Part 15

Aleksanderia ei pitkä vaikeneminen näyttänyt milloinkaan vaivaavan. Mutta meidän sisarusten välillä merkitsi vaikeneminen huonoa väliä tai riidanaihetta ja ahdisti sielua. Kun en voinut löytää nyt sanoja, rupesi tämä vaikeneminen ahdistamaan minua Aleksanderiinkin nähden. Hän voi vaikenemisensa puolustuksena pitää vaillinaista kielitaitoa, mutta minulla ei ole mitään puolustusta: olen tottunut lavertelemaan ja nyt olen vaiti! Ah, miksi hän ottikin minun kaltaiseni tyhmän olennon vaimokseen!

Vihdoin kuulen suuni puhuvan viattoman huolettomalla äänellä:

— Kuulepas Aleksander, miksi nuo puut ja metsät näyttävät kulkevan ohitsemme, mutta tähdet pysyvät paikallaan?

Aleksander oli kallistuneena taapäin puoliloikovaan asentoon, ja näytti havahtuvan ajatuksistaan.

— No kuinka...? — kysyi hän ikäänkuin vähän huolestuneena, kohosi ja katsahti kuomun alta ulos. Ja minä kohta jo tunsin kuinka sanomattoman tyhmänä olentona hän minua pitää juuri tuon kysymykseni johdosta.

Hän oli pitkän aikaa ääneti, nähtävästi miettien vastausta, joka olisi ollut täsmällinen ja minulle käsitettävä. Hän otti aina kaiken niin perusteelliselta kannalta. Minä puolestani en kyllä ollut tarkoittanut mitään tärkeätä, ajattelin vain johtua siitä tähtiä kyselemään, johon aineeseen hänen tiesin olevan kiintynyt. Tarkemmin ajatellen olihan oikeastaan selvää miksi tähdet eivät voineet pyöriä ohitsemme niinkuin kuuset. Olin siis kysynyt vain tyhmyyttäni, ja odotin nasevaa, tyhmyyteni johdosta hermostunutta vastausta.

Mutta minun rehellinen Aleksanderini ei ollut suuttunut tai oli suuttumuksensa voittanut. Mitä suurimmalla kärsivällisyydellä hän alkoi selittää minulle miksi aidanseipäät, joiden ohi ajamme, näyttävät liikkuvan ohitsemme, jota vastoin samalla puolella nouseva kuu näyttää seuraavan mukanamme. Ja todella kuu hauskasti hyppeli seipäitten ylitse, puikkelehti puiden välitse, katosi joskus näkymättömäksi tiheän metsikön taa, mutta kun jouduimme taas aukeamalle, niin eikös ollutkin ennättänyt juuri samalle paikalle ja rientänyt jälleen mukanamme! Tämä oli kaikki hyvää ja hauskaa, mutta mitä varten sen johdosta ruveta selittelemään perspektiivioppia, vertailemaan välimatkoja meistä kuuhun ja meistä aitaan, ikäänkuin asia ei olisi jo aikaa sitten selvä, koska minä olen omin silmin nähnyt seipäitten juoksevan Pietariin, mutta kuun matkustavan mukanamme tuntemattomaan pimeyteen? Minkä tähden ylimalkaan muuttua noin herttaisen puheliaaksi kohta kun tulee kysymys tähtitieteellisistä välimatkoista ja niiden mittauksista? Minkä vuoksi jälleen hermostua, kun minä, jotakin sanoakseni minäkin, kysäisin onko kuussa ihmisiä tai edes hiiriä? Miksi ruveta kertomaan, että heillä Suomessa on sananlasku, joka kuuluu: hyvää päivää — kirvesvartta, ja joka merkitsee, että minä olin sanonut jotakin asiaan aivan kuulumatonta ja keskustelusta poisjohtavaa?

Ajatteleeko siis Aleksander — ja hän ei muuta teekään kuin vain ajattelee — ajatteleeko hän aina vain tähtiä ja taivaan mittauksia?

