Part 14

Näin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä hiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo jonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle, missä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti Dalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran vaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin riemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä olevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja elämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri kierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa alttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.

Ranald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen, minkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja vaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät toisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.

»He vannovat teille uskollisuutta», selitti Ranald Mac Eagh, »palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän heimollemme osoittanut.»

»Jo riittää, Ranald», vastasi soturi, »jo riittää--sano heille, että kätten puristaminen ei ole minulle mieleen--se hämmentää sotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten, käsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee, niin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän Nürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia kunnianosoituksia--ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin minun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä: Jos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian todista, että olen vaan kuolevainen ihminen?--Vai niin, tässäkö paikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald? _Voto a Dios_, espanjalaisen tavalla puhuen--onpa tämä sangen sievä asema--sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani olen nähnyt--ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi joutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen.--Mutta kuules, Ranald, uskottava kumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä kellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä ampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka alkaa.»

»Esi-isiemme aseilla ja miehuudella», sanoi Mac Eagh ja huomautti kapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja nuolilla.

»Joutsilla ja nuolilla!» huudahti Dalgetty. »Ha, ha, haa! Onko Robin Hood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No, miksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään, että Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä miesten tappelevan joutsilla ja nuolilla!--Sitä ei ikimuistettava Kustaavus olisi koskaan uskonut--eikä myös Wallenstein--eikä Butler--eikä Tilly-ukko.--No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta paitsi kyntensä--koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona, käyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään ymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö ampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman pääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi--jonka viran muuten olisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten aseilla--siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia nuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa kohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni valitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan.--Kiitoksia, kost' jumala sulle», jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka tarjosi hänelle jousta; »Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin oppi Mareschal-kollegiossa:

Non eget Mauris jaculis, nec arcu, Nec venenatis gravida sagittis, Fusce, pharetra[31]

mikä merkitsee----»

Ranald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran, soturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja viittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni lähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien miesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet kulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia vesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac Eagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään raskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään kätköpaikkaan.

»Älä pahaksi pane, veikkonen», sanoi Dalgetty; »mutta niin ei ole tapana ulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus nuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois rangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet haarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää kuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se oli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista kuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä, rakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen; sillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni voittoon?'--Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta raskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet sijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne kestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän miestenne laita.»

Hetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista tupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka muuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto tuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille sen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi vuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa asettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta samassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo vuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä kapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka tärkeätä on olla ääneti.

Kuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä esille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli; paikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa saivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion jyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan mustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri aaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä välistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön metsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi jyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä myöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla puhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä olisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat sen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä semmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin hämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.

Viimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden peitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua kallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään, ettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä pyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena.-- »_Tausend Teuflen!_ (tuhannen pirua)--vielä minä kiroon, vaikka elämäni loppu on jo niin likellä!» noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa. »Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme vastaan?»

Mutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle, vuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita tulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen ja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta yrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi, suinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen ruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja hämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita tämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt takaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He näyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään uhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä miehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni Dalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään, vaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus olisi sallinut: »_Carocco_, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön joutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi rivi eteenpäin ja anna heidän asettua----»

»_Sassenach_ (saksilainen)!» huusi muuan ääni alhaalta, »tähdätkää saksilaissoturiin! Minä näen hänen rintahaarniskansa kiiltävän». Kolme pyssyä laukaistiin yht'aikaa. Yksi luoti kilpistyi rapsahtaen vahvasta haarniskasta, joka oli jo monta kertaa ennenkin pelastanut uljaan kapteenin hengen; toinen luoti lävisti vasemman säären suojana olevan rautapellin ja kaatoi kapteenin maahan. Ranald koppasi hänet kohta syliinsä ja kantoi taaemmaksi kallion reunalta, jolla aikaa kapteeni surullisesti valitti: »Ainahan minä sanoin ikimuistettavalle Kustaavukselle ja Wallensteinille ja Tillylle ynnä muille sotaherroille, että minun vähän ymmärrykseni mukaan säärysraudatkin pitäisi tehdä niin vahvoiksi, että kestäisivät luodin.»

