Part 14

Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me -- löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen -- olimme kumpikin hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan. Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin _hyvin miettivää ja alakuloista_ oli hänen katsomisessaan. Samalla silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia, joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta elämästä... Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin. -- Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa, ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin, jääpussi päähän -- sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa. Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi" ja että puhekykykin palautuu... Minä noudin apteekkarin katsomaan isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli 80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen ja rovastinaivojen välillä.

Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan. Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti. Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön, nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui -- äiti heräsi vasta kun näki isän lattialla...

Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.

Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina yönä valvonut.

Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä...

Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.

Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea, tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan tavuuta.

Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat hänelle surkuteltavia kärsimyksiä...

Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet, oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista -- tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen, väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö --?" Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan että kello oli vasta niin vähän -- hän katsahti kummastuneena meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan? (hän olisi romahtanut ilman meitä) -- ja me saimme hänet takaisin makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi... Minä, kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua uskalsin. Ymmärsin kaiken -- ainakin ymmärsin sen uskonnollisen pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti. Kaipasin, _uskalsin_ kaivata jotakin enempää... "Oi Jumala", puhelin hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin! Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan pojaksi... Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin _yhteiskunta_ opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja -- omasta itsestäni "Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä...

Elämä -- sanelin itsekseni -- oli siis suurelta osalta sellaista pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää. Siinä itki äitini, hänkin valvoen -- ja me lapset aavistimme ettei hän tätä kestäisi... Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät laskut ja pettyneet ohjelmat.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin, kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta kainaloista työhuoneessa -- oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki _elämän säännölliseen työhön_, hän, tuo ankaran ahkera mies, joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä ääressä -- siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä lastujaan... Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan omakeksimillään leluilla -- todentotta: hän oli kaatunut töittensä keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen, vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin -- hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen sormillaan -- niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.

Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava Ikuiseen uneen.

Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton tietää.

* * * * *

Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä tulemasta omaksi haudankaivajakseen.

* * * * *

Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän talossa -- ilman isän sairauttakaan -- isäntä ja emäntä voineet nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli tullut vielä tämä!

Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? -- Ei, täytyi ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro, jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä, juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät meitä nöyrryttäneet -- elämä oli karkeata koettelemusta ja autio erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä...

Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä. Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt. Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine, tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku tanssihullu orpojenopettajatar... Ne tervehtivät meitä ikäänkuin iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi paremmin -- se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä", joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).

Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" -- nämä kaksi miestä, jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani katsomassa.

Että ihmiset saattoivatkin -- olihan jokaisella vapaus elää miten tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan takia? Mutta kuitenkin... kokekoon joku toinenkin minkä me ja tuomitkoon sitten...

Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä tansseihin ja hypellyt, hypellyt...

Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan. Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi. Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.

Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa. Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin. Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".

Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.

Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä) olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni, yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä pappilan rengin matkassa.

Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle" ("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.

Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan. Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat kirjoitusta. Nosta nyt heti."

Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut. Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän tietystikin -- kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!" Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että potilas tajusi kirjoitetun sanan. _Hänelle siis saattoi kirjoittaa mitä tahansa_. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua, jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme. Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan. (Se oli itse asiassa hirveää -- vastustin sitä jo silloin, mutta tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)

* * * * *

Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä kirjettä vanhalle veikolleen.

Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin -- hevosella lasten kanssa -- ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni huimannut elämän arki -- mikä meidät perisikään -- viimeiset roponi olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui...

* * * * *

Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu hajuksi konjakkia.

Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut...

* * * * *

Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi". On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan. Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat käyvät pappilassa -- sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa pukimissa kuni prinsessat -- moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!

Teki mieli tuolle huvittelevalle herrasväelle jotakin sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Niin, ajattelee mies, heillä on iloitsemisen oikeus -- _minulla_ ei. Minä kuljen kohti korpea ja kuoleman varjon maisemia. Minulle ei kuutamo haaveita anna, kalman kuudan vain paistaa...

Jumala yksin tiesi, kuinka itsekkin kaipasin elämän iloa. Kohtalo oli sen minulta riistänyt. Syksystä saakka oli sieluni vaeltanut eksyksissä tässä hirveässä erämaassa -- -- henkeni oli orpoutunut. Oi kauhea kuutamoyö!

* * * * *

2 p. maaliskuuta.

Taas olen käynyt siellä vainajan talossa. -- Taas viettänyt siellä kuutamoisen yön yksin maaten salissa, jonka seinän takana isä yhä lepää. Kuinka hermoni olivatkaan jännityksissä -- mitä se on? Pelkäsinkö yliluonnollisia? Olin käynyt näyttämässä ruumista parille talonpojalle, jotka halusivat viimeisen kerran nähdä rovastiansa. Kynttilä kädessä olin mennyt ja vetänyt liinan kasvoilta. Kuinka rauhallisena, ikäänkuin hymyillen vanhus makasi. Ei tehnyt lainkaan kuolleen vaikutusta. Isäni vain nukkui -- ja minä muistin, miten jo koulupoikana kalasaaressa olin katsellut nukkuvaa isää. Minua ei kammottanut, olin ylpeä isästäni. Kas noin, sanoin talonpojille, noin sitä pitää ihmisen nukkua! Mutta kun yö tuli ja jäin yksin -- silloin kuvittelin isän olevan valekuolleen ja säälittelin että akkunan puolisko oli avattu hänen makuuhuoneessaan. Ajatellappa: jos hän herää viluun tai akkunasta murtautuu sisään koira tai susi.

Koko yön kuuntelin horroksissa, eikö muka isä hengittänyt kuuluvasti tai noussut ylös ja pyrkinyt ovelle? Hermoni olivat hyvin kiusatut...

Myöhemmin yöllä keksin lohduttavan ajatuksen. Miksi isäni eilen oli näyttänyt _hymyilevän!_ Kukaties ruumis kuvasteli iankaikkisuuden vaiheita? Oh, isä oli varmaan tavannut, siellä missä oli, rakkaan tuttavan -- pikku poikani, minun rakkaimman, viattomasti kärsineen poikani, joka myös oli kuollut aivotautiin! Hän, isävanhus, oli yllättänyt pikku Kalevin kukkaistarhassa ja ottanut lasta kädestä kiinni: "Sinäkin täällä?" "Oi, ja sinä -- isoisä!" oli Kalevi huudahtanut. "Ah kerro, miten _minun_ isäni voipi?" "Sinunko isäsi? Minunko poikani? Kyllä kerron: hän ajelee yhä porolla" oli vanhus vastannut, "mutta kovin synkkämielinen hän on -- asiansa lienevät huonosti". "Voi isä rukka!" oli pikku Kalevi siihen huudahtanut: "Lähetinhän minä hänelle neljä tuhatta markkaa silloin kun lähdin pois maan päältä, eikö se riittänyt?" "Ei", selitti vanhus. "No", sanoi pikku Kalevi: "minä pyydän hyvää Jumalaa heti lähettämään isälle lisää rahaa!" Sitten oli rakas pikku vainaja kuiskannut papan korvaan: "Kuinka äiti voi?" ja hyrskähtänyt itkuun. Vanhuskin oli nyyhkyttänyt ja vastannut mielenliikutuksesta väristen: "Äidilläsi on kolme poikaa."