Eipäs!

Nyt juuri hän alkaa puhua ihan toisesta, semmoisesta missä on väriä ja lämpöä. Lopetettuaan selityksensä välimatkojen suhteista avaruuksissa eli oikeastaan meidän maallisten välimatkojemme suhteesta taivaallisiin välimatkoihin hän kotvan aikaa vaiettuaan jatkaa näin:

— Mutta jos minut määrätään, niin kuin toivon, Pulkovan observatorioon tähtitieteellisiä opintoja jatkamaan, niin otan sinut mukaani sinne, ja silloin saat mielin määrin katsella suurien kaukoputkien läpi, ja saat nähdä planeettoja, joilla on montakin kuuta.

Tämäpä oli kovin kiinnostavaa! Silloinhan saisin vielä kerran palata Pietariin ja jäädä sinne ainakin niin kauaksi kuin Aleksanderin opinnot kestävät, ehkäpä ainiaaksi! Ihanaa!

Yht'äkkiä Suomi ja sen kuuset eivät olekaan ikäviä, vaan sangen hauskoja ja niiden rakastaminen on helppoa ja luonnollista. Ellemme Suomeen asettuisikaan, tulisi niitä varmaan ikävä (sillä minä jo vähän rakastin...).

Minä rakastin jo vähän Aleksanderiakin noiden hänen sanojensa vuoksi, ja olisi tehnyt mieli jotenkin ilmaista se hänelle.

Kun en yhäkään voinut keksiä miten sanoa hänelle jotakin hellää, olisin tahtonut edes hellästi painautua hänen kylkeänsä vasten ja kallistaa pääni hänen olalleen. Mutta ne turkit, ne turkit! Niiden suuressa kankeudessa ei ollut ajattelemistakaan mihinkään sellaiseen ryhtymistä.

Yksi helppo keino olisi ollut, vaikka se tosin ei olisi ollut mikään omintakeinen keksintö. Olisin voinut nyt minä vuorostani töykkäistä häntä kylkeen ja ilmaista jostakin syystä suuresti riemuitsevani. Voiko olla mitään helpompaa kuin kankeissakin turkeissa puukkaista toista kyynäspäällä kylkeen? Mutta minä en voinut sitä tehdä. Joka kerta kun olin tekemäisilläni, kadotin kaiken rohkeuteni. Ajatus oli jo ihan siinä kyynäspäässä, ajattelin: nyt-nyt puukkasen! Mutta sen sijaan oma sydämeni vain alkoi hurjasti sykkiä, enkä tullut sitä tehneeksi.

Olimme olleet jo vuoden naimisissa, mutta minä en ollut vielä kertaakaan omasta aloitteestani, _ensimmäiseksi_ osoittanut hänelle hellyyttä. Olin vain ujosti vastannut hänen ystävällisiin hellyyksiinsä. Olin naimisiin mennessämme vielä siihen määrään lapsellinen, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta avioelämän varsinaisesta luonteesta. Hääyön jälkeen riensin minä äidin luo ja haikeasti itkien lankesin hänen kaulaansa. — Äiti lohdutteli minua parhaansa mukaan, jopa itki vähän yhdessä minun kanssani, ja sanoi: "Eihän sinulle, lapsi kulta, ole mitään onnettomuutta tapahtunut, ei oikeastaan mitään muuta kuin mitä tapahtuu jokaiselle tytölle, kun hän joutuu naimisiin." Äiti kuivasi kyynelensä ennen minua ja vakavasti neuvoi minua ottamaan nöyrästi ja rauhallisesti vastaan elämän kaikki yllätykset, katkeratkin. Varmaankin hän oli itse puolestaan jotakin samanlaista saanut kokea, sillä hänkin oli mennyt miehelään melkein lapsena.