Pari, kolme gaelinkielistä sanaa lausuen Mac Eagh heitti haavoitetun miehen naisten hoitoon, jotka olivat hänen pienen sotajoukkonsa takana. Sitten hän yritti lähteä takaisin taisteluun, mutta Dalgetty pidätti häntä, tarttuen kovasti kiinni hänen plaidiinsa. »En tiedä, mikä loppu tästä tullee--mutta ole niin hyvä ja saata Montroselle se sanoma, että minä kuolin niinkuin ikimuistettavan Kustaavuksen seuralaisen sopii--ja muista varoa, kun tästä vahvasta paikasta lähdet, vaikka saisitkin ajaa pakenevaa vihollista takaa, jos voitto alkaisi kallistua teidän puolellenne--ja--ja--»

Nyt teki verenvuoto Dalgettyn hengityksen vaikeaksi ja näön hämäräksi. Sitä seikkaa käytti rosvo hyväkseen, sai viittansa helman irti kapteenin kädestä ja pisti sijaan naisen vaatteen, josta haavoitettu nyt piti lujasti kiinni. Sillä keinoin näet Dalgetty luuli saavansa rosvon kuuntelemaan niitä neuvoja sodankäynnistä, joita yhä tulvaili hänen suustansa, niin kauan kuin hengenahdistus salli, vaikka ne vähitellen kävivät yhä katkonaisemmiksi. »Ja veikkonen, muista, että asetat pyssymiehesi niiden rivien edelle, jotka ovat varustetut peitsillä, Lochaberin kirveillä ja kahden käden sivallettavilla miekoilla.--Pitäkää paikkanne, rakuunat, vasemmalla kyljellä!--Mitä arvelinkaan sanoa?--Niin, Ranald, kun mielinet ruveta peräytymään, niin pistä muutamia pyssynsytyttimiä puiden oksiin kiinni--silloin näyttää, ikäänkuin viidakko olisi täynnä pyssymiehiä.--Mutta enpä muistanut--eihän teillä olekaan pyssyjä eikä haarniskoita--ainoastaan joutsia nuolineen--joutsia nuolineen, ha, ha, haa.»

Kapteeni vaipui maahan voimatonna, jaksamatta hillitä sitä naurua, jonka nuo muinaisaikaiset aseet hänenlaisessaan uudenaikaisessa sotauroossa herättivät. Kauan aikaa kesti, ennenkuin hän jälleen tointui pyörtymyksestään. Siksi aikaa jättäkäämme hänet Sumun Tyttärien hoitoon, jotka toimessaan osoittautuivat yhtä lempeiksi ja huolellisiksi kuin ulkonäöltään olivat raakoja ja inhoittavia.

VIIDESTOISTA LUKU.

Vaan petoksesta puhtaana Jos sanas säilyvi, Sun kuuluisaks' on saattava Kynäni, miekkani.

Mä jaloin, suurin urhotöin Sun käskys toimitan. Sun laakerilla seppelöin, Ja aina rakastan.

Montrosen värssyt.

Meidän täytyy nyt, vaikka mieltä pahoittaa, jättää urhokas kapteeni Dalgetty haavoistaan paranemaan tai kuolemaan, miten sallimus lienee määrännyt; sillä nyt pitää pikimmälti katsastaa Montrosen sotatoimia, jotka kyllä sietäisivät arvokkaammankin kirjan ja paremman historioitsijan. Ennen mainittujen päällikköjen avulla ja varsinkin Murray'den, Stewart'ien ynnä muiden Atholen kreivikunnan klanien tultua lisää hänellä oli pian koossa pari, kolme tuhatta vuorelaista, joihin yhdistetyiksi hänen myös onnistui saada Colkitton johdossa lähenevät irlantilaiset. Paikka, missä Montrose viimein sai tämän pienen voimansa kokoon, oli Strathearn, Perthshiren vuoriston rajalla; ja sieltä hän sitten uhkaili mainitun kreivikunnan pääkaupunkia.

Mutta eivätpä vihollisetkaan olleet valmistumatta häntä vastaanottamaan. Argylen markiisi kulki vuorelaisineen idästä päin irlantilaisten jäljissä ja oli väkivaltaisesti peloittaen tai muuten kehoittaen saanut kokoon armeijan, joka oli melkein tarpeeksi suuri käydäksensä Montrosen kimppuun. Alangoillakin oltiin varuillaan syistä, jotka mainittiin tämän kertomuksen alussa. Kuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kuusi-, seitsemäntuhatta ratsumiestä, joka armeija jumalattomasti otti itselleen nimeksi _Jumalan sotajoukko_, oli kiireesti kerääntynyt Fifeshirestä, Angusshirestä, Perthshirestä ynnä muista läheisistä kreivikunnista. Paljoa vähempi voima olisi entisinä aikoina, vieläpä edellisen kuninkaan hallitessa, riittänyt alangoille suojaksi peloittavampaakin vuorelaisrynnäkköä vastaan kuin niiden, jotka nyt olivat koolla Montrosen johdettavina. Mutta asian laite oli viime puolen vuosisadan kuluessa kummallisella tavalla muuttunut. Skotlannin alankolaisten entinen sotajärjestys oli tavallaan Makedonian falangin kaltainen. Heidän jalkaväkensä seisoi taajana joukkona, pitkillä peitsillä varustettuna, jonka läpi senaikuisten ritarienkin, vaikka heillä oli kelpo ratsut ja täysi rautapuku, oli mahdoton päästä. Helppo on siis ymmärtää, että vuoriston jalkamiehet, joilla oli vaan miekkoja käsikahakkaa varten, mutta vähän ampuma-aseita eikä yhtään tykkiä, eivät voineet järjestymättömällä hyökkäyksellään murtaa semmoista sotarintamaa.

