Part 12

Kauheata, — ajatteli Elisabet.

Miksi ei kukaan estänyt häntä? Miksi antoivat hänen vain lähteä, vaikka tiedän varmaan jokaisen ajatelleen, että nyt viisas Misha menettelee tyhmästi! Odottelivat vain hänen palaamistaan, tirkistelivät ikkunoista, hääräsivät huoneissa posket punaisina, kuiskuttelivat, kunnes hän todella palasi ja meni mitään sanomatta suoraan huoneeseensa.

Onneksi — hurraa! — hän oli saanut rukkaset!

Onneksi kaikkien mielestä, mutta ei suinkaan Mishan omasta.

Misha tuli kovin alakuloiseksi ja näytti semmoiselta kuin olisi aikonut ampua kuulan ohimoonsa. Kaikki hänen suuret maalauksensa keskeytyivät alkuun, eikä hän voinut mitään työtä tehdä. Olikohan tämmöinen tulos ollut hänelle odottamatonta? Olikohan se käynyt hänen ylpeydelleen? Ainakin se oli käynyt monen muun ylpeydelle. Että tuommoinen olento olikaan saattanut antaa rukkaset — Mishalle. Mishalle!

Tämä maailman käsittämättömin asia, nimittäin viisaan Mishan rakastuminen ja kosiminen, ratkesi sitten kuitenkin maailman käsitettävimpään ja luonnollisimpaan asiaan. Aikansa murjotettuaan ja saatuaan kasvonsa vapaiksi kaikista nolouden ilmeistä Misha nimittäin alkoi lähestyä Lizaa, Shuran serkkua, maailman suloisinta olentoa.

Ihmisten mielestä Misha meni kihloihin Lizan kanssa siis vain "ystävyydestä". Toiset vielä sanoivat: hän tahtoi _kostaa_ sille, joka oli antanut hänelle rukkaset.

Mutta Elisabetin mielestä Misha oli vain ollut hulluna ja nyt tullut jälleen täysijärkiseksi.

Kaikissa tapauksissa olivat suloisen Lizan ja Mishan välit pysyneet koko ajan, jopa Mishan hassutustenkin aikana, muuttumattoman läheisinä ja tuttavallisina. He olivat luonteiltaan, mieleltään ja maultaan niin sopusuhtaiset kuin konsanaan sisarukset voivat olla, he olivat keskenään niin läheisiä ystävyksiä, ettei olisi mitenkään voinut kuvitella Mishan sanovan Lizalle jotakin niin outoa ja tavatonta kuin: pyydän sinun kättäsi, tai: menkäämme naimisiin!

He vain menivät kihloihin, luultavasti ilman mitään kosimispuheita, kaikessa hiljaisuudessa, aivan kuin vain lohdutukseksi Mishan äskeisen kosinnan epäonnistumisen johdosta.

Misha sai Lizasta sittemmin ylevän vaimon, ja he olivat hyviä ystävyksiä. Misha maalasi parhaat teoksensa tämän avioliittonsa aikana. He oleskelivat enimmäkseen kotonaan eivätkä huvitelleet juuri milloinkaan. Suurena tapauksena pidettiin, jos he joskus ilmestyivät jonkun luo vieraisille.

Ja nyt oli Elisabet rukoillut Lizaa tulemaan Mishan kanssa rekiretkelle, hyvin tietäen, ettei hänen kiusaamisiansa ajan pitkään kukaan voinut vastustaa.

Liza lupasi.

Mutta nyt oli suurena vastuksena se, että äiti piti Mishaa ja Lizaa aivan liian nuorina seuran kaitsijan tehtäviin. Äiti oli mitä jyrkimmin tällaista järjestelyä vastaan, eikä ollut suostua koko rekiretkeen, ellei isä tai joku todella vanhempi tai ainakin vanhalta näyttävä henkilö ollut mukana.

