Part 13
Hän tosin piti kuin pitikin päätöksensä olla enää avaamatta silmiänsä ennen aamua. Mutta ei voinut estää, että luomien raoista puristautui esille pienen pieniä vesipisaroita.
XVI. KOLJAN JA SHURAN RAKKAUS.
Rekiretki oli kaikkien osanottajien mielestä ollut tavattoman hauska.
Erittäinkin suurta nautintoa oli tuottanut Shura Berkov, kun hän aamupäivätanssin ja muun riehumisen jälkeen hämärissä ennen kuin hotellin kattokruunut sytytettiin ja iltatanssi olisi vielä ollut tanssittava, istuutui pianon ääreen ja käänsi seuran tunnelman herkän surunvoittoiseksi.
Koko seurue antautui heti hänen lumoihinsa, ahmien hänen soittoaan, niin kuin nälistynyt ruokaa.
Hän oli mestarisoittaja. Koko hänen pitkä, hienostunut, haaveksien katseleva olentonsa, koko hänen ihmisensä soitti, sormien vain täyttäessä tavattomalla taituruudella ja nöyryydellä ikäänkuin jonkin mahtavan, suvereenin hengen tahtoa. Tukkakin hänellä oli suittu ylimielisesti suoraan ylös päälaelle kaikista kampausmuodeista riippumatta, ja siellä se lainehti ylpeän vapaasti pitkinä suortuvina, kunnes aleni niskaan ja yhtyi tiukasti nupuksi sidottuun palmikkoon. Hän käytti mielellään valkoista pehmeätä pitsikaulusta, olipa hänellä muuten yllään mikä puku tahansa.
Mutta silmäin ilme oli hänessä kaikkein ihmeellisintä.
Ne katsoivat maailmaan niin kuin hän olisi juuri laskeutunut joistakin korkeuksista ja kummastellut elämän detaljeja, jotka hänen eteensä täällä alhaalla aukenivat, vastaamatta tuonpuolen ihanteita.
Kummastelun ilmettä lisäsi vielä sekin seikka, että hänellä oli tapana pitää silmäkulmiaan aina korkealla, joten näytti niinkuin hän olisi arvostellut näitä elämän detaljeja paitsi pienen hämmästyksen, myöskin hienon huumorin sekaisella kaihon sävyllä.
Mitä ikinä hän soittikin, kaikki oli kuin hänen oman henkensä tuotetta, hänen säveltämäänsä.
Hän pani soittoon oman itsensä kaikkine vivahduksineen, hän soitti hienoa Shura Berkovia, eikä enää Chopinia. Mutta yhtä hyvin saattoi sanoa hänen esittävän Chopinin hengen ydintä, tämän säveltäjän pohjatonta kaihomieltä, menneisyyden palaamattomuuden tuskaa, kadottamisen surua, surun majesteettisuuden ylistystä. Aivan niin kuin Chopinkin olisi pitänyt silmäkulmiaan korkealla ja katsonut elämän detaljeja kaihoisalla kummastuksella.
Ei kukaan enää ajatellutkaan tanssin uudelleen alkamista. Eikä kenenkään mielestä tämä retki olisi voinut antoisammin päättyä, kun aika oli kulunut ja joku huusi:
— Mutta, ystävät, ellemme nyt lähde, jäämme susien saaliiksi.
Tämäkään ei paljon vaikuttanut, vaan useat rupesivat lisää soittoa pyytämään.
Silloin alkoi joku matkia suden ulvontaa, ja nyt naiset todella pelästyivät. He hajosivat turkkejansa ja miehisiä suojelijoitansa hakemaan.
Kun oltiin ulkona tähtisen taivaan alla rekiin istuutumassa, huusi Shura reestänsä Elisabetia luokseen ja sanoi:
— Lizotshka, kultaseni, tule sinä tähän minun viereeni, ajetaan me yhdessä.
Elisabet ilostui, mutta kohta tuli totiseksi ja sanoi ihmetellen:
— Entäs Kolja?
