Part 15

"Sepä hauskaa!" oli Kalevi hymyillen huudahtanut, "jos ne minut vain päästäisivät täältä, niin lähtisin niiden kanssa leikkimään. Minulta jäi leikki siellä maan päällä kesken..." Sitten oli pikku vainaja kysellyt myös siskojaan... Ja niin olivat he yhdessä, Pappa ja Kalevi, käsikädessä lähteneet nousemaan ylös marmoriportaita taivaalliseen palatsiin...

-- Oi jospa kuvitelma olisi totta -- silloinhan ei kuolema olisikaan niin kauhea!

* * * * *

Kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun isä kuoli. On täytynyt tottua arkiohjelmaan, säännölliseen, pakolliseen työhön. Työ kai onkin ainoa, joka lievittää. Joka työtä voipi tehdä, sillä vielä on elämänhalua.

Olen usein ajellut siellä vanhassa pappilassa. Joka kerta Kiiskimäkeä ylös noustessa on tuntunut uskomattomalta ettei pappa ole kotipuuhissaan kirjoittamassa tai nikartelemassa. Kun tulen kansliaan, ensin tavattuani vapisevan äitini salissa, huomaan että elämä täällä on pysähtynyt kuin seinäkello. Tuntuu pahalta vapaasti saada järjestellä, vieläpä omaksi ottaa isäni työkaluja ja tavaroita, joita on satamääriä hänen kansliansa seinällä, omatekoisessa komeassa työkaapissaan ja kaikissa ihmeellisissä pikkulaatikoissaan.

Kaikkiko nyt on hajoitettava tämä monikymmenvuotinen vanhuksen työpesä? Kuinka rakas se hänelle olikaan! Ja kuitenkin viiltää sydäntäni, kun tiedän, kuinka monta ikävänkin hetkeä vanhus tässä majassaan on viettää saanut. Äitini kertoilee nyt itkusilmin, kuinka papalla varsinkin sunnuntai-iltoina, kun ainoa kotona-oleva tytärkin usein oli kylällä, saattoi olla ikävä. Kuinka hän turhaan kävi iltakävelyllään yksinäisine mietteineen kohtaamatta ketään, tuli takaisin, meni saliin, istui ja mietti -- eikä jaksanut joka hetki lukea, vaikka muuten paljon lukikin... Ei tullut vierasta, en tullut edes minä -- poika. En joutanut! -- Oh Jumala, kuinka hyvin tunnen ja ymmärrän itsessäni tämän isäni pyhäilta-ikävän. Minulla myös on verissä sanoinselittämätön, sielua syöpä ikävä juuri _sunnuntai-iltoina_ omassa kodissani -- vaikka mitä tekisin.

* * * * *

Nyt lepää hän arkussa, mutta arkku ei vielä ole kiinni. Ne, jotka muuttivat hänet vuoteesta, saivat tuntea, kuinka jäykistynyt hän oli. Ruumis oli suorastaan jäätynyt, sillä oli ollut 30:n asteen pakkasia. Isä jäätynyt? Omassa talossaan! Hirveätä. Ja sentään vainajalle ei tahdottu antaa tätäkään huonetta. "Huone tarvitaan, kun tulee paljon vieraita", sanottiin pojalle. "Täytyy siirtää ruumis riiheen."

Silloin vainajan poika suuttui. "Eikö isäntä saanut olla omissa huoneissaan?"

He taipuivat. Mutta poikaa sanotaan pakanaksi, häntä, joka taistelee vanhan rovastin kunnian puolesta! Monissa muissakin asioissa on hän näinä päivinä saanut sotia sen puolesta, mitä kristillinen totuus hänen mielestään vaatii. Esimerkiksi hautajaisjuhlan suhteen. Poika on tahtonut etteivät isän hautajaiset muodostuisi "pakanallisiksi". Ettei niitä vietettäisi syöttämällä rasvaisia aterioita kylän herrasväille tai loppumattomasti juottamalla imelää vehnäiskahvia (vainajan vähistä varoista).