Isä, Konstantin Karlovitsh, joka oli aamuun asti saanut istua vieraittensa kanssa korttipöydän ääressä, oli veljeltänsä Pjotr Karlovitshilta tuotujen kolmivaljakkojen lisäksi kyllä auliisti luvannut valjastuttaa kaikki hevoset tallistaan, mutta itse hän haukotteli nyrkkiinsä ja vuoroin pyyhki haukottelemisesta johtuvia kyyneleitään, eikä jaksanut lähteä seuran paimentajaksi.

Silloinpa Lisotshka, se aina suloinen ja totinen, heittäysi kerrankin leikkisäksi. Hän pukeutui vanhaksi mummoksi ja sai Mishankin innostumaan. Misha laittoi itselleen pumpulista harmaat suortuvat ohimoille, näkymään karvalakin alta, valkoiset viikset ja valkoisen piikkiparran. Kun tämä pariskunta sitten köyryselkäisenä, turkinkaulukset koholla ilmestyi retkeläisten eteen, nousi seurassa ankara naurunhahatus, ja isä ja äitikin hihittivät taukoamatta niin että heidän piti vihdoin tuskasta väännellä ruumistaan. Nyt eivät enää mitkään estelyt auttaneet, ja Elisabetin rekiretki pääsi semmoiseen alkuvauhtiin, ettei sitä olisi mikään enää pysäyttänytkään. Virmat hevoset hyppelivät, tömistellen, takajaloilleen nousten, kuskien yllyttäessä paukkuvin piiskoin ja estäessä kiristetyin ohjin. Kukin parejansa etsien iloinen seurue alkoi sijoittua rekiin, naiset kiljahdellen, miehet huudellen vihaisia järjestysneuvojansa yli rähinän ja naurun.

Yksin vain Elisabet, levottomana ja silmät pyöreinä kuin säikähdyksestä, kulki katsellen ympärilleen joka suunnalle. Hän ei kiirehtänyt enää lähtöä, päin vastoin, hän koetti kaikenlaisilla verukkeilla sitä viivyttää. Nyt alkoi jo olla selvä, että ellei Aleksandr Gustavovitsh heti tule, ei lähtöä enää voi pitkistyttää. Vieran, sen ilkimyksen takia Elisabet ei kehtaa huutaa hätäänsä julki. Koljakin on niin puuhissaan Shuransa istuttamisessa ja vaippoihin peittämisessä, että ei näytä ollenkaan muistavan mitään, vaikka kysymys on oikeastaan hänen omasta ystävästänsä ja vieraastansa. Nyt ovat jo kaikki sijoittuneet.

— Antakaa soida! — kuuluu jo takimmaisista reistä etumaisille. — Hei, hei, antaa huhkia!

Mutta lähteä ei voida, Elisabet on poissa, aivan kadonnut.

Kaikki kääntyvät päin kysyen, mikä nyt?

— Sukkanauha kai laukesi! — sanoo Viera merkitsevästi ivailevalla äänellä.

Seurue jäi kiltisti vieläkin odottamaan, sillä eihän toki ilman Elisabetia voinut lähteä.

Reestä rekeen alettiin kilpaa kertoa pilajuttuja ja saatiinkin toimeen aika naurunrähäköitä.

Mutta kului jo vähintään 10 minuuttia eikä lauennut nauha vain näyttänyt olevan kiinnitettynä. Alkoi kuulua useista reistä napinaa ja kaksimielistä leikinlaskua sukkanauhan laskuun.

Vihdoin lähetettiin Kolja katsomaan mikä oli syy viivytykseen.

Kun Kolja tuli siihen huoneeseen, jossa Elisabet oli, seisoi tämä ikkunan luona kulmapeilikköön katsomassa, joka oli ulos kiinnitetty ja näytti kadut kummallekin suunnalle.

Kolja hoksasi nyt, että Elisabet varroskeli Aleksandr Gustavovitshia, ja hän rupesi senvuoksi puolustamaan itseänsä, kun Elisabet närkästyneenä kysyi:

— Mitäs tämä nyt on?

Kolja sanoi:

— Minä kirjoitin kutsun paperille, ja että hän sen heti huomaisi pujotin vielä kynttilään kiinni.

