Part 12

»Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet», kertoi Ranald, »niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.»

»Ahaa!» sanoi Dalgetty. »Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan tuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle, jolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?»

»Vai olette siis kuullut siitä», virkkoi Ranald, »kuinka me kostimme ylpeälle metsänkaitsijalle?»

»Muistan kuulleeni», sanoi Dalgetty, »eikä siitä olekaan kovin pitkä aika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen päähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä laatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli hyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä, Ranald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi halunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään pääkalloon.»

»Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme», jatkoi Mac Eagh, »ja veljeni tapettiin--hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille, jolle kapusimme--minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston valojani täyttämättä.»

»Olkoon niin», sanoi Dalgetty, »ja kosto onkin suloista herkkua, sen myöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä muotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan. Ja jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei markiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi murtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella kidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi tietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin rauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin esivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.»

»Mutta kuule, vieras», jatkoi vuorelainen. »Ritari Duncanilla, Ardenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta neljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa tuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä vanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta vimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja katumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen omankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka Avon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka mätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.»

»Arvattavasti», jatkoi Dalgetty, »ne kolme sievää poikaa, jotka eilen näin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa kuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?»

Kesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla äänellä: »He olivat minun poikiani, vieras,--he olivat minun poikiani!--verta minun verestäni--lihaa mmm lihastani!--nopeat jaloiltaan--pettymättömiä ampujia--eikä heitä ollut kukaan vihollinen voittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät kukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat kuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin kipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun pitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa poikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni ja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.»

»Helpommin saat sen halusi täytetyksi», virkkoi kolmas ääni puheeseen sekaantuen, »jos sen ilmoitat minulle.»

Kaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. »Ihmiskunnan vihollinen on täällä!» huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen kahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin siitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman myös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä sekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli kuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.

»In nomine Domini» (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa Mareschal-kollegiossa--»santissima madre di Dios» (pyhin Jumalan emonen), niinkuin espanjalainen puhuu--»alle guten Geister loben den Herrn» (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas, tohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan--»

»Lopettakaa jo manauksenne», virkkoi taas sama ääni. »Vaikka olen oudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen ihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä pulassanne, jos ette hylkää neuvojani.»

Näin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka hämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa tällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu samaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi vilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt sorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös Saksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin ensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?

»Sillä», sanoi hän, »olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus kuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen reiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien miesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.»

»Sen asian pidän salassa», vastasi tuntematon, »siksi kun olette omien salaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa tapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse pääsin sisään.»

»Sitten se ei voi olla avaimen reikä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »sillä haarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin läpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin vähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa kuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek Mareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.»

»Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä», vastasi vieras, kääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä, laiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä epäillen, olisiko tulija elävä olento.

»Minä olen, veikkoseni», virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä, »tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna kuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.»

»Ei suinkaan--ei millään muotoa», vastasi kapteeni Dalgetty, kohta ruveten tyhjentämään sitä pientä vakkaa, jonka vieras oli tuonut viittansa alla. Vuorelainen puolestaan, joko pelosta tai ylenkatseesta, ei huolinut tuoduista hyvistä herkuista.

»Saas tästä, veikkonen!» virkkoi kapteeni, joka oli jo lopettanut ison palan vasikanpaistia ja nyt heilautti viinipulloa. »Mikä onkaan sun nimesi, hyvä ystäväni?»

»Murdoch Campbell, hyvä herra», vastasi vieras, »passari Argylen markiisin palveluksessa ja toisinaan myös vanginvartijan apulaisen viran hoitaja.»

»Saas tästä sitten vielä kerta, Murdoch», sanoi Dalgetty, »minä juon sun terveydeksesi, mainiten sinua omalla ristimänimelläsi paremman onnen vuoksi. Tämä viini tuntuu olevan Calcavellaa. No, veikkoseni Murdoch, uskallanpa sanoa, että sinä ansaitsisit itse vanginvartijan viran, koska näyt monta vertaa paremmin kuin päällysmiehesi ymmärtävän, minkälaisessa ruuassa onnettomuuteen joutuneita kunnon herroja tulee pitää. Leipää ja vettä! Hyi häpeä hänelle! Johan se, Murdoch, olisi saattanut markiisin vankihuoneen pahaan maineeseen. Mutta minä näen, että sinä tahtoisit puhutella tätä ystävääni Ranald Mac Eaghia. Älä huoli minusta; minä otan vakan tuohon nurkkaan ja takaan, että leukani pitävät semmoista kalinaa, ettei korvani kuule teidän puheestanne mitään.»