Ei ole saanut tahtoansa perille, poika! Etenkin siskot haluavat pakanallisia menoja, s.o. kutsua kaikki luulotellut ystävänsä syömään ja juomaan pappilaan, jossa ruustinna muori on sortumaisillaan suruun. Äidissä vilahti eräänä päivänä jumalallinen kipinä: "Haluaisin syöttää maahanpanijaisissa kaikki köyhät ja kurjat!" Se vain vilahti. Tietysti herrasväet ja pomot valtaavat paikat. Lopulla pojan täytyi, ollakseen liiaksi riitelemättä (tätä sanotaan riitelemiseksi), kirjoittaa hautajaiskuulutus kirkkoon v.t. kirkkoherran julkiluettavaksi. Jossa puhuttiin surusaatosta ja lopuksi siitä että seurakuntalaisilla on vapaa pääsy hautauskesteihin pappilaan. Kuinka paljon syntiä tehtäneekään sinä päivänä -- ovathan osanottajat enimmäkseen syrjäisiä, monet suorastaan vihamielisiä vainajan muistolle, vaikka lipohuulin puhelevat.

* * * * *

Mutta sinä päivänä, kun posti toi sanomalehden, jossa tuomiokapituli julisti isän viran haettavaksi 60:n päivän kuluessa, samalla määräten kiiltäväkasvoisen apupapin v.t. kirkkoherraksi ja "armovuoden saarnaajaksi", sinä päivänä poika jälleen pyhästi kauhtui. Kuinka mielensä tekikään ripittää hiippakunnan herroja muka hienotunteisuuden puutteesta: -- eihän isävanhus vielä sinä päivänä, jona julistus luettiin, ollut edes ruumisarkussaan, vielä vähemmin mullan peitossa: -- ja nämä jo tarjoavat vainajan virkaa kaiken maailman leipälipereille! Den andras död, den andras bröd. Tietysti: laki ja asetus, mutta kuitenkin...

Poika ei saanut rauhaa ennenkuin tarttui kynään ja kirjoitti sanomalehteen, _millainen_ mies tässä tarvittiin isän tilalle ja jälkeen!

Tokko lehti sitä painaisi? Mikä olikaan sielunpaimenen virka Suomessa?

* * * * *

Kahtena päivänä olen nyt kaivattanut hautaa isälle, määrännyt sen paikan, sen syvyyden ja pituuden. Porolla umpea kaahluuttaen tai suksilla hiihtäen olen siellä liikkunut. Haudasta tulee niin hyvä kuin näissä oloissa saada voipi.

Jos minutkin joskus sinne haudataan -- vastoin tahtoani yhteiseen hautuumaahan -- niin valitkoot paikan, josta erämaan järvi siintää pohjoista kohden. Mieluimmin jäisin lepäämään siihen kalasaareen, joka meille kaikille on rakkaampi kalmasaarta. Nuo yhteiset hautausmaat ovat niin surullisia ja kammottavia.

* * * * *

Aavistiko isäni kuolemansa? Aavisti kyllä, mutta ei osannut siihen uskoa. Tuntuu ikäänkuin hän sitä enin olisi vain _kummastellut_. Muistan äitini jutelleen. Tuona yönä, jona pyörrytyskohtaukset tapahtuivat, oli isä nähnyt unen. Oli siitä huomauttanut äidille:

"Näin tänä yönä unen, niin ihmeellisen etten eläessäni sellaista ole nähnyt. Siitä unesta herättyäni päätin sen sinulle kertoa heti aamun tullen. Välillä nukahdin. Ja nyt -- en enää sitä muista."

Äitini myös oli nähnyt unen: syvän, mustan, leveän viemäriojan, joka kulki koko pappilan peltojen halki. Eräs kylän neideistä oli viikkoa aikaisemmin nähnyt seuraavankaltaisen unen: kappalainen saarnasi yksin kirkossa, mutta rovasti oli puettuna lumivalkoiseen messupaitaan ja hänet oli vihittävä -- piispaksi. Kappalainen ikäänkuin oli näyttänyt hätääntyneeltä...