Tämä sotatapa muutti kuitenkin suuresti luonnettaan, kun Skotlannin alankojen sotaväessä ruvettiin käyttämään pyssyjä; sillä nämä aseet, ollen vielä painetilla varustamattomia, tekivät kyllä kaukaa peloittavan vaikutuksen, mutta eivät olleet miksikään avuksi vihollista vastaan, joka ryntäsi käsikahakkaan. Toinen seikka, välttämätön seuraus tästä aseitten muutoksesta ynnä myös vakinaisten armeijain asettamisesta, jonka kautta sodankäynti tuli varsinaiseksi elinkeinoksi, oli se, että ruvettiin käyttämään vaivaloista ja monimutkaista harjoitustapaa, joka sisälsi suuren joukon komentosanoja sekä niihin vastaavia temppuja ja liikkeitä, niin toisiinsa kiinnitettyjä, että yhden ainoankin laiminlyöminen kohta vei kaikki sekaisin.

Eikä sen lisäksi käy kieltäminen, että seitsemännentoista vuosisadan alankolaiset olivat sotatottumuksen ja sotaisen innon puolesta, jotka ovat sangen tähdellisiä seikkoja, vajonneet paljoa alemmaksi vuoristossa asuvia kansalaisiansa. Entisinä aikoina oli koko Skotlannin kuningaskunta, niin vuoristo kuin alangotkin, ollut alinomaisten sotien, sekä ulkonaisten että sisällisten, tanterena. Tuskin siis oli sen uljaista asukkaista kuudentoista ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä ainoatakaan, joka ei olisi ollut yhtä valmis todenteolla aseihin tarttumaan kuin lain kirjaimen mukaan oli siihen velvollinen, niin pian kuin hänen lääniherransa kutsui taikka kuninkaallinen julistuskirja käski. Laki oli vuonna 1645 vielä sama kuin oli ollut sata vuotta ennenkin; mutta sen lain alainen sukukunta oli kasvanut aivan toisissa tunteissa. He olivat rauhassa istuneet viini- ja viikunapuittensa varjossa, ja käsky sotaan muutti heidän elämänlaatunsa perin oudolla ja vastenmielisellä tavalla. Vuorelaiset sitävastoin, taistellen esi-isiltänsä perityillä aseilla ja vanhalla miehuudella ja noudattaen myös vanhaa, mutkatonta, luonnollista sotatapaansa, kävivät täydellä uskalluksella vihollisensa kimppuun, jolle kaikki, mitä hän oli uusista harjoitustempuista oppinut, oli pikemmin haitaksi kuin avuksi, samoin kuin Saulin varukset Davidille, »sentähden, että he eivät olleet sitä kokeneet.»

Tämmöiset olivat haitat toisella ja edut toisella puolella, tasoittaen miesluvun erilaisuuden ja korvaten tykistön sekä ratsuväen puutteen, kun Montrose Tippermuirin kentällä kohtasi vihollisen armeijan. Harvoin on taistelu, josta niin paljo riippui, tullut niin helpolla ratkaistuksi. Alankolaisten ratsuväki yritti hyökätä. Mutta lieneekö siihen ollut syynä pyssytulen vaikuttama hämminki vai vastahakoisuus sotaan, joka aatelisherroissa kuului olleen yleinen--he eivät voineet vuorelaisille mitään, vaan peräytyivät sikin sokin rintaman edestä, jolla ei ollut peitsiä eikä painetteja suojana. Montrose huomasi kohta tämän edun ja käytti sitä hyväkseen. Hän käski koko sotajoukkonsa rynnäkölle, jota käskyä noudatettiinkin niin hurjan uljaasti kuin vuorelaisten oli tapana. Alankolaiset olivat käsikahakassa aivan kykenemättömät näitä väkevämpiä, nopeampia vastustajia vastaan. Paljo heitä kaatui kentälle ja niin suuri joukko tapettiin pakomatkalla, että kaikkiansa noin kolmas osa Covenantilaisista kuuluu tässä saaneen surmansa. Siihen lukuun pitää kuitenkin myös panna hyvin monta lihavaa porvaria, joiden henki salpautui juoksusta, niin että he ilman miekan iskua kaatuivat kuoliaiksi.