— Pujotit kynttilään kiinni! Mutta siksihän hän ei sitä olekaan huomannut. Kuinka voi olla niin ajattelematon: kynttilään kiinni! Suorastaan olette välistä kaikki aivan kuin järkeä vailla.

— Mutta, Liza hyvä, tule jo, nyt ei voi enää häntä odottaa, — sanoi Kolja, — täytyy lähteä.

Elisabet rupesi ensin nopeasti menemään ovelle päin, mutta äkkiä pysähtyi ja sanoi tuoliin istuutuen:

— Minä en tule ollenkaan mukaan!

Koljan silmät suurenivat.

— Liza, mitä sinä ajattelet!

— Kehen kuuluu mitä minä ajattelen. Minä ajattelen, että sinä et ole oikea veljeni etkä myöskään hänen oikea ystävänsä, sitä minä ajattelen.

Silloin njanja juoksi antamaan Koljalle postiljoonin tuoman kirjeen.

Se oli Aleksanderilta. Aivan vain lyhyesti:

"Hyvä Nikolai Konstantinovitsh.

Kiitän kutsustasi. Valitan että olen estynyt sitä noudattamasta. Kunnioittavin tervehdyksin vanhemmillesi,

Sinun Aleksander."

— Siinä nyt näet, että hän oli huomannut lapun, — sanoi Kolja. Mutta Elisabetilla oli harmin ja pettymyksen kyynelet silmissä. Kolja otti häntä käsipuolesta ja sanoi:

— No olkoon miten hyvänsä, Liza, tule heti ulos, muuten luulevat vielä, että olet häneen rakastunut. Tule ja koeta nauraa.

Ja tietäen, että Elisabetin oli aivan mahdotonta saada kasvoihinsa tekohymyilyä, vaatipa sellaista teeskentelyä kuinka tärkeä asia tahansa, Kolja rupesi kutittamaan häntä kainaloista.

Elisabet, vaikka oli vihaisesti torjuvinaan Koljaa luotansa, naurahteli jo pari kertaa.

Kolja kutitti niin lakkaamatta, että heidän pihalle tullessaan Elisabet hahatti jo valtoinaan ja hänen kyyneleensä oli helppo selittää naurusta johtuneiksi.

Elisabet istui ensimmäiseen rekeen Litvinovin viereen ja jo itsekin ihmetteli äskeistä itkuansa, sillä varmasti oli hänelle tuleva sangen hauska retki näinkin, Litvinovin seurassa.

Viera istui kuskipukille kuskin viereen Mishan ja Lizan rekeen.

Ja yleiseen nauruun, kulkusten kilkatukseen iloinen seura pyrähti liikkeelle, valjakkojen pyrkiessä kilpaa toistensa ohitse, kevyen lumen tuiskahdellessa tieltä vasten sinisiä suojusverkkoja ja pyrynä kietoessa valkoiseen jauhoon reet kaikkinensa, kuskinensa, istujinensa.

XV. ALEKSANDER TEKEE KAUHISTUTTAVIA HAVAINTOJA.

Aleksander palasi Pulkovasta sangen huonolla tuulella.

Olisi päin vastoin ollut syytä tyytyväisyyteen Struven osoittaman tavattoman huomion ja ystävällisyyden johdosta. Mutta kaikki tuo meni alas kuin sammuneen raketin kipunat sen merkillisen, voisi sanoa melkein järkyttävän havainnon vuoksi, minkä Aleksander teki nyt seuloessaan omia vaikuttimiaan.

Sen vuoksi kotona tuntui kaikki ikävältä, ranskattaret harmittivat ja oma työhuonekin oli kuin kuollut.