Kysytään: eivätkö unet merkitse?

* * * * *

Olen hiihdellyt siellä kesäisessä kalastussaaressamme maaliskuun lumiryöpyssä punertavan ilta-auringon valossa ja katkonut katajia ja männynoksia vainajan puukolla. Minusta tuntuu ikäänkuin seppele, jonka perheeni puolesta laskea aijon, on oleva luonnollisempi senvuoksi että se on poimittu saaresta, jota isä loppuun asti hellästi rakasti. Jossa vanhus syvimmät mietteet elämästään mietti myrskyaaltojen pauhua kuunnellessaan ja jonka yksinäisyydestä hän aina virvoittuneena palasi purjehtien tai vastatuulta huopainen takaisin vanhaan pappilaansa.

* * * * *

Veljeni ja siskoni suurmaailmasta ovat saapuneet pitkänä jonona. Pappila on täynnä hautajaisväkeä. Minäkin ajan sinne _viimeiseksi yöksi_ saman katon alle, jossa isä vielä lepää.

Huomenna näet ovat hautajaisjuhlallisuudet. Sydäntalven pakkanen, paljon lunta, keli kehno. Kuinka armoton saattaa luonto olla kuolleitakin kohtaan.

* * * * *

Oi! nyt ovat hautajaisjuhlat ohi ja sydämessä tuntuu niin tyhjältä. Mistä ottaa poika elämänhalunsa, kun hänen isänsä on mullassa?

En selosta hautapuheita enkä seppelsanoja -- nehän kuuluvat sanomalehdille. Se oli kauheata unta todellisuudessa, kun viisi veljestä, kaikki pitkissä, mustissa takeissa, kirkkaimpana maaliskuun pakkasaamuna kerääntyy oman isänsä ruumisarkun ääreen: yksi veljeksistä ruuvaa arkunkannen kiinni ruuvitaltalla ja sitten tartutaan valkoisiin kantoliinoihin ja vanhus kannetaan -- ulos pakkaseen... kannetaan suruhavumajaan pirtin kupeelle (pirtin, jota vainaja elävänä niin ujosteli!) ja arkun kansi jälleen irroitetaan -- ja siinä hän makaa, oma isä, joka oli arka vilulle, kahdenkymmenen asteen kylmässä, paitasillaan, pääkallo jo entuudesta jäätynenä... ja aamu-aurinko paistaa häntä suoraan kasvoihin. Ja kansa kaikenlainen kokoontuu rovastiansa hyvästelemään. Siinä ajaa karahuttaa pihaan pappilan hevosen noutamana oma perheeni, ja pieni neljä-vuotias poikani hypähtää ylös reestä ja juoksee reippaasti isoisäänsä katsomaan. Pojulle on selitetty että pappa nyt on lähdössä viimeiselle matkalle ja pojasta on äärettömän juhlallista ja hauskaa eikä ensinkään ikävää. "Päivää Ukki!" -- "Hyvästi Ukki!" Oh onnelliset nuo lapsukaisemme, tervehermoiset, synnittömät sielut -- heistä ei kuolema ole muuta kuin leikkiä.