Ennen tälle matkalle lähtöä, siis noin vuoden kuluttua häistämme, vei äiti minut erikseen ja puheli kanssani vakavasti, kysyen: "Etkö sinä, Liisukkani, ole huomannut ehkä jotakin omituista tunnetta sisässäsi, — niinkuin jokin sinussa liikahtaisi?" — Ihmetellen minä vastasin: "Olen kyllä, juuri semmoista olen tuntenut." Vasta äidin selitettyä ymmärsin, että se, mikä minussa liikahteli, oli lapsi, Aleksanderin lapsi. Hämmästyin ... ihastuin ... Jollekin, en tiedä kelle, annoin kaikki anteeksi.

Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa! Tiesin myös äidin kautta, että Aleksander tietää. Hän tietää, vaikka tapansa mukaan ei sano mitään, — tietää ja aikoo olla hellänä isänä, kun lapsi syntyy. Ehkä hän on itsekseen jo miettinyt millä tavalla hän on ottava lapsen syliinsä ja kuinka onnelliset tulemme silloin olemaan...

Kuu paistoi suoraan sisään kuomumme alle, ja metsikössä näkyi ihastuttavia pieniä lumimättäitä, jotka olivat aivan pyöreitä kukin oman pikku näreensä ympärillä, ikäänkuin suojaten näitä ja ylettyen alioksiin asti. Niiden oli turvallinen viettää yötään ja odottaa päivää. Ja yht'äkkiä minut tempasi niin hurjan iloinen turvallisuuden tunne siinä istuessani mieheni kanssa kyljikkäin, että minä — ilman sen pitempiä valmistuksia — otin ja töykkäsin häntä. Vasta sen tehtyäni alkoi sydämeni pamppailla ja jännittyneenä minä odottelin mitä tuleman piti.

Ei mitään vastausta, ei töykkäisyä, ei kysymystä.

Onko hän ehkä närkästynyt ja pitää sopimattomana minun aloitettani? Jos hän olisi edes sanan sanonut, olisin kohta ruvennut rohkeasti puhumaan lapsestamme ja hän olisi ymmärtänyt miksi olin niin tehnyt. Mutta tämä vaikeneminen oli kauheaa. Minä päätin ottaa selvän mitä hän oikein ajatteli tästä käytöksestäni.

Käännyin turkkieni kankeudesta huolimatta väkisin sivulle päin. Katson. Kuu paistaa häntä kohti, hän on laskeutunut puoleksi selälleen kuomun takamusta vastaan. Bashlikin (upseerien käyttämän suojuspäähineen) reunain väliin jääneessä hengitysrakosessa näkyy vain hänen kaunis, viivansuora nenänsä, jota kuu valaisee. Painaudun alemmaksi, katson rakosen pimeyteen. Hänen silmänsä ovat ummistuneet, hän nukkuu.

Jo ennen lähtöämme oli Aleksander tosin sanonut minulle nukkuvansa pitkillä rekimatkoilla melkein koko ajan, mutta että hän olisi saanut unta jo näin pian lähtömme jälkeen, sitä en olisi voinut ajatella. Semmoista se on, kun mies ei osaa puhua.

Minua peloitti olla yksin oudossa, kuutamoisessa talvimaisemassa, jommoista en ole ennen voinut kuvitellakaan. Äskeinen riemukas turvallisuus muuttui säikkyväksi turvattomuudentunteeksi, ja jo aloin kuvitella susia.

Kysyin kuskilta, voisiko tapahtua, että sudet hyökkäisivät kimppuumme.

Sain toistaa kysymykseni useaan kertaan ja eri sanoilla, ennen kuin hän ymmärsi. Hän vastasi hullunkurisen tökeröllä venäjänkielellä, oli nähtävästi tshuhna jostakin kauempaa, ja minä en oikeastaan ymmärtänyt paljoa hänen selityksestään. Kauhukseni kuitenkin sen verran, että hän sanoi susien olevan vaarallisia vain hyvin nälkäisinä ollessaan.