Ikävältä tuntui jopa se triangulaarilasku, johon hän ryhtyi ajatustensa karkottamiseksi. Ennen toki matematiikka, hänen lempiaineensa, oli aina auttanut, eivätkä mitkään omavaltaiset ajatukset päässeet mielessä hievahtamaankaan, niin kauan kuin hän liikkui tämän jalon tieteen lumoissa. Mutta nyt, — vaikka laskelman perustelut olivat valmiiksi sarjoitetut logaritmien merkitsemistä varten, menivät ja tulivat ajatukset kuin hataran pärekorin raoista ja pitivät hänen mieltään apeana.

Kaikki oli nyt hänen omaa syytänsä. Hän oli kuin olikin liukunut pelkistä ajatuksista ilmeisiin tekoihin, vastoin tuoretta valaansa ja omalle itselleen tekemäänsä lupausta.

Pulkovaan oli hän matkustanut mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän ei ollut vielä silloin sitä havaintoa tehnyt. Mutta observatoriossa ollessaan hän oli yht'äkkiä huomannut ajattelevansa kaikkea muuta vaan ei niitä tähtitieteellisiä koneita, joita professori esitti. Hän huomasi odottavansa jotakin sangen malttamattomasti ja katselevansa ikkunoista tielle. Ja kun kello osoitti jo kahta eikä enää voinut odottaa, oli hän menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja kiirehtinyt kotimatkalle.

Puolitiessä oli sitten tapahtunut se mikä paljasti hänelle kaiken.

Hän ajoi turkkisinelliin kääriytyneenä ajurin ohjastaessa kuskipukilla istuen. Noin 9 virstaa Pulkovan kylästä oli ruvennut kaukaa näkymään ikäänkuin jokin pyryryöppy, joka vihurina lähestyi häntä.

— Mikäs se tuolta tulee? — kysyi Aleksander kuskin selän takaa, vaikka jo hyvin arvasi mikä sieltä tulee.

— Ah, teidän ylhäisyytenne, — sanoi ajuri, — tietäähän tuon, ajavat Tsarskojeen huvittelemaan, suottako nyt on laskiainen!

"Tämäpä sattui pahasti", — ajatteli Aleksander, — "jos he nyt minut huomaavat, voivat luulla minun järjestäneen kohtauksen." — Ja hän huusi kuskille, kohottaen sinellin kaulusta niin korkealle kuin mahdollista:

— Annapas nyt luistaa, mies!

Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja kohotetuksi turkinkauluksensa yli korvien, kun Elisabetin rekiseurue jo pyrysi heidän ohitsensa.

Ensimmäisessä reessä jokin aukesi, joku kääntyi, joku huusi truu, joku nousi puoleksi seisaalleen, jopa oli Aleksander kuulevinaan nimeänsäkin huudahdettavan. Mutta hän kiljaisi kuskille:

— Anna piiskaa!

Ja hänen hevosensa läksivät lentoon.

Tämä kohtaus se nyt oli saanut Aleksanderin kokonaan masennuksiin, niin ettei hänelle tänään matematiikkakaan kelvannut.

Sillä totisesti hän kyllä rakasti matematiikkaa. Ikävyyksien, ristiriitaisuuksien, kierojen olojen ja suhteiden tahtoessa saada ihmisestä ylivaltaa se aina vei hänet varmoille rauhan, syvyyden, yksinäisyyden maille. Matematiikassa ei saanut olla vähintäkään valhetta tai kieroutta, ei miljoonasosa millimetriäkään. Siinä koko menestys riippui rehellisyydestä, lahjomattomuudesta, totuudenrakkaudesta, niinkuin ei millään muulla alalla eikä missään muissa olosuhteissa, joissa useimmiten onnistuminen riippui viekkaudesta, valtioviisaudesta, jopa suorastaan valheesta.

Mutta nyt oli hänen eteensä tämän tapauksen johdosta äkkiarvaamatta noussut sellaisia kysymyksiä, joiden analysoiminen oli aivan välttämätön ennen kuin saattoi täydessä rauhassa antautua differentiaali- ja integraalilaskelmiin tai edes istua pöydän ääreen, missä nuo rakkaat tehtävät olivat. Matematiikka vaati täydellisesti puhdasta omaatuntoa, täyttä vapautta kaikista mielen kaiveluista, ja semmoista rauhaa ei voinut saavuttaa, ellei häikäilemättä, totuuden täydellä mitalla, matemaattisella rehellisyyden pyyteellä käynyt noihin vaivaaviin kysymyksiin käsiksi ja saanut niitä tieltä.

