Part 13

Näin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi vipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut hiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven toinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista riippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea käytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi viimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut, Argylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat tavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra, muinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa keskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä katsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac Callum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö kamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui kapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita pöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi markiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas vankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului markiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria palkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.

»En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia--en, vaikka antaisitte tuhannen nautaa», vastaili rosvo. »En, vaikka antaisitte kaikki ne maat, joita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi sanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!»

»Ja rautapaita-mies», virkkoi Dalgetty, sisään astuen, »on siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, Mac Eagh, ja suuren kiitollisuuden velkaan joutuu myös tämä korkea herra. Mutta ensin hänen pitää tähän passikirjaan kirjoittaa majuri Dugald Dalgettyn ja hänen oppaansa nimet, muuten hän luultavasti itse saa passin toiseen maailmaan.»

Markiisi kirjoitti salalyhdyn valossa, mitä soturi käski.

»Ja nyt, Ranald, riisu päällysvaatteesi», virkkoi Dalgetty, »minä tarkoitan: anna lanne plaidisi. Siihen kääritään nyt tämä Mac Callum More, ja hänestä tehdään vähäksi aikaa Sumun Lapsi.--Ei, hyvä herra, meidän pitää peittää päännekin huppuun, ollaksemme varmat siitä, ettette ajattomalla ajalla rupea kiljumaan.--Kas niin, nyt hän on tarpeeksi kääritty--kädet alas, taikka jumaliste puhkaisen teiltä sydämen omalla tikarillanne! Noin, minä en sido teitä halvemmalla kuin silkkinuoralla, niinkuin säätynne vaatiikin.--Kas niin, nyt hän pysyy kiinni siksi, kun joku tulee auttamaan. Jos hän on käskenyt meille myöhäisen päivällisen, Ranald, niin hän saa nyt siitä itse kärsiä. Mihin aikaan, kelpo Ranald veikkoseni, vanginvartija tavallisesti kävi?»

»Ei koskaan ennen, kuin aurinko on laskenut lännen laineisiin», sanoi Mac Eagh.

»Sitten, veikkoseni, meillä on kolme tuntia aikaa», virkkoi varovainen kapteeni. »Sillä välin ryhtykäämme toimiin, niin että saamme sinut vapaaksi.»

Ensi työksi tarkastettiin nyt Ranaldin kahleita. Ne avattiin yhdellä niistä avaimista, jotka riippuivat salaoven takapuolella luultavasti siksi tarpeeksi, että markiisi saattaisi, milloin tahtoi, vartijaa kutsumatta päästää pois tai toiseen paikkaan kuljettaa jonkun vangin. Rosvo ojensi kangistuneet raajansa suoriksi ja harppasi ulos vankihuoneesta, tuntien vapaaksi päässeen pyörryttävää iloa.

»Ota sinä tämän korkeasukuisen vankimme passaripuku», käski kapteeni Dalgetty. »Pane se päällesi ja seuraa kintereilläni».

Rosvo totteli. He astuivat salarappusia ylös, teljettyänsä vankihuoneen oven jäljestään, ja saapuivat onnellisesti markiisin kamariin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tass' ov' on, tässä portaat--mikä sitten? Mut ketä kuolo varma uhkaa maalla, Se vähä kysyy moista joutavaa Kuin karttaa, kompassia--merellen Hän lähtee vaikka ilman lietsaria.

Brennowalt'in murhenäytelmä.

»Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee», käski kapteeni; »minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.»

Näin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia papereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta, joka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt ottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka riippuivat huoneen seinällä. »Tietoja ja saalista», virkkoi kokenut soturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, »on jokaisen kunnon kavaljeerin velvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi tarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat omiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei saa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi.--Mutta hiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?»

Aika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä tahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa, vaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta salia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen aseilla tie kaikkien vastustajien läpi.

»Seis, jos pidät hengestäsi lukua», kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet kiinni. »Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme sentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan olla yksinään.--Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.»

Useammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein keksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli toinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli Dalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli papin äänen täydessä saarnatoimessa.

»Sentähden se viekastelija», virkkoi hän, »käskikin meidän mennä tätä salatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen kaulansa poikki!»

Dalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät rautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua. Verhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen olevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla maallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä markiisin perhe--semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa--istui kirkossa toisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa istuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä markiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.

Eipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa maltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin mitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen kuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi _kuudenneksitoista--seitsemänneksitoista--kahdeksanneksitoista--ja lopuksi_. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin sanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi katsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin, aavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä hajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa äskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni Dalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut puolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac Callum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet, vaikka olisi turkkilainen _imam_ ollut saarnaamassa.

Mutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä vielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen alla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties valmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi hän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli täpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen mahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi käymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien vaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa, astui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia myöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut retkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä toivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka ilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui kapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä. Kypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä edemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri samaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä! Pianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä puheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. »En tahtonut», lausui hän, »lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin teille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä saarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.»

»Enpä huomannutkaan, arvoisa herra», virkkoi pappi, »että te olitte kirkossa.»

»Herra markiisi», selitti Dalgetty, »on ollut niin armollinen ja suonut minulle sen kunnian, että sain istua hänen omassa aitiossaan.» Sen kuullessaan kumarsi pappi syvään, sillä hän tiesi, että semmoista kunniaa ei ollut tapana suoda muille kuin sangen korkeasukuisille herroille. »Minulla on ollut se kohtalo, herra pastori», jatkoi kapteeni, »vaeltelevan elämäni ajalla, että olen saanut kuulla saarnaajia kaikellaisista lahkokunnista--esimerkiksi lutherilaisia, evankelilaisia, reformeerattuja, kalvinilaisia ja niin edespäin--mutta en ole ikinä kuullut mitään teidän saarnanne vertaista.»

»Nimittäkää sitä luennoksi, korkeasti kunnioitettava herra», muistutti pappi; »sillä niin on meidän kirkkokunnassamme tapana sitä nimittää.»

»Olkoonpa luento taikka saarna», virkkoi Dalgetty, »se oli, yläsaksan kielellä puhuen, 'ganz vortrefflich' (aivan erinomainen). Enkä tahtonut lähteä tästä paikasta, ellen olisi teille tunnustanut, mitä liikutuksia sydämessäni on tuntunut opettavaisen lukemisenne aikana; ja myös, kuinka kipeästi minuun koskee, että eilen pöydässä näytti siltä, kuin olisin laiminlyönyt sen kunnioituksen, joka teidän kaltaisellenne miehelle tulee.»

»Voi! hyvä herra», sanoi pappi, »tässä maailmassa kohtaamme toisiamme niinkuin kuolon varjon laaksossa tietämättä kuka sattuu kanssamme yhteen. Eipä tosiaan ole kummeksimista, että toisinaan loukkaamme semmoisiakin, joille osoittaisimme kaikkea mahdollista kunniaa, jos heidät tuntisimme. Totta puhuen, herra, olisin pikemmin luullut teitä jumalattomaksi ilkiöksi kuin näin hurskaaksi mieheksi, miksi teidät nyt näen, mieheksi, joka suurelle Herralle osoittaa kunniaa myös hänen halvimmankin palvelijansa persoonassa.»

»Se on aina minun tapani, oppinut herra», vastasi Dalgetty, »sillä ikimuistettavan Kustaavus Adolfuksen palveluksessa--mutta minä kai häiritsen mietteitänne»----asiainhaarain täpäryys sai tällä kertaa voiton hänen halustaan puhua Ruotsin kuninkaasta.

»Ette suinkaan, hyvä herra», sanoi pappi. »Mimmoinen olikaan, virkkakaapa, tapa tuolla mainiolla kuninkaalla, jonka muisto on niin kallis jokaiselle protestanttilaissydämelle?»

»Herra, rummut käskivät rukoukselle sekä aamuin että illoin yhtä säännöllisesti kuin paraatille. Ja jos joku sotamies tervehtimättä astui rykmentinpapin sivutse, sai hän siitä hyvästä tunnin aikaa istua ratsain puuhevosen selässä. Mutta hyvästi nyt, herra--minun täytyy, Argylen markiisin passin mukaan, paikalla lähteä täältä».

»Viipykää kuitenkin vielä hetkinen, hyvä herra», pyysi pappi. »Eikö olisi mitään, jolla voisin osoittaa kunnioitustani kuuluisan Kustaavus Adolfuksen oppilasta ja niin älykästä saarnataidon ymmärtäjää kohtaan?»

»Ei mitään», vastasi kapteeni, »paitsi jos neuvoisitte minulle suorimman tien portille--ja jos olisitte niin hyvä», lisäsi hän rohkeasti, »ja käskisitte jonkun palvelijan viedä hevosenikin sinne. Se on tummanharmaa ruuna--kutsukaa sitä Kustaavuksen nimellä, niin se hörkistää korviaan. Sillä minä en tiedä, missä täällä on talli, eikä oppaani», hän katsahti Ranald'iin, »puhu englanninkieltä.»