Sitten hän kääntyi taas istumaan kuskipukillansa eteenpäin ja siihen meidän keskustelumme päättyivät. Mistä minä tiedän olivatko sudet tänä yönä nälkäisiä vai kylläisiä! Ja ovatkohan ne kaikki ihmiset tässä maassa noin harvapuheisia?

En ollenkaan osannut vaieta ja viettää aikaani yksinäisyydessä. Ja nyt oli koko yö edessä. Minä ikäänkuin en osannut olla ja elää, jos ei ollut kenen kanssa puhella. Mutta tässä oli vielä päälliseksi yö edessä. Ja sudet! Ja se kuski pahuskin jo nuokkuu torkuksissaan!

Äiti oli jäänyt kauas, kauas pois, ja mieheni — hän oli hävinnyt tajuttomuuden syvyyksiin. Mutta minä en voinut olla ilman turvaa, en voinut olla ilman sitä, joka minun edestäni päättää ja ratkaisee asioitani ja antaa minulle rohkeutta susia vastaan.

Tuskissani minä herätin Aleksanderin.

— Mikäs nyt? — kysyi hän hiukan kohottaen päätänsä.

— Aleksander, Aleksander, minua peloittaa niin kauheasti! — sanoin minä syyllisenä ja itkuun valmiina.

Hän sanoi:

— Joutavia! Tyyny on asetettu pääsi taakse. Paneudu selällesi ja ummista silmäsi.

Kun eivät ne ihmiset käsittäneet, ettenhän minä voinut nukkumista ajatella niin kauan kuin vapisin pelosta enkä saanut kenenkään kanssa puhua!

Jonkin ajan kuluttua oli Aleksander jälleen niin sikeässä unessa, että minä saatoin — turkeista väljemmälle vapauduttuani — panna toisen käteni hänen ylitsensä ja kumartua lähemmäksi häntä turvaa hakien.

Tällöin näin uudelleen hänen nenänsä bashlikin raosta.

Rakonen oli suurentunut ja nyt näkyivät ummistuneet silmäluomet ja vähän otsaa. Syvä tyytymättömyyden ja ankaruuden ryppy oli hänellä silmäin välissä. Se oli kai siihen jäänyt äskeisen heräämisen ja nuhteen jälkeen. Ankara mies.

Mutta tätä tuttua ankaruuden ryppyä katsellessani — omituista kyllä — rupesin tuntemaan turvaa. "Kyllä tuo mies minusta huolen pitää!" — tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä. Ryppy oli äärettömän ankara, mutta sen vaikutus sama kuin äidin hellyys.

XX. PÄIVÄN VAIKUTELMIA.

Yö ei ollut ikuinen. Susien viipyminen, kaiken vastuun rauhoittava siirtyminen miesten huoleksi alkoi vihdoin antaa sijaa muillekin ajatuksille, maailma alkoi tutusti keikahdella ja viskellä erilleen ja sekoitella selvyyksiä ja taas yhdistellä yhteen sopimattomia, kuten esimerkiksi pani suomalaisen kuskin leukaparran njanjan leukaan, joten minun täytyy otaksua, että lienen torkahtanut, niinkuin muutkin reessä olijat.

Kaikissa tapauksissa, kun avasin silmäni, oli auringonpaiste, ja istuville kohottuani tuskin saatoin kestää sitä häikäisevää valkeutta, joka heijasti lumikentiltä.

Lunta oli joka paikassa, aitojen päällä ja kuusten oksilla, joista alimmaiset olivat kokonaan hautautuneet nietoksiin. Yölliset pikku lumimättäät nyt punersivat toiselta puolen ja toiselta sinersivät. Joskus näkyi taloja ja niiden lumiset katot nekin toiselta puolen punersivat ja toiselta sinersivät.

Yhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski rupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa ja siinä liikkuvia ihmisiä.

Merkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka hurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan kannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa, kauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta hurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja pääsi juuri kaivon eteen.

Hän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan etusille, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa oli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki oli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei tullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle ja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt molemmin käsin vauhdikkaasti suljuttamaan alas kaivoon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin ylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui keskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu'un pään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä vauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä sangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki samaa usean kerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari kertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.

Aleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut seiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle lämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien miesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa. Naisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään sotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli vuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli ruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin hevosta.

Minulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin katsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa täyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa oli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein aivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat ojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.

Kun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua vaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella oli sokeria ja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili minulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin oli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnut ylös.

Kuinka sääli, etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti nauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi kestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamansa. Kun en osannut kiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander viittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.

Pian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat toiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää.

He puhelivat Aleksanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran seurata tämän kielen äänteitä. Minulle Aleksander sanoi vielä äskeisen selitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan tunnusominaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana, — seikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen sydämellisyyden osoitukset melkein mahdottomiksi.

Tämä seikka kävi erittäin selvästi esille, kun me parin vuorokauden matkan jälkeen saavuimme suurenlaiseen ja taaskin punaiseksi maalattuun maataloon, jossa asuivat Aleksanderin ensimmäiset, tosin vähän kaukaisemmat sukulaiset.

Me poikkesimme sinne valtatieltä ja hurautimme kauniissa kaaressa portista sisälle.

Jos nyt olisimme olleet Venäjällä, olisi talossa heti syntynyt liikettä. Ovet olisivat paukahtaneet auki, kuistit, portaat, jopa pihakin olisi täyttynyt riemuitsevilla sukulaisilla, niiden lapsilla ja palvelijoilla. Tulijat olisi saatettu melkein kantaen sisälle, melkein tukehutettu suudelmiin ja puristuksiin, riemusaatossa ja kauhean sekamelskaisessa puheensorinassa viety talon sisimpiin ja kodikkaimpiin suojiin. Vaikka en olisi osannut sanaakaan talonväen kieltä, olisivat kaikki olleet vakuutettuja, että minä olin täynnä iloa ja ystävyyttä.

Mutta tässä kävi näin:

Hevosten pysähdyttyä portaiden eteen renki ensimmäiseksi kiipesi reestä. Hän meni toisen kuistin luo, joka lienee ollut keittiön puolta, ja piiskanvarrella naputteli oveen. Sitten hän koputteli vielä toisen kerran, kunnes keittiön ikkunassa jokin vilahti, joka näki meidät ja katosi. Tämä jokin arvattavasti meni joillekin sanomaan, sillä hetken odoteltuamme ilmestyi pääportaiden vieressä olevaan ikkunaan harmaapäinen pitkäpartainen ukko, joka painoi kasvonsa hyvin lähelle lasia, koettaen ottaa selvän tulijoista.

Nyt hän tunsi Aleksanderin.

Tämä tunteminen ilmeni siten, että hänen kulmakarvansa kohosivat, ja pään hitaasti nyökäyttäessä huulet painuivat yhteen, niinkuin hän olisi itsekseen ajatellut: jaha! Sitten hänkin katosi.

Aleksander sanoi:

— Se oli laamanni itse.

Minä rupesin tekemään reestä kapuamista.

— Ei, ei, — sanoi Aleksander, — odottakaamme, kunnes ovi avataan.

Jonkin ajan kuluttua alkoi kuistin rappusissa kuulua kopinaa, molemmat ovenpuoliskot aukenivat, ja palvelustyttö — samalla tavalla seisten-istahtaen — sanoi jotakin, jonka arvasin olevan sisälle pyytämistä.

Nyt me kiipesimme reestä, suoristimme kurttuiset vaatteemme ja rupesimme nousemaan ulkokuistin korkea-askelmaisia rappusia.