Hän istui siis mustaan vahavaatesohvaansa.

Ensimmäinen kysymys esiintyi hänelle huolimattomana muminana ja kynsiin katselemisena.

"Kuulepas Aleksander, etkö sinä tiennyt, että tie Pietarista Tsarskojeen menee Pulkovan kylien kautta?"

— Kyllä sinne muitakin teitä pääsee, — vastasi hän ensin, mutta kohta suuttui ilmeiseen kiertelemiseensä ja vihaisesti hammasta purren puristi itsestään tunnustuksen:

— _Tiesin_.

Viipyi kauan ennen kuin mitään muuta kysymystä esiintyikään, ja hän rupesi jo ajattelemaan: no olipa tuo nyt jotakin, senhän tietää jokainen koulupoikakin, että sama tie viepi kumpaankin.

Silloin esiintyi kohta toinen kysymys:

"Mutta miksi valitsit juuri _tämän_ päivän? Etkö aikonut matkustaa Pulkovaan vasta saatuasi kutsumakirjeen Struvelta?"

Aleksanderilta pääsi antautumisen huokaus, ja hän vastasi:

— Valitsin.

Tämän jälkeen ei kysymyksiä enää esiintynytkään, vaan hän rupesi itsestään vastaamaan aivan ylimääräisiä, suu kärsimyksestä irvissä pakottaen itseänsä:

"Tietysti siksi, että odotin heidän saapuvan Pulkovaan minun ollessani siellä. He olisivat antaneet hevosien levähtää, itse ehkä nousseet tähtitornia katsomaan ja löytäneet minut sieltä, keskustelemasta tieteellisistä kansainvälisistä astemittauskysymyksistä Struven kanssa. — 'Aivan mahdotonta keskeyttää näitä neuvotteluja', — oli aikomukseni sanoa, kun he olisivat ruvenneet kiusaamaan mukaan Tsarskojeen. Mutta kun kello lähestyi kahta eikä heitä kuulunut, väsyin minä professoreihin ja kaikista näiden jäämispyynnöistä huolimatta läksin Pulkovasta, vaikka toisissa oloissa olisin ollut onnellinen saadessani heidän kanssaan puhella ja vaikka Struve sanoi haettavan sopivaa miestä, joka lähetettäisiin Lappiin geodeettisia mittauksia suorittamaan, ja ilmeisesti viittasi siihen, että myöskin minä voisin olla noiden ajateltujen joukossa. Läksin aivan kuin äärimmilleni nolattuna, vaikka olisi ollut kaikkea syytä olla onnellinen."

"Ja tässä minä nyt olen."

Tämän tunnustuksen jälkeen Aleksander tunsi olevansa näännyksiin asti väsynyt, eikä niin paljon tuon nolon rekiretkensä kuin nyt näiden nolojen oman itsensä paljastusten vuoksi. Hänen täytyi oikein painaa silmänsä umpeen tässä masentavassa nöyryytyksessään, syvän sohvan nurkassa. Hän ajatteli:

"Äiti se aina sanoo jumalan olevan ihmisen ajatusten takana. Mutta jos niin on, niin miksi ihmistä ei huomauteta silloin, kun ajatus poikkeaa valheen poluille, vaan hänen annetaan suoritella jos jonkinlaisia ajatuskieräilyjä, jopa retkeillä 17 kilometrin päähän hänen huomaamatta ajattelevansa valheellisesti?"