Shura sanoi:
— No tule nyt vain.
Kolja oli siinä, ja vaikka hänen kasvojansa pimeän vuoksi ei voinut erottaa selvään, niin portailla kohotetun lyhdyn tuikkeessa, milloin sen lepattava liekki sai tuulelta hetken rauhaa, saattoi nähdä, että Koljan ylähuuli oli toiselta puolelta kaarella, mikä aina merkitsi, että hän oli jostakin nolostunut.
Mutta hänkin sanoi Elisabetille:
— Niin, niin, tietysti, istu vain siihen Shuran viereen.
Ja sen sanottuaan meni johonkin toiseen rekeen, häviten pimeään muiden lähtijäin sekaan.
Tämän vuoksi Elisabet, vaikka muuten olisi ollut riemuissaan siitä, että sai ajaa Shuran seurassa, joka oli hänen ehkä todellisimmin "kaikkein parhain" ystävänsä ja päälliseksi oli soittanutkin tänään niin taivaallisesti, ei hyvään aikaan voinut alkaa puhetta hänen kanssaan, yhä vain muistaen Koljan kaareutunutta ylähuulta ja arvaillen jos jotakin kauheata tapahtuneeksi heidän välillänsä.
Kun Shurakaan puolestaan ei aloittanut puhelua, vaikka oli ajettu jo vähintään virstan verran, rupesi Elisabetista tuntumaan päivän selvältä, että hänet puolestaan oli kutsuttu rekeen vain siksi, _ettei_ Kolja saisi siinä olla. Ja hän suri ja kärsi veljensä puolesta yhä enemmän.
Ja tietenkin hänen täytyi samassa määrässä kylmetä Shuralle.
Kylmetä Shuralle! Sehän oli kauheata ajatella. Koko maailma menee rikki. Pimeässä metsät tanssivat ja tähdet keikkuivat ylös alas.
Mutta Shura ei vain aloita puhelua. Onkohan se niin ajatuksissaan, vai onko jostakin niin suuttunut Koljalle, että viha ylettyy Elisabetiinkin?
Hän koetti ajatuksissa kysyä Shuralta näin: "Shura, etkö sinä rakastakaan Koljaa?" — Hän koetti kuvitella sanovansa sitä monella eri äänenpainolla, mutta ei mikään niistä kelvannut. Mikä niistä oli liian tuomitsevainen, sillä oliko hänellä oikeutta tuomita Shuraa siitä, ettei tämä rakastanut Koljaa! Mikä taas oli melkein ivansekainen moite, ikäänkuin: ja semmoista miestä sinä et ymmärrä rakastaa! Kolmas oli aivan liian huokaavainen. Neljäs suorastaan koomillisen toruva.
Mutta puhumattomuuden väli piteni pitenemistään.
"Ei, tämä kamala äänettömyys ei saa enää jatkua, muuten tästä vielä purskahtaa itkuun ja syntyy jotakin peräti kömpelöä, jotakin niinkuin armonpyyntöä Koljan puolesta, joka olisi nöyryyttävää ja voisi syvästi käydä Koljan kunnialle."
— No, Shura, etkö sinä rakastakaan Koljaa?
Tämä tuli nyt sanotuksi. Mutta eikö harmillista! ihan toisessa äänilajissa kuin oli ollut aikomus, nimittäin hassun pelonsekaisessa. Ääni oli vavahdellut joka sanalla.
Onneksi Shura oli niin ajatuksissaan, ettei heti voinut tajuta, mitä häneltä oli kysytty ja kääntyen epämukavasti turkeissaan Elisabetiin päin sanoi vain kysyvästi:
— A?
Elisabet otti pois vastauksestaan pelonsävyn.
— Ei, minä tässä vain sanoin, että etpä sinä taida enää rakastaakaan Koljaa.
Shura oli aivan kuin olisi kovasti säikähtänyt, ja pakottaen itsensä kääntymään vielä enemmän Elisabetiin päin sanoi painaen häntä kädellään polven kohdalle:
— Mutta _ketä_, rakas lapsukaiseni, ketä minä en enää rakasta?