Voittajat saivat nyt Perthin kaupungin valtaansa ja löysivät sieltä melkoiset summat rahaa ynnä myös runsaat ase- ja ampumavarat. Mutta nämä edut pilasi jälleen muuan melkein välttämätön haitta, joka aina esiintyi vuorelaisarmeijoissa. Tappelun lakattua oli heidän mielestänsä sotaretki loppunut. Jos he olivat jääneet tappiolle, niin he pakenivat vuorien ja järviensä turviin; jos olivat voittaneet, menivät he kotiin saalistansa kätkemään. Toisin ajoin heillä oli taas karjansa hoidettavana, taikka piti kylvää viljaa tai leikata, joiden töiden laiminlyöminen olisi saattanut heidän perheensä nälkäkuolemaan. Kaikissa näissä tapauksissa heistä ei siksi aikaa ollut mitään apua, ja vaikka uuden retken ja uuden saaliin toivo pian houkutti heidät takaisin, oli menestyksen tilaisuus kuitenkin sillä välin mennyt auttamatta hukkaan.

Näistä syistä Montrosella ei Tippermuirin täydellisen voitonkaan perästä ollut kyllin voimaa kyetäkseen vastustamaan toista vihollisjoukkoa, jolla Argylen markiisi läheni häntä lännestä päin. Tässä ahdingossa hän korvasi nopeudellaan voimainsa niukkuuden, marssi äkkiä Perthistä Dundeehen, ja kun häntä ei päästetty mainittuun kaupunkiin, kääntyi hän pohjoiseen Aberdeenin kaupungin puoleen, missä toivoi saavansa Gordonit ynnä muita kuninkaanpuoleisia aatelisherroja avuksensa. Mutta tuskin lepuutettuaan pientä joukkoansa vähän aikaa Aberdeenissa hän sai tietää, että Gordonit luultavasti eivät uskaltaisi yhdistyä hänen parveensa ja että toiselta puolen Argylen markiisi, joka nyt oli saanut lisää useampia aatelisherroja alangoilta, läheni paljoa suuremman voiman kera, kuin mitä Montrose vielä siihen saakka oli nähnyt vastassaan.

Yksi pelastuskeino enää oli Montrosella jäljellä, ja siihen hän tarttuikin. Hän vetäytyi vuoristoon, missä saattoi takaa-ajajia vastustaa, ja missä tiesi itselleen joka laaksosta karttuvan lisäksi niitä sotamiehiä, jotka olivat lippunsa jättäneet, viedäkseen saaliit vahvoihin lymypaikkoihinsa talteen. Hän samosi nyt joutuisasti Badenochin ynnä Atholen paikkakuntain kautta ja pelästytti Covenantilaisia alinomaisilla rynnäköillä eri paikoissa, joihin he eivät arvanneet hänen ilmestyvän. Tällä tavoin levisi heihin niin yleinen hämmästys, että parlamentti lähetti sanan toisensa perästä Argylen markiisille, käskien hänen, maksoi mitä maksoi, käydä Montrosen kimppuun ja hajoittaa vihollisen joukon.

Nämä hallitusmiesten käskyt loukkasivat Argylen markiisin ylpeää mieltä eivätkä sopineet yhteen hänen vitkastelevan, varovaisen menettelytapansa kanssa. Hän ei siis pitänytkään niistä mitään lukua eikä ryhtynyt muihin toimiin kuin että salaa houkutteli pois harvoja Montrosen joukossa olevia alankolaisherroja, joille alkava sotaretki vuoristossa oli vastenmielinen, koska heidän olisi täytynyt siellä kokea suuria vaivoja ja jättää maatilansa Covenantilaisten hävitettäviksi. Useimmat heistä lähtivät siis tähän aikaan pois Montrosen leiristä. Mutta heidän sijaansa hän sai suuren vuorelaisjoukon, jonka Colkitto, sitä varten käytyään Argyleshiressä, oli haalinut kokoon. Tällä tavoin oli Montrosen voima karttunut niin pelottavaksi, että Argyle ei enää huolinut pysyä häntä vastaan lähetetyn armeijan johtajana, vaan meni Edinburgiin ja luopui päällikkyydestään sillä tekosyyllä, että hänen väellensä muka ei ollut, niinkuin piti, lähetetty apujoukkoja eikä sotatarpeita. Sieltä hän sitten palasi Inveraryyn rauhassa hallitsemaan lääniläisiään ja muuta väkeään ja täydessä turvassa lepäämään, luottaen klaninsa jo ylempänä mainittuun sananlaskuun: »Ei huuto Lochowiin ulotu.»

KUUDESTOISTA LUKU.

Toisella puolla heistä on Lumiset huiput vuorien; Toisella loiro sumuinen Ja räme laaja, pohjaton.

Siis kysyi kreivi neuvoa Päällikköveljiltään. He vastas: eespäin, pelotta! Käy kuinka käyneekään.

Flodden'in tappelu, vanha laulu.

Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille, voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä kukistamattomiin voimiin.

Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta, joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.