"Sanalla sanoen: minä olen ollut sillä portilla, josta äiti varoitti. Minä olen ollut 'sekaantumaisillani venäläisiin'. Minä olen tekemäisilläni sen mitä vähimmin tahtoisin tehdä. Ja onpa hyvä, että edes näinkin ajoissa älysin vaaran, kuka tietää mihin ansaan olisin muuten voinut takertua, esimerkiksi vaikkapa suorastaan _rakastua_ Koljan sisareen. Ja menisin ehkä vielä naimisiin. Kumoaisin yhdellä iskulla elämäni kaikki periaatteet ja suunnitelmat, jättäisin ainiaaksi ajatuksen Suomeen palaamisesta ja suomalaisuuden aatteen toteuttamisesta! Venäläistyisin, hävittäisin kaiken itsekunnioitukseni!"

Nämä ajatukset kauhistivat Aleksanderin mieltä ja hän tunsi olevansa kuin hornan kuilun partaalla. Hänen täytyi, _täytyi_ päästä ajatuksesta, että hän muka olisi "sekaantumaisillaan venäläisiin". Hänen täytyi _todistaa_ itselleen, että niin ei ollut asianlaita.

Aleksander nousi pöytänsä äärestä ja alkoi suuttuneena kävellä edestakaisin.

"Ihmeellistä! Ihminen tahtoo suunnata ajatuksensa oikeaan, mutta se, jota äiti sanoo jumalaksi, ei ota osaa hänen ponnistuksiinsa, ei auta, ei vahvista oikeata, ei kumoa väärää, pitää kuin pilkkanaan, tekee ihmisen naurettavaksi!"

Hän viskasi sinellin yllensä ja lähti kävelylle.

Oli jo iltapäivä. Hänen katunsa alkupäässä oli verrattain hiljaista. Kauempana oli valoisampaa ja näkyi jokin Fontankan silloista. Siellä jo lyhtyjä sytyteltiin, ja kelmeän keltaisesti ne loistivat kirkkaan viheriätä alataivasta vastaan, jossa sirisi tuskin tuntuvia tähtiä. Kauempana ihmiset melusivat tummasti törröttävien katurakennusten väleissä.

Oli se hetki, jona muukalainen voi meluavassa maailmankaupungissa tuntea niin sanomattoman kaihoisan yksinäisyyden alakuloisuutta, että hän jok'ikisenä hetkenä on kuin elävältä hautaan menemässä.

Niin tuntui Aleksanderista, kun hän nyt luuli väkivalloin ja ainiaaksi reväisseensä itsestään tuon omavaltaisesti hänen elämäänsä tunkeutuneen ja jo hänen askeleitaan johtaneen tunnevaikuttimen.

Täytyi vain kaikin keinoin auttaa sen poissapysymistä, täytyi joka päivä ja joka hetki kehittää itsessään vastavoimia, jotka edistivät sen tukehuttamista. Hänen täytyi ennen kaikkea päästää valloilleen koko se venäläisviha, mikä suinkin saattoi hänen veressään liekehtiä.

Näissä aikeissa hän tuli häikäisevästi valaistulle pääkadulle. Siellä vallitsi hurja laskiaisremu. Kauniit naiset välähyttelivät silmiänsä totiselle upseerille, kiihoittuivat, kun eivät saaneet puoleensa katsahtamaan ja tulivat uudestaan häntä vastaan. Mutta suuttunutta Aleksanderia nyt kaikki inhoitti, ihmisten naurut, juopuneet kasvot, rähinä, tuttavallisuus, ja erittäinkin tämä rajaton, valloilleen päässyt venäläisyys! Inhoittava ryssäläinen praasnikka! Siihen ne vain ovatkin luodut, — ajatteli hän hyvillään siitä, että oli löytänyt oikean kohteen valmiille vihastukselleen.

Ja nyt, missä hän vain löysi kaikkein inhoittavinta, siihen hän tarrautui melkein nautinnolla.

"Voiko olla mitään yököttävämpää kuin nuo ravintolasta pulpahtaneiden lihavain ryssänkauppiaitten öljynkiiltoiset, juonnista pyöristyneet ja punoittavat naamat! Voiko suomalainen korva kuulla mitään katalampaa kuin heidän kielensä tahmeansuhahtavaa vääntelyä heidän sylen levyisestä suustaan! Senkin harvahampaat, valehtelijat!"