— No, Koljaa.
— Herran nimessä, kultaseni, mistä sinä tie ... olet kuullut, että minä rakastaisin Koljaa?
— En minä ole keltään kuullut, vaan olen tiennyt itse, että hän rakastaa sinua ja sinä häntä.
— Tietysti, tietysti, lapseni. Kuinka minä en häntä rakastaisi!
— Mutta _sillä_ tavalla?
— Kaikilla tavoilla ja silläkin tavalla.
— Ei sillä_kin_, vaan _sillä_ tavalla ensin ja vain siksi myös kaikilla muilla.
Tähän Elisabetin puheeseen Shura oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän käännähti kokonaan Elisabetiin päin ja sanoi iloisesti:
— Sinun kanssasi on kovin hauska puhua. Mutta minä tiedän. Käänny sinäkin tännepäin ja paneudu kyljellesi, ja päästetään auki turkit, eihän nyt ole kylmä, ja riisutaan hansikkaat, että saamme kätemme yhteen.
He tekivät niin.
Vielä he kielsivät Kuisma kuskia koettamasta pysytellä muiden jäljessä ja käskivät ajaa aivan tavallista juoksua, tai vaikkapa käydenkin.
Tähdet asettuivat kohta paikoilleen ikuiseen järjestykseensä ihmisten äänettömästi tuikkiviksi ystäviksi.
Ja Elisabet oli onnellinen, kun Shura taas puhui niin kuin ennen ja he pitivät toisiaan käsistä niin kuin ennen ja niin kuin ennen sanoivat toisilleen juuri sitä mitä sydän tunsi. Vielä nuo kädetkin olivat Elisabetista taivaallisen suloiset tunnustella, ne osasivat niin ihanasti soittaa, pitkät sormet hienoine nivelineen, muuten kyllä semmoiset kuin monilla, ja kuitenkin niin erikoinen taika asui niissä.
— Mutta sinä, Liza kultaseni, — sanoi Shura, — sinä kyselet minulta rakastanko minä, mutta kuinka on sinun itsesi laita? Kyllä me huomasimme kaikki.
Elisabet nosti kummastuneena päätänsä.
— Mitä te huomasitte?
— Kuinka nyreilläsi sinä olit, kun Aleksandr Gustavovitsh jäi pois, — sanoi Shura sormea takoen Elisabetin nenän edessä, — älä kielläkään.
— Ei, rakas Shura, olisitpa nähnyt kuinka ne kaikki ahdistivat häntä minun syntymäpäivilläni, kaikki hänen yhden kimpussa. Hän oli sitten hirveän totinen koko illan, ja minusta näytti, että hän vain siksi ei tullutkaan rekiretkelle. Minun oli häntä niin, niin, niin sääli. Tiedätkö, kun säälistä ottaa tässä näin kipeätä. Ja tuntuu vieläkin. Ajatteles, suuri Venäjä, aivan kuin äärettömän suuri kilpikonna, ja litistää painollaan semmoista pientä-pientä. Se on suorastaan inhottavaa!
— No mutta hän kuuluu sentään osanneen hyvin puolustaa itseänsä, — sanoi Shura.
— Ei, Shura, sinun olisi ollut vielä enemmän sääli häntä, jos olisit nähnyt, semmoinen, tiedätkö, istuu kaikkien keskellä, pää vähän liian suuri takaa, ja kaikki hänen kimpussaan, erittäinkin Prshevalsky.
— Entä Kolja? — kysyi Shura.
— No Kolja tietysti ei. Minä huomasin kuinka Kolja kärsi ystävänsä tähden. He ovat ystävyksiä.
Shura sanoi:
— Tiedätkö, minunkin on usein sääli Koljaa, ja tiedätkö, minä luulen että juuri sillä tavalla rakkaus syntyy. Vai mitä sinä ajattelet? Hm?