»Kiireesti lähden toimittamaan asianne», sanoi pappi, »ja tienne käy tuon syrjäisen käytävän kautta.»

»No, Jumalan kiitos, että olet niin itserakas!» mutisi kapteeni itsekseen. »Pelkäsinpä jo, että täytyisi marssia täältä pois ilman Kustaavusta.»

Linnan pappi avustikin saarnakyvyn erinomaista tuntijaa niin hartaasti, että muuan palvelija toi hevosen valmiiksi satuloittuna matkaa varten, sill'aikaa kun Dalgetty puhutteli laskusillan vartijoita, näytti passiansa ja lausui tunnussanan. Toisessa paikassa olisi kapteenin äkillinen esiintyminen irrallaan sen perästä, kun hänet kaikkein nähden oli vankeuteen viety, luultavasti herättänyt epäluuloa ja aiheuttanut kyselyjä. Mutta markiisin upseerit ja palvelijat olivat tottuneet herransa umpisalaisiin vehkeilemisiin; he eivät siis arvelleet mitään muuta kuin että kapteeni oli päässyt vapaaksi herran omasta toimesta ja saanut häneltä jonkin salaisen käskyn toimitettavaksi. Siinä luulossa ja kuultuansa häneltä tunnussanankin he päästivät kapteenin estämättä kulkemaan.

Dalgetty ratsasti hitaasti Inveraryn kylän kautta, ja rosvo astui kantopoikana hevosen vieressä. Kun he kulkivat hirsipuun sivutse, katsahti vanha mies siinä riippuviin ruumiisiin ja väänsi käsiään. Tämä katsahdus ja liike kestivät vaan hetken aikaa, mutta ilmaisivat sanomatonta tuskaa. Kohta jälleen toinuttuaan Ranald kuiskasi sivumennen jotakin eräälle niistä naisista, jotka Rizpan, Aiantyttären, tavalla näkyivät surren valvovan läänitysherran vääryyden ja julmuuden uhrien lähellä. Nainen vavahti sen äänen kuultuansa; mutta samassa hän jälleen kokosi ajatuksensa ja vastasi vähäisellä päännyökkäyksellä.

Dalgetty jatkoi kulkuansa ulos kylästä, ollen kahden vaiheella, pitikö hänen koettaa vuokrata tai väkisin ottaa joku vene ja mennä järven poikki vai tunkeutua metsään ja sinne kätkeytyä takaa-ajajilta. Edellisessä tapauksessa olisivat markiisin airolaivat, jotka lojuivat rannassa valmiina lähtöön, pitkät purjeraa'at tuulta myöten kääntyneinä, epäilemättä kohta lähteneet jäljestä, ja miten hän voisi toivoa vuorelaisten tavallisella kalaveneellä pääsevänsä niitä pakoon? Ja jos hän valitsisi jälkimmäisen keinon, niin olisi myös kovin epätietoista, voisiko hän autioilla, tuntemattomilla erämailla saada elatusta ja kätköpaikan. Kylä oli hänen takanaan; mutta mille suunnalle hänen nyt oli kääntyminen hyvään turvaan päästäksensä, siitä ei hän tietänyt mitään päättää. Niinpä hän jo alkoi huomata, että Inveraryn vankikomerosta karkaamalla, niin ihmeellinen kuin se yritys olikin, hän oli suorittanut vaikeasta tehtävästään vaan helpoimman osan. Ja jos hän uudestaan joutuisi vangiksi, ei hänen kohtalostaan enää ollut mitään epäilystä. Sillä siitä väkivallasta, mitä hän oli tehnyt niin mahtavalle ja kostonhimoiselle miehelle, ei voinut tulla muuta rangaistusta kuin viipymätön surma. Hänen pyöritellessään päässään näitä tuskastuttavia ajatuksia ja luodessaan ympärilleen katseita, jotka selvästi kuvastivat kahden vaiheella oloa, kysyi Ranald Mac Eagh yht'äkkiä: »Mitä tietä te aiotte matkustaa?»