Aleksanderin täytyi itsekin ihmetellä miten hänellä oli niin paljon kuohuvaa vihaa säilössä ryssien varalle, kun vaan oikean luukun aukaisi. Erittäinkin rupesivat häntä inhoittamaan nuo kiljuvat, vallattomat karnevaaliajajat, joilla näytti olevan oikeus tänä hurjasteluyönä poiketa käytävällekin ja tehdä mitä vallattomuuksia tahansa.

Nevskin prospekti tuli hänelle lopulta aivan sietämättömäksi. Hän suuntautui Rantakadulle, joka oli verrattain tyhjä ja hiljainen.

Talvipalatsin ikkunat kumottivat ylimyksellisen pimeinä. Keisari oli jättänyt pääkaupungin. Pääportaiden lyhdyt valaisivat edestakaisin liikkuvia Napoleonin aikaisia tötteröpäävahteja jollakin tavalla yksinäisen koleasti. Todella tuntui kuin keisari, Suomen Suuriruhtinas, olisi ollut tämän kansan ainoa hienompi ihminen. Ja hänkin oli nyt Tsarskojessa, mutta Aleksander vain vaelteli ikävöiden yksinäisenä Pietarin katualhaison laskiaismässäyksissä. Lapin tunturille tähtitaivaan alle yksin istumaan heitettynä ei olisi tuntunut niin yksinäiseltä kuin kävellessä tällä hylätyllä Rantakadulla.

Mutta kas tuolla Nevalla on ilotulitus ja raketit suhahtelevat ilmaan ja paukahtelevat ja ihmisiä on mustanaan jäällä. Parempi sittenkin ihmisvilinä kuin tämä kolea keisarittomuus ja kodittomuus.

Aleksander laskeutui jäälle.

Hän tuli kulkeneeksi leveätä talviajoväylää yli jään toispuoleiselle rannalle melkein Nikolainsillalle asti, josta olisi saattanut nousta Vasili Ostroville. Mutta hän ei noussut sinne, vaikka oli nousemaisillaan, vaan kääntyi ja rupesi kävelemään samaa ajoväylää Admiraliteettiin päin, vielä entistäkin väkiperäisemmin yllyttäen itseään venäläisvihassaan ja selvitellen mielessään sitä kerrassaan sovittamatonta, ikäänkuin veressä asuvaa, synnynnäistä vastakohtaisuutta, mikä vallitsi suomalaisen ja venäläisen luonteen välillä. Hän pyrki kerta kaikkiaan saamaan tuon eron selvin sanoin määritellyksi eikä pysymään vain hämärästi tuntuvana. Tämä luonnollinen, vuosisatojen ja nyt viimeksi sodan oikeuttama viha oli saatava suomalaisessa sydämessä itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi suomalaisen milloinkaan sekaantumasta venäläisiin. Joku oli sanonut asian täsmälleen niin kuin se oli: Suomen koko itsenäinen olemassaolo riippui tämän pyhän vihan puhtaana säilymisestä.

Suuren hevosliikenteen vuoksi, joka jäällä vallitsi, Aleksander kulki, niinkuin muutkin, sillä polulla, joka oli muodostunut jalkamiesten varalle tien syrjään auroitetun lumen viereen. Mutta tottapa edessä päin oli joitakin kilpa-ajohäiriöitä syntynyt, koska tie tuli ajajille ahtaaksi. Hurjasti hihkuen ja piiskojaan läimäytellen kilpailevat kuskit pyrkivät toistensa edelle ja paremmin sivuuttaakseen toinen kolmivaljakkojonoista jo ajoi jalankävijäin tiellä, jotka nauraen ja kiljahdellen hyökkäilivät väistäen lumeen.

"Äh, noita lurjuksia!" — pääsi Aleksander juuri ajattelemasta jatkuvassa venäläisvihassaan, kun jono jo joutui hänen kohdalleen ja hän näki, että hänen ohitsensa kiiti juuri sama, hänen Tsarskojen tiellä päivällä kohtaamansa tuttu kolmivaljakkojono.