Kun Elisabet ei vastannut sitä eikä tätä, Shura jatkoi filosofoimistaan:
— Ensin tulee vain jostakin syystä sääli ja hän muuttuu niin pikkuisen-pikkuisen pikkuiseksi. Hm?
Mutta ei tähänkään tullut odotettua myönnytystä. Shura koetti siis selittää ajatustansa vielä yksityiskohtaisemmin:
— Katsoppas, juuri siksi että hän tulee silloin niin pieneksi, voi hänet ottaa ikäänkuin käsiinsä ja hellitellä mielin määrin. No ja syntyy rakkaus. Hm? Eikö sinunkin mielestäsi? Hm?
Shuran ja Elisabetin keskinäinen ystävyys perustui ennen kaikkea siihen, että he toisensa ymmärsivät jo puolesta sanasta, jopa usein vain katsahduksestakin, silloin kun joillekin muille olisi pitänyt selittää puoli päivää, heidän ehkä sittenkään voimatta ymmärtää niin monimutkaisia asioita. Sen tähden Shuraa alkoi ihmetyttää, ettei Elisabet jo vastannut jotakin. Kun hän sitten vielä näki tähden putoavan ja hypähtäen melkein istualleen käski Elisabetia pian katsomaan, eikä Elisabet kääntynyt, vaan vetäisi ilmaa nenitse, joka hänellä aina merkitsi, että jokin ei ollut hänen mieleensä, tyrkkäsi Shura häntä kädellään ja sanoi:
— Mutta Lizotshka! Mikä sinun on?
Elisabet vetäisi taas ilmaa ja pyyhkien pois olemattomia roskia vaipan päältä sanoi, silmäluomia nostamatta:
— Ei, muuten vain tässä ajattelin, kun sinä sanot, että rakkaus syntyy säälistä, mutta itsepä sinun ei ollutkaan äsken sääli Koljaa.
Shura sanoi vilkkaasti:
— Mistä sen päätät?
Elisabet sanoi:
— Toinen aikoi istua viereesi luottaen siihen, että te rakastatte toisianne, ja sinä sanoit: ei, en minä huoli sinua, ja hän menee nolona ... tai sinä et ehkä huomannut kuinka nolona hän meni?
— Voi Lizotshka, kultaseni, — sanoi Shura kietoen kätensä Elisabetin kaulaan, — en minä oikein tiedä voiko sinun kanssasi puhua kaikesta...
— Sitten olet unohtanut valamme.
— Niin, niin, mutta sittenkin on muutamia asioita, joita ei voi puhua vain siksi, että me molemmat olemme tyttöjä, ja ehkä Kolja ei tahtoisi.
— Nyt en todellakaan ymmärrä.
— No olkoon, — sanoi Shura. Hän laittautui vielä lähemmäksi Elisabetia ja rupesi leikkimään hänen helminauhojensa kanssa.
— Kun olimme Tsarskojeen matkalla, — alkoi Shura puhua, — niin sinähän muistat, me istuimme samassa reessä hänen kanssaan.
Elisabet sanoi:
— Itse minä sen niin toimitinkin, luulin että se sinua miellyttäisi, mutta taisin erehtyä.
— No hyvä, hyvä, odota, äläkä puhu mitään vähään aikaan. Ja miksei se olisi minua miellyttänyt? Mutta katsos, Koljaan tulee välistä semmoinen omituinen tuuli, josta minä en pidä. Hän tulee silloin hyvin ylimalkaiseksi ja puhuu semmoista, jota hän itse oikeastaan ei koskaan puhuisi, vaan puhuvat varmaankin jotkut hänen toverinsa, Kalygin esimerkiksi.
— Tiedän, tiedän, — sanoi Elisabet, — ja kuinka luonnoton hän on silloin! Ei yhtään Kolja.