Palvelustyttö avasi meille sisäoven, josta tulimme suoraan huoneeseen. Tämä huone oli iso sali, jossa oli paljon ikkunoita sekä vastakkaisilla seinillä että sivulla. Lattia oli maalaamaton, pesty hohtavan valkoiseksi ja vihreillä katajanoksilla siroteltu.

Meidän vaatteemme pantiin — kaiketi ulkokuistin kylmyyden vuoksi — huoneen tuolin- ja sohvanselustoille. Sitten meidät käskettiin vierashuoneeseen, jossa laamanni ja laamanska olivat.

He kättelivät meitä ystävällisesti, mutta minun oli oltava melkein kuin kuuromykkänä, sillä laamanni kyllä puhui vähän saksaa, mutta laamanska ei sitäkään. Voi etten minä saanut lentää näiden niin pehmeiltä ja hyviltä tuntuvien vanhusten kaulaan ja suudella ja puristella kaiken vierastamisen olemattomaksi! Olisimme ymmärtäneet toisiamme ja heti puhuneet käsillämme ja silmillämme paremmin kuin millään kielillä. Nyt sen sijaan piti vaivaisella saksalla tiedustella ja yhtä kuolleesti vastata kysymyksiin miten matka oli käynyt, miten muka Suomi miellytti —; kaikesta tuli — ei sitä oikeata, vaan jotakin muodollista, teeskenneltyä, josta tuntui mahdottomalta milloinkaan päästä ennenkuin oli kielen oppinut.

Nämä vanhukset olivat minulle koko olomme aikana kuin jokin lämmin aavistus jostakin rakkaasta ja puoleensa vetävästä, jota ei voinut koskettaa, koska ei ylettynyt, ja jota voi katsella vain lasin läpi.

Vierashuoneessa meidät istutettiin sohvaan, ja taas saimme kahvia, jota meille oli tarjottu jokaisessa majatalossa. Pian olivat laamanni ja laamanska vilkkaassa keskustelussa Aleksanderin kanssa, ja minä sain mielin määrin ihmetellä ympäristöäni, pienimmistä esineistä suurimpiin.

Laamanni ja laamanska istuivat vierekkäin mitä kummallisimmalla liikkuvalla laitoksella, joka keinui kuin kahden puusta veistetyn joutsenen varassa, niinkuin kaksi leveätä nojatuolia olisi yhdistetty yhteiseen karmiin ja jalat kiinnitetty samantapaisiin keinulaitteisiin kuin on lasten puuratsujen alla. He istuivat totisina vieri vieressä, herralla pitkä, lattialle ylettyvä, valkopesäinen, hopeahelainen piippu, josta hän veteli tavattoman pitkiä sinisiä savuja, antaen pesän seistä nuppinsa päällä maassa ja piipun suun seurata edestakaisin keinun liikettä. Imuletku pysyi koko ajan hänen suussaan ja hän joskus pani sen naputtelemaan huuliansa eri paikkoihin. Laamanskalla taas oli sukankudin kädessä ja puikot kilisivät hänellä tavattoman nopeasti. Kutoessa hänen huulensa laskivat silmuja, mutta suu hymyili sille, mitä Aleksander ja laamanni keskenään haastelivat. Keinunta kävi hyvin hitaassa ja syvässä tahdissa. Pitkään aikaan minä en voinut siihen tottua, vaan kun keinu painui taaksepäin, minä ajattelin: nyt-nyt he keikahtavat nurin! — ja taas kun alkoivat tulla minua kohden: nyt he kupsahtavat syliini! Oli aika noloa istua liikkumattomana Aleksanderin vieressä, kun isäntäväki näin heilui. Mutta Aleksander selitti minulle jäljestäpäin, että tämmöinen kahdenistuttava keinutuoli oli isännän ja emännän kunniapaikka, jota vieraiden ei sopinut anastaa. "Ennenkuin kaikki nämä tavat oppii!" — ajattelin minä, vaivoin hilliten haluani istahtaa heidän väliinsä ja antaa keinulle parempaa vauhtia.