Tämä ohipyrähdys oli tapahtunut lyhyessä tuokiossa. Mutta lyhyemmässäkin sydän ehtii ilosta sykähtää.

Ja tätäpä ilonsykähdystä Aleksander ei voinut itsellensä anteeksi antaa palatessaan verkalleen jälleen ilotulituskentän ohi ja noustuaan sitten Admiraliteetin rantaterassille, josta hän oli jäälle laskeutunut. Eikä niin, että hän olisi yhä enemmän anteeksi antanut, mitä kauemmas jäältä tuli, vaan päinvastoin yhä ankarammin hän arvosteli itseänsä tai oikeastaan syytti jotakin näkymätöntä tuosta sykähdyksestä.

Voi, eikö se todella ole pikemminkin paholaisen töitä kuin hyvyydenhengen? se nimittäin, että ihmisen sydän sykähtää ilosta, vaikka sen pitäisi ilmeisen loogillisuuden mukaan sykähtää katkeruudesta, sillä nuokin olivat ihan samoja ryssiä, ei eroa mitään! Totisesti, eikö Koljalla niinkuin useilla muillakin saman suvun jäsenillä ollut vähän liian iso ja ulkoneva suu! Ja eivätkö he ajaneet remuten kolmivaljakoillaan aivan niinkuin nuo blininaamatkin Nevskillä! Miten ihminen voi silloin hallita ajatuksiaan ja tunteitaan, jos kerran tämmöinen järjetön epäloogillisuus häneen pakotetaan _ulkoapäin_, aivan hänen tahdostaan riippumatta!

Nevskin luona Aleksander otti ajurin, juotuansa teetä ravintolassa.

Kotiin päästyänsä hän alkoi heti riisuutua makuulle, yhä samassa voimakkaassa syytöstunnelmassa sokean luonnon vastoin ihmisen tahtoa pakottamaa tunteellisuutta kohtaan.

Tämä ankara kohtalon syyttäminen ja yhä raskaampien syytösaiheiden löytäminen, vaikka siinä oli valloilleen pyrkivän ateismin uhmaa, tai ehkä juuri siksi, tuotti hänelle lohduttavaa mielihyvää.

Neljännestä vaille kymmenen hän oli jo vuoteessaan.

Ja koska hän piti noita kohtaloa vastaan tähdättyjä syytöksiänsä ehdottoman sitovasti todistettuina ja itseään siis jollakin tavalla voittajana, päätti hän tähän ajoissa lopettaa kaiken enemmän ajattelemisen ja nukkua heti, tai ainakin ummistaa silmänsä ja olla enää niitä avaamatta ennen aamua.

Silloinpa, kaiken jo rauhoituttua hänen päässään, silmäinummistuksen pimeässä, esiintyi hänelle uusi kysymys, eikä lainkaan missään ilkkuvassa tai ilkeässä sävyssä, vaan päinvastoin niin lempeän hellässä, ettei se suinkaan voinut olla paholaisesta lähtenyt, vain niinkuin olisi tahtonut kysyä, jotakin unohtunutta varovasti muistuttaen, kun hiljaisuus oli vihdoin tullut:

— Mutta, Aleksander, — kysyttiin häneltä, — miksi sinä ollenkaan _menit_ Nevan jäälle?

Tämä oli jo enemmän kuin hirveätä.

Aleksanderin täytyi itsekseen, silmäinummistuksen pimeässä, myöntää hyvin tietäneensä, että juuri siltä kohtaa ajetaan Nevan yli, kun tullaan Tsarskojesta Vasilinsaarelle.

Mutta kun hän tuon myönsi, oli sillä myöskin myönnetty, ettei hän oikeastaan ollutkaan lähtenyt kävelylle paisuttaakseen itsessään venäläisvihaa, vaan vielä kerran nähdäkseen sen rakkaan reen, jossa Elisabet istui.