— No niin, sinähän tiedät hänen ja minun välipuheestamme, että me rakastamme toisiamme ylitse kaiken, mutta huomaa: minä rakastan Koljaa enkä Kalyginiä, ja minun ehtoni on, ettei saa tulla kysymykseen mitään tuommoista — sinä kyllä tiedät — no tuommoista — puristelemista — hyi, oikein inhoittaa sanoakin.
— Mutta ei suinkaan nyt Kolja ... rupesi Elisabet veljeänsä puolustamaan.
— Katsos nyt, enkö minä sanonut, että koko tämä asia ei sovi kolmelle, vaan ainoastaan meille Koljan kanssa!
— Mutta olisiko nyt Kolja...!
— Odota, — sanoi Shura. — Jos sinä et anna minun puhua yksin ainakin viittä minuuttia, niin en puhu enää ollenkaan.
He olivat tämän jälkeen kauan aikaa vaiti molemmat, ja molemmat olivat pahoillaan, sillä tuntui kuin olisi jotakin epäsopua tullut heidän väliinsä.
Vihdoin Shura puhkesi jatkamaan:
— Ikäänkuin minä tässä tahtoisin moittia Koljaa, ja sinä vielä rupeat puolustamaan muka veljeä. Minä sanon sinulle, Liza, että Kolja on minulle _ainakin_ yhtä läheinen kuin sinulle veli, vieläpä minusta tuntuu, että minä rakastan häntä enemmän kuin yksikään teistä.
Elisabet rupesi yht'äkkiä leikkimään Shuran sormilla, mutta ei sanonut mitään, koska viisi minuuttia tuskin oli ehtinyt kulua.
— Niin juuri, — sanoi Shura, — ja leikkisin hänen sormillaan niinkuin sinun, mutta siinäpä se juuri onkin, että semmoinen ei näy voivan tapahtua. Sanalla sanoen, hän oli tänään Kalygin, eikä Kolja. Tahtoi pidellä minua vyötäisistä, tietysti niinkuin kuvitteli, että Kalygin olisi pidellyt, ja muuta semmoista. Sanalla sanoen, meille tuli ensin ankara mielipiteiden selvittely. Mutta vihdoin hän kuitenkin myönsi olleensa Kalygin. Ja loppumatkan me olimme taas niin onnelliset, tietäen rakastavamme toisiamme ylitse kaiken. Hän antoi minulle lupauksen, ettei koskaan, ei koskaan, ei vaikka menisimme naimisiinkin, tulisi mitään tuommoisia kosketuksia välillämme tapahtumaan eikä rakkautemme siis milloinkaan tarvitsisi häiriytyä.
— Tiedätkö mitä, — ei Elisabet voinut enää olla puhumatta, — et usko, mutta minäpä luulen, että ehkä ymmärrän tuon asian. Luuletko, että todella ymmärrän?
Shura huokasi.
— Kuuleppas, Liza, olisikohan mahdollista, että niillä olisi ollut siellä jotakin juotavaa?
Elisabet vastasi siihen kyllä nähneensä, että lähtiessä Kalygin oli Petrushan kanssa tuonut korillisen pulloja, mutta mitä pulloja ne olivat ei hän huomannut, sillä he piilottivat sen kuskipukin alle.
— No olkoon miten tahansa, — sanoi Shura. — Voitko ajatella mitään hullumpaa: olimme juuri tanssineet mignonin kaikki vuorot, kaikki menivät mikä minnekin, me menimme myös ja harhailimme ja tulimme — en vieläkään ymmärrä kuinka sinne jouduimme — syrjähuoneeseen, johon oli koottu talveksi kukkalaatikoita ja yhdessä nurkassa lattialla oli omenoita. Yht'äkkiä Kolja ottaa minua käsistä ja rupeaa niitä suutelemaan. Minä sanon: Kolja, mitä varten? Mutta hän vain suutelee. Ja tiedätkö, ihan kuin hullu, eikä vain käsiä, vaan joka paikkaan, kaulaan, kasvoihin, tähän, tuohon, silmiin, suuhun, niin rajusti, että minä olin tukehtua. Mitä sinä sanot siihen?!