Tästä lupauksestaan huolimatta kuunteli soturi kuitenkin toisten puhetta niin tarkkaan kuin saattoi, taikka hänen omilla sanoillaan puhuen »hän hörkisti korvansa niinkuin Kustaavus kuullessaan avaimen narisevan viljahinkalon lukossa.» Ja vankihuone olikin niin pieni, että hän aivan helposti saattoi kuulla seuraavan keskustelun:

»Huomaatko, Sumun poika», virkkoi Murdoch »ettei sinua tästä paikasta päästetä, paitsi kun hirteen viedään?»

»Ne, jotka olivat minulle rakkaimmat», vastasi Mac Eagh, »ovat jo menneet samaa tietä.»

»Et siis huoli tehdä mitään», kysyi taas vieras, »joka voisi estää sinua heitä seuraamasta?»

Vanki väänsi itseänsä kahleissaan, ennenkuin vastasi.

»Paljon tekisin», virkkoi hän viimein, »en oman henkeni tähden, vaan sen pantin vuoksi, jonka jätin Strathawenin laaksoon.»

»Ja mitä sinä tekisit, päästäksesi sen hetken katkeruutta maistamasta?» kysyi jälleen Murdoch. »Minusta on yhdentekevä, mistä syystä tahdot sitä välttää.»

»Minä tekisin kaikki, mitä ihminen voi tehdä, jos kuitenkin saan säilyttää ihmisen nimen.»

»Ihmiseksikö itseäsi sanot», pitkitti kysyjä, »sinä, joka olet tehnyt pedon töitä?»

»Niin sanon», vastasi rosvo. »Minä olen semmoinen ihminen kuin esi-isänikin--me olimme lampaita, maatessamme rauhanviittaan peitettyinä--se viitta ryöstettiin meiltä, ja nyt soimaatte meitä pedoiksi. Antakaa meille takaisin mökkimme, jotka olette polttaneet, lapsemme, jotka olette surmanneet, leskemme, jotka olette nälkään näännyttäneet--kerätkää hirsipuista ja leileistä meidän sukumme raadellut ruumiit ja valjenneet kallot--herättäkää heidät jälleen eloon iloksemme, niin tahdomme olla alamaisenne ja veljenne--vaan kunnes se tapahtuu, olkoon surma ja veri ja molemminpuoliset pahanteot mustana juopana välillämme!»

»Et siis tahdo mitään tehdä, millä saisit vapautesi?» virkkoi Murdoch.

»Mitä hyvänsä--paitsi jos pitäisi sanoa olevani sinun heimosi ystävä», vastasi Mac Eagh.

»Me halveksimme rosvojen ja cateran'ien (vuorelaississien) ystävyyttä», tiuskaisi Murdoch, »emmekä alentaisi itseämme niin halvoiksi, että siitä huolisimme.--Mitä sinulta vaadin vapautesi lunastimeksi, on tieto siitä, mistä löydetään Ardenvohrin ritarin tytär ja perillinen?»

»Että muka saisitte naittaa hänet jollekulle mahtavan herranne kerjäläisserkulle», sanoi Ranald, »niinkuin Diarmidin pojilla on tapana. Eikö Glenorquhyn laakso vielä tänäkin hetkenä huuda kostoa siitä, että väkivallalla ryöstitte turvattoman lapsen, jota hänen sukulaisensa olivat saattamassa kuninkaan hoviin? Eikös saattomiesten ollut pakko kätkeä hänet padan alle, jonka ympärillä he taistelivat, kunnes ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi voinut sanan saattaa? Ja eikö tyttöä sitten tuotu tähän kirottuun linnaan ja perästäpäin naitettu Mac Callum Moren veljelle, ja eikö kaikki se tapahtunut hänen avarain alusmaittensa vuoksi?»

»Ja jos se tarina olisikin totta», virkkoi Murdoch, »niin tyttö sai paremman miehen kuin Skotlannin kuningaskaan olisi voinut hänelle hankkia. Mutta tämä ei millään lailla kuulu asiaan. Herra Duncan Campbellin tytär on meidän omaa sukuamme eikä mikään vieras. Ja kenellä olisi parempi oikeus saada tieto hänen kohtalostaan kuin Mac Callum Morella, heimokunnan päälliköllä?»

»Tämän päällikön puolestako te sitä tietoa vaaditte?» kysyi rosvo. Markiisin palvelija nyökäytti päätään.

»Ettekä aio tehdä tytölle mitään pahaa?--Minä olen jo tehnyt sitä hänelle yltäkyllin.»

»Ei mitään pahaa, niin totta kuin olen kristitty mies», vastasi Murdoch.

»Ja palkakseni saan henkeni ja vapauteni?» kysyi vielä Sumun Poika.

»Niin on sovittu», vakuutti vanginvartija.