Emäntä nousi paikaltaan ja hävisi. Vähän ajan perästä alkoi kuulua pöytien liikuttelua suljetusta huoneesta, jonka arvasin ruokailusaliksi. Illan kuluessa kiihtyi suljetun huoneen melu: sieltä kuului lautasten kilinää, veitsien ja haarukkain putoamista läjästä hajalleen, vihdoin tuolien siirtelemistä ja alituista ovissa käymistä. Minulla kihosi sylki suuhun, mutta odotus venyi iankaikkiseksi. Ennen illallista ehti tapahtua paljon.

Vähitellen alkoi ovikello kilistä ja vieraita tippui huoneeseen toinen toisensa jäljestä. Ilmeisesti ne olivat kaikki meitä varten kutsutut. Ja kaikki esiteltiin minulle. Aleksander oli esittelyssä apuna, hän nimitti minulle jokaisen nimen ja — hämmästykseni oli suuri — myöskin jokaisen ammatin: apteekkari, nimismies, kirkkoherra... Minä tein hänelle merkkejä, ettei tarvitse, mutta hän asetteli edelleen jokaisen nimen eteen ammatti-ilmoituksen.

Tietysti minun oli jatkaminen samaa mykkyyttäni vieraiden luvusta huolimatta. Pian istuin jälleen eristettynä. Ensin he katsahtelivat minuun, hymyilivät ja ilmeisesti puhuivatkin minusta, mutta sitten pakostakin unohtivat ja vajosivat keskinäisiinsä.

Vierashuoneen pöydälle tuotiin suuri tarjotin, joka oli täynnä teelautasten päällä seisovia juomalaseja kilisevine lusikoineen. Mutta samovaaria eli teekeitintä ei tuotu. Sen sijaan oli tarjottimella astia kukkurallaan sokeria ja kaksi pulloa, jotka laamanni itse aukaisi.

Nyt panivat herrat paljon sokeripaloja laseihin ja täyttivät lasit kolmannesta vajaiksi höyryävän kuumalla vedellä, jota tuotiin kannussa yhä uudestaan pöytään. Viimeksi he kaatoivat keltaista nestettä laseihin ja täyttivät ne reunoja myöten. Nyt he joivat varovasti niinkuin kuumaa teetä.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli mielestäni se, että he ennen juomista joka kerta lähensivät laseja toisiinsa ja kilahuttivat vastakkain, jonka jälkeen kumpikin härppäsi hiukan. Ei kukaan juonut kilahuttamatta.

Katseltuani talon kaikki kuvakirjat, jotka olivat minulle tuodut ajanvietteeksi, ja kierrellessäni myös seinälle ripustettuja kuvia katselemassa, joiden joukossa oli enimmäkseen lintumaalauksia (toisessa metsot tappelivat ja toisessa kotka repi saalistaan), huomasin, että herrojen kesken tapahtui jotakin erinomaisempaa. Aleksander oli noussut seisomaan ja piti lasia kädessään. Laamanni piti myöskin lasia kädessään ja puhui hänelle kaikkien muiden vaietessa ja pitäessä laseja käsissään. Sitten he kaikki kilistivät lasejaan Aleksanderin lasia vastaan, tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, ja yht'äkkiä kaikki kääntyivät minun puoleeni. Laamanni sanoi saksaksi: tervetuloa! — ja kaikki joivat laseistaan.

Minä tahdoin mennä ottamaan lasia, kilistääkseni heidän kanssaan, niin kuin Aleksander oli tehnyt, mutta hän kielsi hätääntyneenä. Sitten hän kuitenkin antoi minun maistaa omasta lasistaan, ja juoman maku oli niin kamala, että minun täytyi virnistää ja kääntyä pois, josta kaikki purskahtivat raikuvaan nauruun.