— Täytyy sanoa, — sanoi Elisabet pahastuneena Koljalle, — että tuollainen menettely kaiken sen perästä, mitä te olitte puhuneet reessä, oli todellakin kummallista. Eikö hän ollenkaan edes hävennyt lupauksensa rikkomista?
— No, katsoppas, ei ainakaan niin kuin olisin odottanut. Sehän se minua harmittaakin, etten saa häntä ottamaan noita lupauksia sen vakavammalta kannalta. Hän luulee, että minä noin vain muuten... Nyt minun kuitenkin täytyy sanoa hänelle totuus.
— Mutta kuule, Shura, johan sinä rankaisit häntä, — sanoi Elisabet pelästyen tuota "totuutta" veljensä puolesta. — Minä luulen, että hän todella otti kovin sydämelleen, kun sinä et tahtonut häntä rekeesi kotimatkalle.
Shura vähän aikaa mietti ennenkuin vastasi Elisabetille, mikä tämä "totuus" oli. Hän sanoi:
— Sinä Lisotshka et ehkä tiedä sitä, mutta minun täytyy sanoa se sinulle. Asia on näet se, että suutelemisesta voi syntyä lapsia. Oletko semmoisesta koskaan kuullut?
Elisabet sanoi:
— Olen kyllä kuullut ja njanjakin sanoi niin, mutta en minä koskaan ole oikein ymmärtänyt miksi lapsia syntyy vain naineille ihmisille eikä muille.
Shura sanoi:
— Niin se nyt vain on. Ja vaikka minä koko sydämestäni toivon, että me menisimme Koljan kanssa kerran naimisiin ja aina-aina asuisimme yhdessä, niin lapsia ei meille koskaan saa syntyä.
— Miksi ei? Sehän juuri olisikin hauskaa!
— Voi olla hauskaa, mutta ei saa. Sinä tiedät, että minulla on eläke ja sillä minun täytyy elättää äitipuoli ja kälyni ja hänen kaikki lapsensa. No, näetkös! — Mutta nyt, Lizotshka, meidän täytyy taas istua oikein, olemme kohta Pietarissa.
— Kuisma, aja kiinni toiset, — sanoi Elisabet kuskille.
Mutta kuski rupesi nauramaan ja sanoi toisten olevan ainakin kolme virstaa heistä edellä. Hän kokosi ohjat, ja hevoset, jotka olivat kävelleet valloillaan, lunta hamuellen, lähtivät rivakkaan raviin.
Elisabet ja Shura istuivat jo kaupunkilaisesti vierekkäin, turkinkaulukset ojona, kun Shura vielä sanoi:
— Eikö se ole ihmeellistä sentään? Tarvitseeko sinun ja minun rakastaaksemme suudella toisiamme? No miksi me Koljan kanssa emme voisi rakastaa toisiamme suutelematta!
— Mutta minusta on vielä ihmeellisempää, — sanoi Elisabet, — että toiset tässä maailmassa ovat rikkaita ja toisten pitää olla köyhiä.
Shura sanoi:
— Ei, Lizotshka, en minä sanonut sitä vain siksi, että äiti ja veli vainajan perhe ovat köyhiä, vaan todella minun rakkauteni Koljaa kohtaan ikäänkuin kärsii, kun hän rupeaa Kalyginiksi. Minä rakastan häntä enemmän kuin veljeä, sisarta, enemmän kuin ketään, no!
Pitkän ajan perästä hän sanoi:
— Ja minä olen varma, että sinunkin sydämeesi tulee mahtumaan vielä paljon suurempi rakkaus kuin vain omiin veljiin.
Heidän juuri ajaessaan alas Nevan jäälle Shura hypähti aivan kuin säikähdyksestä.
— Herranen aika, kummitteleeko tänään?
— Mitä, mitä, — ehätti Elisabet koettaen kääntyä turkissaan katsomaan samaan suuntaan kuin Shura.
— Tuolla oli aivan niinkuin hän, se sinun, se ruotsalainen, Aleksandr Gustavovitsh, no ihan varmaan, oli se!