»Tiedä sitten, että lapsi, jonka säälini säästi silloin kun hävitimme hänen isänsä vahvan tornin, kasvatettiin heimokunnassamme ottolapsena, kunnes heimokuntamme leppymätön verivihollinen, Allan Mac Aulay Verikäsi ynnä Lennoxin ratsumiehet Menteithin perillisen johdossa teloittivat meidät Ballenduthillin vuoriahteissa.»

»Joutuiko tyttö Allan Verikäden haltuun sinun heimokuntasi luultuna tyttärenä? Sitten hänen verensä on punannut väkipuukon terää eikä sanomasi ole semmoinen, joka voi pelastaa tuomitun henkesi.»

»Jos henkeni riippuu hänen elämisestänsä, niin se on täydessä turvassa», vastasi rosvo; »sillä tyttö elää vielä. Mutta henkeni riippuu heikommasta siteestä--Diarmidin pojan häilyvästä lupauksesta.»

»Se lupaus ei petä», virkkoi vanginvartija, »kun vain voit näyttää toteen, että tyttö on elossa, ja osoittaa, mistä hänet löydetään.»

»Darlinwarachin linnasta», sanoi Ranald Mac Eagh, »Annikka Lylen nimellä. Usein ovat heimokuntalaiseni, käytyänsä jälleen omilla metsillämme, kertoneet hänestä, eikä ole pitkä aika siitä, kun minäkin omin vanhoin silmini hänet näin.»

»Sinäkö?» kummasteli Murdoch, »sinäkö, Sumun Lasten päällikkö, uskalsit mennä niin likelle verivihollistasi?»

»Diarmidin poika, minä tein enemmänkin», vastasi rosvo. »Minä kävin itse juhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta rannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä laulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja virtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan tikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt.--Ja nyt, Diarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?»

»Olet kyllä», vastasi Murdoch, »jos juttusi on tosi. Mutta minkä todistuksen voit siitä antaa?»

»Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!» huusi rosvo; »hän jo katsoo, millä keinoin pääsisi sanansa siteistä!»

»Ei suinkaan», virkkoi Murdoch. »Jokainen lupaus täytetään, niin pian kuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut.--Mutta onpa mulla myös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.»

»Mesikieli, myrkkymieli--aina mesikieli, myrkkymieli», mutisi vanki, ja heitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.

Sillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti itsekseen omia mietteitään asiasta. »Mitä, 'Zum Henker' (hittoja), tuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä mitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle kertoa. Mutta antaapa hänen tulla--saakoon vähäisen kierrätellä, jos tahtoo karata vanhan soturin selän taakse.»

Varuillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut muurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.

»Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty», virkkoi Murdoch Campbell, »ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista sananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa kansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.»

»Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä», sanoi Dalgetty. »Sillä, turkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en olisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä Bethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.»

»No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies, kohta ymmärtänette», virkkoi Murdoch, »kun sanon vapaaksipääsönne riippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin pieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette ollut--millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän mieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette heidän sota-aikeistaan.»

»Kysytkö sitä ainoastaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi?» kysyi Dalgetty; »siis ilman mitään muuta tarkoitusta?»

»Ilman yhtään mitään tarkoitusta», vastasi Murdoch. »Mitä heidän sodankäyntinsä koskisi köyhään kurjaan, semmoiseen kuin minä!»

»Anna kuulla sitten kysyttäväsi», virkkoi kapteeni; »minä aion vastata 'peremptorie' (suorilla sanoilla).»

»Kuinkahan monta irlantilaista on tulossa Jaakko Graham'in, sen kapinoitsijan, avuksi?»

»Luultavasti kymmenentuhatta», vastasi kapteeni Dalgetty.

»Kymmenentuhatta!» tiuskaisi Murdoch. »Tiedämmehän me, että tuskin kaksituhatta laski maihin Ardnamurchanissa.»

»Tiedätpä sitten heistä enemmän kuin minä», virkkoi kapteeni Dalgetty aivan huolettomasti. »Minä en vielä ole nähnytkään heitä mönsträyksessä enkä edes aseet kädessä.»

»Ja kuinka monta vuorelaista lienee toivossa?» kysyi jälleen Murdoch.

»Niin monta kuin klanit vaan saavat liikkeelle», vastasi kapteeni.

»Te vastaatte kiertelemällä, herra», sanoi Murdoch. »Virkkakaa suoraan: tokko heitä lienee viisituhatta miestä?»

»Noin sen paikoille», vastasi Dalgetty.

»Te panette henkenne alttiiksi, herra, kun näin laskette minun kanssani pilaa», varoitti kysyjä. »Jos kerran vihellän, niin päänne riippuu ennen kymmenen minuutin kuluttua laskusillassa kiinni.»