Sitten alkavat saapua kylän herrat pitkissä takeissa ja kylän rouvat suruharsoissaan... leipäkahvia juodaan... satoja jätkiä työntyy pirttiin vaatimalla vaatien kestitystä, vaikkei moni ole koskaan käynyt rovastin kansliassakaan. Kaunis mielikuva hautajaisväestä on särkymässä -- ihminen on peto, kuta laihempi, sitä tunkeilevampi... Jo lyö kello 11, se lienee joku sovittu hetki, arkun kansi ruuvataan kiinni _ikuisiksi ajoiksi_ -- me tiedämme sen hyvin emmekä kuitenkaan vapise -- näytämme miehuullisilta. Samalla ymmärrämme sieluissamme että nyt ei isää enää ole näkyväisessä muodossa meille -- että tästälähtien on elettävä vain _muistolla_ ja _valokuvilla_... Kuoro laulaa jotakin, taas tartutaan liinoihin ja arkku sijoitetaan rekeen; vanha isäntärenki tarttuu ohjaksiin, istuen korokkeella, ajaa... Pysähtyy vainajan jyväpuodin eteen, jossa saattue järjestyy. Ensimäisenä ajaa isän ruumis -- kuinka julmaa: oma puoliso ei ole hänen rinnallaan, vaan ajaa toisessa hevosessa... Minä vaimoineni ajan viidennessä hevosessa. Suuri katajaseppel sylissä. Tie on havutettu pitkälti alle mäkien -- tiehaaraan saakka -- se on se sama tie, jota vainaja kymmenet tuhannet kerrat on kävellyt... Isäni oli aina ihaillut kulkusten sointia ja ostellut kirkasäänisimpiä helyjä -- nyt ei helähdä ainoakaan kulkunen, vaikka on puolensataa hevosta. Tietysti -- kansan tapahan on pyhä. Isä oli myös pitänyt hyvästä kyydistä, itse alati hoputtanut hevosta -- _nyt_ hänen täytyy tyytyä siihen että Junnu _niin hitaasti_ ajaa. (Jos hän tuntee ylimailmallisilla aisteilla, niin mahtaa se tuntua hirveän kiusalliselta.)

Me ajamme läpi kylän -- kylä niin hiljainen, aivankuin kuolluksissa sekin, sillä äskeiset huvittelijat ovat meidän saattuessamme -- nähtävästi kuuluu taikauskoon ettei ruumiskulkuetta akkunasta kurkisteta, vaan mennään silloin visusti piiloon (jotta ei "kalma" tarttuisi!). Minä tunnen kärsiväni epäjuhlallisuudesta, joka kaikkialla vallitsee. Koirat... Vasta kirkkoa lähestyessä pitkin jääkenttää, kuuluu pakkasen läpi hautajaiskellon kumina. Mutta kuinka tukahtunut onkaan sen ääni...

Sitten me jälleen kannamme arkkua -- läpi kirkon -- ja kansa katsoo. Pysähdymme alttarin juurelle... Alkaa seremonia, papit saarnaavat, oma veli siunaa ruumiin... seppelten laskeminen alkaa... minäkin astun vuorollani arkun ääreen ja pidän puheen. Oh ettemme me ihmiset edes ruumiin ääressä uskalla sanoa koko totuutta -- elämän valheen ikuista totuutta! --

Sitten taas ajetaan vinhassa viimassa jäitse lumista tietä, isä paran ruumis edellimmäisenä... Lunta on paksulti, reet uppoilevat... Vihdoin päästään hautasaareen. Laulajat laulavat suomeksi _Integer vitae_... Ja pian joutuu se hetki, jolloin tuo musta, pitkä arkku vajotetaan syvyyteen, yli 2 metrin syvään hautaan... Oh! eikö olisi jollakin tavoin sielullisempaa, jos ruumisarkku korotettaisiin _ylemmäs_ maan pinnasta -- eikö alas hautaaminen liene pakanallista?...

Ja miksi ihmiset ikäänkuin nauttivat siitä että saavat heittää multakokkareita ja kiviä ruumisarkun päälle?... Niin tehtiin minunkin isälleni -- tahdottiin ikäänkuin peittää pyhä asia maan multaan, jotta se ei jäisi näkyväisesti kiusaamaan...

Oi, en haluaisi enempää kertoa! Sitten -- kun oli juhlittu -- me siis _juhlimme_ vaikka isä raukka oli kuollut niin hirveällä kuolemalla -- ja vieraat olivat menneet, niin, sitten me kaikki viisi veljestä läksimme yhdessä, kuun sirpin heikossa valossa, maantielle kävelemään. Alas Kiiskimäkeä, alas Jänismäkeä! _Kävelimme isän muistoksi yhden kilometrin_. Se oli kaunis asia, se tunnustettakoon, ainakin aate oli oikea. Sillä varmaankin viimeisen kerran me kaikki viisi veljestä nyt olimme yhdessä vanhan pappilan maantietä polkemassa. Me -- vanhan pappilan entiset villit pojat -- nyt täydet miehet... Siispä kävelimme ja kenties olivat mietteemme hyvinkin syvät ja toverilliset.