— Mitä sinä puhut, Shura? Se on mahdotonta. Johan me hänet kerran näimme tänään. Ja mitä hän täällä jäällä balagaanien seassa, johan sinä hupsuttelet.
— Ole uskomatta, mutta hän se nyt vain oli. Tai sitten on kuin onkin kummitellut.
— On siis kummitellut, — sanoi Elisabet. Sitten hän oli kauan vaiti ja vihdoin sanoi:
— Vaikka, kuka sen yksinäisen raukan tietää, ehkä käyskentelee ikävissään pitkin kaupunkia. Minusta näyttää että hänen täytyy olla hirveän ikävä täällä Venäjällä. Kolja sanoo, ettei hänellä ole täällä ketään tuttavia. (Elisabet oli hyvillään, etteivät hänen kyynelensä voineet pimeässä näkyä.) Ajattele, raukkaa! Sano sinä, Shura, mitä sinä oikein pidät hänestä. Sano ihan niinkuin ajattelet.
— Ulkonäöltäkö?
— Niin, ja muutenkin.
— Enhän minä ole sanaakaan puhunut hänen kanssaan. En tiedä muuta kuin mitä olen Koljalta ja sinulta kuullut.
— Varmaankin sinulla sitten on jotakin häntä vastaan, muuten sanoisit.
— No voiko olla sen komeampaa miestä! Niin suora ja niin kohtelias. Minusta vain...
— Sano, sano.
— Ah, kuinka sinä kiusaat, Lizotshka. Kuinka minä voisin hänestä mitään sanoa? Kaikin puolin erinomainen mies, muuta en voi sanoa, no, oletko tyytyväinen?
— Mutta jotakin on, joka sinua ei miellytä. Ja jos olet minun ystäväni, niin sano.
— On, Lizotshka, — sanoi Shura matalalla äänellä.
Elisabet tunsi, että Shura koettaa koskettaa häntä hellyytensä merkiksi, mutta ollen jälleen turkkinsa pinteessä ei siinä onnistu. Sen sijaan Shura sanoi kaikkein lempeimmällä äänellään:
— Katsos, oma Liza kultaseni, minä en ole milloinkaan oikein pitänyt patrioottisista ihmisistä.
Tällöin Elisabet kuuli Shuran äänestä, että hänellä oli hampaat näkyvissä ja nenä kurtussa, niinkuin tehdään, kun jokin ei maistu ihan hyvälle. Mutta myöskin tuntui, että Shura koettaa sanonnallaan vetää Elisabetia puolelleen yhteisymmärrykseen ja tekee niin kuin tuo patrioottisuus olisi vain _hiukkasen_ hänen nenäänsä hajahtanut, ei aivan syvälle.
Mutta juuri tämä lieventämisyritys antoi Elisabetille varmuuden, että Shura oli sanonut sen, minkä syvimmässään todella tunsi.
He olivat oikeastaan _yhdessä_ joskus nauraneet patriootteja. Mutta että Shura nyt sovitti tuon heidän yhteisen pilkallisen arvostelunsa _tähän_ tapaukseen, se jostakin syystä syvästi kuohutti Elisabetia.
Hän oli tyytyväinen että oli pimeä eikä Shura siis voinut tätä loukkaantumista hänen kasvoistaan lukea. Myös varoi hän mitään sanomasta, sillä hänen ominaisuuksiansa oli ei ainoastaan, että kaikki auttamattomasti näkyi hänen kasvoistaan, vaan myöskin, että kaikki kuului hänen äänestään. Hän siis oli vaiti.
Vähän ajan perästä, kun Shura kuuli Elisabetin vetäisevän henkeä nenitse, hän sanoi:
— No katsos nyt, pakotit minut sanomaan ja nyt itse suutuit!
Ja todella heidän väliinsä ikäänkuin tuli jotakin. He kyllä koettivat loppumatkan sanoa toisilleen muita asioita, niinkuin ei mitään olisi välissä, mutta kummankin piti _keksiä_ mitä sanoa. Ja se tapahtui heidän ystävyydessään ensi kerran.
