita ja vasta sitten kuin oli valmiiksi miettinyt sanottavansa. En tahdo väittää, etteikö hän milloinkaan sanonut sukkeluuksia, semmoista kyllä sattui, mutta ne eivät olleet hetken tuotteita, vaan ikäänkuin valmistettuja nekin, sillä jo kauan edeltäpäin saattoi hänen ilmeestään havaita, että nyt sieltä jotakin tulee. (Ja silloin tulikin niin, että sai nauraa itsensä kippuraan.) Mutta sellaiset tilaisuudet olivat harvinaisia kuin joulu ja pääsiäinen.

Kun siis näin vaitelias mies yht'äkkiä töykkäsee toista kylkeen, täytyy semmoisen puukkauksen olla sitä enemmän merkitsevää.

Ja ihmeellistä onkin kuinka paljon puhuva se saattoi olla erittäinkin juuri tässä tapauksessa, reen yksitoikkoisesti hytkähdellessä ja meidän siinä kököttäessämme vieri vieressä turkkeihimme kangistuneina. Menisi puolisen tuntia, jos minun olisi sanoin selitettävä mitä kaikkea tiesin sen töykkäyksen tahtoneen minulle ilmaista.

Ensiksikin tuntui siinä valtavan ilon hytkähdys, niin kuin meille joskus sattuu, kun äkkiä saamme tietää asiain olevan parhaalla mahdollisella kannalla. Ymmärtäähän sen, että hänen täytyi näin tuntea. Olihan Pietari vihdoinkin jäänyt taaksemme, olimmehan vihdoinkin päässeet irti kaikesta hänelle vieraasta ja sukeltaneet _hänen_ kotoiseen maailmaansa!

Ja siinä oli samassa myöskin jokin iloon kehoitus minullekin, niinkuin hän olisi tahtonut tempaista minut pois ajatuksistani ja sanoa: älä huoli surra, pian olet näkevä, että se mihin tulemme ei ole huonompi sitä mistä lähdimme!

Koetin olla mukana hänen ilossaan. En katsellut enää noita mörkömäisiä harvaoksakuusia, vaan ummistunein silmin kokosin muististani kaiken ihanan minkä olin Suomesta nähnyt: Terijoen sinihelkkyvän ulapan, Halilan kartanon, surullisten laulujen laulajat, ja pian olin hyvilläni, että olin sielussani tehnyt todeksi sen vastauksen, minkä olin iloisella vastatöykkäyksellä Aleksanderille antanut.

Minun olisi kuitenkin tehnyt sanomattomasti mieli vähän sanoillakin jatkaa tätä välillämme tapahtunutta mykkää keskustelua. Koetin miettiä sellaisia sanoja, jotka olisivat ilmaisseet lähimaille samaa kuin tuo molemminpuolinen puukkauksemme. Mutta sellaisia ei löytynyt, eipä tainnut olla koko kielessäkään. Sanelin itsekseni niinpäin ja näinpäin, ei mikään kelvannut, kaikki tuntui ihan hassulta viisaan ja totisen Aleksanderin kuultavaksi. Jos olisin saanut mielinmäärin lörpötellä, niin varmaan olisi jokin sana oikeaankin osunut. Mutta minä en Aleksanderin seurassa koskaan lörpötellyt ja viisautta minussa ei ollut.