Mutta -- niin armoton on elämä -- yön tullen tapahtui välillämme väittelyitä, jotka paljastivat sen tosiasian että kukin meistä uhmasi kulkea omaa ohdakkeista polkuaan. Vanhan pappilan harjahirsi oli todella murtunut.

Rakas vainaja, yhteinen isämme, sinä, joka lepäät paksujen kinosten alla, anna anteeksi jälkeläisillesi. Sinä kyllä annatkin. Tässä on jumalallista se että tiedämme itse siitä kärsineemme...

Vanhan pappilan raunioilla.

Armovuosi loppunut, uusi kirkkoherra valloittanut lapsuutemme kodin kaikki suojat, kartano täydellisesti siirtynyt toisiin käsiin! Rahvas puhelee "uudesta ruustinnasta", mutta eri äänilajissa kuin vanhasta. Siellä on nyt toinen järjestys kuin entisen haltijan aikana, siellä vallitsee tykkänään outo henki. Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat. Kanslian ovi pysyy päivälläkin kiinni, ei siellä enää juoksentele niin paljon asiamiehiä kuin vainajan aikana eikä keittiökamarissa istuskele niin monta emäntää ja mökinakkaa kuin vanhan ruustinnan päivinä. Ei siellä semmoisiin joudeta, ei siellä käy päivä- eikä yövieraita eikä yksikään matkailija sinne pysähdy eikä siellä minkään pyhän nimessä _kannata_ ruokkia ihmisiä, joista ei tiedetä olevan aineellista hyötyä talolle. Ei, vanhan pappilan henki on muuttunut, se on tullut nykyaikaiseksi, se tietää: uusi sielunpaimen on valtiokirkon väärentämätön leipäpappi, kitsas kiripukki, ja ruustinna ajelee mieluummin lanta-kuormaa kuin laulaa trubaduuria tai laulattaa Sankeyn lauluja. Tpruu, milläs hevosella hän ajeleekaan tuo papinrouva kummitus? Paljonko maksoi uusi armollinen kirkkoherra vanhan pappilan uskollisista hevosista? Älkää huoliko kysellä, eikö kaikki tavara pakosta siirtynyt uudelle omistajalle. Syyttäköön vanha ruustinna parka itseään, jos ei ole osannut tehdä järkeviä kauppoja.

Kuinka kaunista vanhat asujamet olivatkaan kuvitelleet uusista tulokkaista! Mutta mitä kaikkea sitten ilmenikään, kun sisäänmuutto tapahtui? Vaikene, oi valkoinen lehti, nämä asiat kai kätkeytyvät kaikkien Suomen vanhojen pappilain apokryyfisiin kirjoihin!

Todetkaamme lyhyesti että pala palalta vanhan pappilan sielu tuli revityksi irti kaikesta siitä mihin se oli kiinnikasvanut neljäkymmentä vuotta. Aste asteelta täytyi tapahtua eloonjääneen vanhan ruustinnan nöyrtymys kohtaloonsa, josta niin harva välitti, sillä ihmisille on samantekevää, kuka alennetaan, kuka ylennetään.

Sanoppa, papinpoika, milloin lienet viimeisen yösi vanhan pappilan pääskysräystästen alla maannut? Mitä kaikkea silloin sielussasi läpielänyt ja muistellut?

Tokko tahdoitkaan mitään muistella? Se mikä oli hävinnyt, oli hävinnyt iäksi. Elämä armoton meni menojaan ja teki keisarileikkauksensa. Ainoa lohdutus sinulle, sinä ylpeä ja sydänherkkä papinlapsi, oli oma tietämyksesi että kohtalo kerran oli tekevä uuden kirkkoherran väelle saman keisarileikkauksen kuin minkä oli tehnyt sinun häädetylle heimollesi.