XVII. ALEKSANDER EI KIERÄILE.
Kun Aleksander vihdoinkin oli huomannut, että hänen oli turha potkia tutkainta vastaan, se on, taistella tuota rakastumistansa vastaan, — kun hän oli huomannut, että mitä enemmän hän tunnettansa pakeni, sitä voimakkaampana se häntä seurasi, kaikkien inhimillisten voimain ollessa riittämättömiä sen vastustamiseen, — ja kun hän siis jo tiesi, ettei edessä ole mikään muu kuin tieten tahtoen lähestyä tuota hänelle niin kohtalokasta venäläistä perhettä, silloin hän ei ruvennut kieräilemään itsensä edessä, koettamaan sovittaa yhteen tai paikata, esimerkiksi kuvittelemaan mahdolliseksi saavuttaa Suomessa asemaa, vieläpä ajaa suomalaisuuden asiaa — vaimon ollessa venäläinen. Ei. Vaan hän tunnusti itselleen suoraan menettäneensä pelin. Hän katkaisi selvällä ja ratkaisevalla iskulla kaikki entiset tulevaisuuden-suunnitelmansa, tunnustaen joutuneensa tappiolle, häpeällisesti voitetuksi, kukistetuksi, niin kirvelevän masentava kuin tämä tunnustus hänelle olikin.
Hänen toimintansa tämän katastrofin jälkeen oli sangen määrätietoista ja äärimmäisen suoraviivaista.
Ensi töikseen hän — Koljan suureksi hämmästykseksi ja iloksi — suostui tämän vanhoihin alituisiin kehoituksiin jättää yksinäinen huoneensa ranskalaisessa hoitolassa ja muuttaa Vasilinsaarelle Koljan luo asumaan.
Kolja ilostui tämmöisestä asian käänteestä suuresti. Hän oli viime aikoina ollut yhä enemmän huolissaan ystävänsä erakkomaisesta elämästä ja yksinäisyydestä. Nyt hän aikoi — asuen samassa huoneessa Aleksanderin kanssa — aikaansaada täydellisen muutoksen tämän elämäntavoissa. Enemmän iloa, enemmän keveyttä, enemmän huvittelun halua.
Se oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty.
Aleksander pysyi totisena, ajatuksiinsa keskittyneenä ja ehkä vieläkin umpimielisempänä kuin ennen muuttoa. Paras, minkä hänelle näytti voivan tehdä, oli jättää hänet rauhaan, antaa hänen olla. Sen huomasivat pian kaikki muutkin perheen jäsenet parhaaksi.
Vaikka hän ruokatunneilla ja iltaisin teetä juodessa seurusteli perheen kanssa ja siis joka päivä tapasi myös Elisabetin, ei hän vähimmälläkään tavalla, ei katseella eikä erikoiskohteliaisuudella ilmaissut tälle tunteitansa. Hän oli muuttumassa vain uskolliseksi, totiseksi perheen ystäväksi.
Mutta kolmen kuukauden kuluttua, kun hän oli huomannut ja päässyt varmuuteen Litvinovin ja Elisabetin välillä vallitsevasta läheisestä ystävyydestä, käytti hän tilaisuutta milloin enimmät perheen jäsenet olivat kaupungilla ja esittäytyi vanhalle paronittarelle, pyytäen audienssia.
Aleksanderin juhlalliset eleet ja tavallista juhlallisempi pukukin vähän hämmästyttivät paronitarta. Hän johdatti nuorenmiehen vierashuoneeseen ja pyysi istuutumaan.
Aleksander kuitenkin jäi seisaalleen. Kohteliaasti kumarrettuaan hän muitta mutkitta ja silmää räpäyttämättä sanoi aikovansa kosia talon vanhinta tytärtä ja siinä tarkoituksessa ensin pyytävänsä paronittaren suostumusta.