»Mutta puhuakseni suuni puhtaaksi, Murdoch veikko», sanoi kapteeni, »onko sun mielestäsi järki-ihmisen tapaista kysellä meidän armeijamme salaisuuksia minulta, joka olen ottanut pestin koko tämän sodan ajaksi? Jos neuvoisin sinulle, millä keinoin Montrose helpommin olisi voitettava, mihin sitten palkkani ja saatavani ja saaliinosani joutuisivat?»

»Minä vakuutan teille», virkkoi Murdoch, »että teidän sotaretkenne, jos olette vastahakoinen, alkaa ja samassa loppuukin marssilla tuon mestauspölkyn luoksi, joka linnanportin vieressä seisoo tämmöisten 'landlauferien' (maankuljeksijain) varalta. Mutta jos rehellisesti vastaatte kysymyksiini, voitte päästä minun--Argylen markiisin palvelukseen.»

»Onko siinä palveluksessa kelpo palkka?» kysyi kapteeni Dalgetty.

»Hän maksaa teille kaksi sen vertaa, mitä teillä on palkkaa, jos menette takaisin Montrosen luokse meidän asioitamme toimittamaan.»

»Soisinpa, että olisin sinut nähnyt, Murdoch, ennenkuin otin Montrosen pestin», sanoi Dalgetty, joka näkyi mietiskelevän.

»Päinvastoin voin nyt antaa teille sitä paremmat ehdot», virkkoi Murdoch, »aina tietysti siinä tapauksessa, että olette uskollinen.»

»Uskollinen, se on: teille, vaan petturi Montrosea kohtaan», vastasi kapteeni.

»Uskollinen oikean uskon ja hyvän järjestyksen asialle», sanoi Murdoch, »joka pyhittää jokaisen pettuuden, minkä sen hyödyksi ehkä teette.»

»Ja Argylen markiisi--jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa ruveta--onko hän hyvä herra?» kysyi Dalgetty.

»Ei ole parempaa», vakuutti Murdoch.

»Ja antelias upseereillensa?» pitkitti kapteeni.

»Runsain käsi koko Skotlannissa», vastasi Murdoch.

»Luja ja rehellinen lupauksissaan?» jatkoi Dalgetty.

»Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista», sanoi markiisin palvelija.

»Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut», virkkoi Dalgetty. »Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin--taikka, pikemmin olet varmaan markiisi itse!--Argylen herra», lisäsi hän, äkkiä karaten valepuvussa tulleen herran kimppuun, »minä vangitsen teidät maanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa apua, niin väännän niskanne nurin.»

Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin yrittäisi apua huutaa.

»Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon ehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte, niin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että rupeatte _locumtenens'ikseni_ (sijaisekseni)--niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa--siksi kun vartijanne tulee vankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan teidät--sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli orjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa)--ja sitten haen itselleni pääsötien.»

»Kavaltaja!» mutisi Argyle. »Palkitsetko hyvyyteni murhalla?»

»En hyvyyttänne, korkea herra», vastasi Dalgetty, »vaan tahdon ensiksi opettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee kavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja toiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä ehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin hänen palvelusaikansa on loppunut.»

»Säästäkää henkeni», virkkoi Argyle, »niin teen mitä vaaditte.»

Dalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen pikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että toinen saattoi vastata.

»Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?» kysyi hän.

»Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella, niin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon», vastasi markiisi.

»Sen verta siitä.--Minne tuota käytävää myöten pääsee?»

»Omaan kamariini seinäverhon taakse», selitti maassa makaava aatelisherra.

»Kuinka pääsen sieltä linnanportille?»

»Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren vartijatuvan----»

»Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja palvelijoitanne?--Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea herra.--Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän vankihuoneeseen?--Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.»

»Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta», sanoi markiisi, »ja se alkaa minun kamaristani.»

»Ja mikä on tunnussana portilla?»

»Levin miekka», vastasi markiisi. »Mutta jos tahdotte luottaa kunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse ja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.»

»Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo näkyisi mustelmia sormieni pidosta.--Niinkuin asian laita nyt on, beso los manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen. Mutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin--onko kamarissanne kirjoitusneuvoja?»

»On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä tulen kanssanne sinne», virkkoi markiisi, »kohta paikalla.»

»Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle», sanoi Dalgetty. »Te saatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin haltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen paikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat.--Kunnon Ranald, näethän, kuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon päästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet minun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran henkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan itseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen tavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin, eipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien kurkkuja.»

»Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa», vakuutti Ranald, »saa hän surman kädestäni.»

»Se on oikein, Ranald--oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka puolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!»