»Sepä, kunnon kumppanini», vastasi Dalgetty, »juuri onkin se kysymys, johon en keksi vastausta. Tosiaan alan arvella, Ranald, että meille olisi ollut parempi, jos olisimme malttaneet pysyä mustan möykyn ja vesiruukun ääressä siksi, kunnes herra Duncan olisi tullut, jonka olisi täytynyt, oman kunniansa tähden, vähän taistella minun puolestani.»

»Saksilainen», vastasi Mac Eagh, »älä sure sitä, että olet vaihtanut vankikomeron häijyn löyhkän taivaan raittiiseen ilmaan. Ja ennen kaikkea, älä kadu, että olet auttanut yhtä Sumun Pojista. Anna minun opastaa itseäsi, niin panen pääni pantiksi, että pelastut.»

»Voitko saattaa minut ehein nahoin noiden vuoristojen kautta takaisin Montrosen sotajoukon luokse?» kysyi Dalgetty.

»Voin», vastasi Mac Eagh. »Ei ole elävää miestä, jolle kaikki vuoritiet, luolat, laaksot, viidakot ja loirot ovat niin tutut kuin Sumun Lapsille. Muut matelevat tasaisia teitä, järvien ja jokien rantoja myöten, mutta meidän ovat tiettömien vuorien jyrkät ahteet, erämaan purojen lähtökohdat. Kaikkine verikoirineenkaan Argyle ei voi seurata jälkiämme niitä pääsemättömiä paikkoja myöten, joiden kautta teidät opastan.»

»Sanotko niin, kelpo Ranald?» vastasi Dalgetty, »Pötki eteenpäin sitten. Sillä eipä, totta puhuen, laivamme suinkaan pääse pulasta oman lietsaamiseni avulla.»

Rosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan alalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa ravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni Dalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki tunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt yhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken pauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa, paikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.

»Mitä, paholaisen nimessä», kirosi Dalgetty, »tässä teemme? Nyt kai täytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.»

»Älkää huoliko hevosestanne», vastasi rosvo, »kyllä sen saatte pian takaisin.»

Näin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni poika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu ruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää kärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta ja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli nahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät näyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä niille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.

»Antakaa hevosenne pojalle», virkkoi Ranald Mac Eagh; »siitä riippuu henkenne.»

»Voi, voi!» valitti tuskastunut soturi. »_Hheu!_ niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus tuommoisen tallirengin haltuun?»

»Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?» tiuskaisi opas. »Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle jäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että saatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota luontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman synnyttämää varsaa?»

»Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni», huokasi Dalgetty. »Mutta jospa tietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme tehneet ja kokeneet!--Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä, katsahtaakseen minuun!--Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni, niin saat hyvän juomarahan.» Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti huolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä, seuratakseen oppaansa jälkiä.

Tämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta kuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen perästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain sivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille pistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle puroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet, joiden yli he kompastellen astuivat--vesakot, joiden läpi oli pujoteltava--kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja vaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti laskeutua--kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen, puolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä oikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen kypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan raskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista ja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi selittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli _expeditus_ (ainoastaan aseilla varustettuna) ja _impeditus_ (kaikellaisia matkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia sanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen ainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja viittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut mitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon pohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa, suuren kellon vongahteleminen.

»Se», sanoi hän, »lienee varmaan hätäkello--'Sturmglocke', saksalaisten puheen mukaan.»

»Se soittaa kuolemaanne», vastasi Ranald, »jos ette jaksa seurata minua vielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku kelpo mies heittänyt henkensä.»

»Oikein, Ranald, luotettava ystäväni», virkkoi Dalgetty; »en voi kieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen niin perin uuvuksissa--kun näet, niinkuin äsken selitin, olen 'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta enemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että kätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa, odotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon ystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni nojaan--niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus Adolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald, varmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi Frans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan saatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile pelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa pulissa--varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin tappelussa--jonka perästä menin toiseen palvelukseen----»

»Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan pelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin tarinoihin», virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin lörpötyksistä, »taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin kieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä tahraantumattomalle alustalle.»

»Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista», vastasi kapteeni, »vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa upseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet anteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa julkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka virkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista; taikka selvemmin puhuakseni: _i prae, sequar_ (käy edeltä, minä seuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.»

Sumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä kapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun tapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia maanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella. Kapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten säärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa painon alla--mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli kaikkien noiden rautojen alla--ja kaiken aikaa tarinoiden suorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut. Näin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului tuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee jälkeä.

»Musta koira!» sanoi Ranald, »jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut hyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko olet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja metsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.»