Part 13

-- Pax tecum, pater noster! hän latinaksi tervehti. Ja päivällistä odottaessa poika-isäntä vei isävanhuksen yläkertaan, avasi valkoisen kaapin, jonka oveen oli kiinnitetty "Betlehemin tyttären" kuva, kaasi keltaista nestettä pieniin maljoihin ja esitti:

-- Skål min bror för alla gamla minnen!

-- Mitä sinulla siinä on?

-- Kultaisinta konjakkia, jota olen säästänyt yksinomaan sinua varten!

Samalla kilahti porotiuku kaideportaissa ja isä poikineen laskeutui alas suureen linnantupaan, jossa pitkä pöytä katettuna odotti. Lapset jo istuivat kuin varpuset rivissä.

-- Uunihaukea, rakas papuli, parhaita perunoita omasta pellosta ja paksuinta viiliä omista lehmistä!

-- Minun arvoisa appiukkoni ei siis jää meille yöksi? kysyi vielä Iivarin rouva.

-- Enhän minä... kalahommat...

-- Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. -- Tänä iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!

Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä -- varmaan heidän kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet -- tulenpalvelijoita.

-- -- --

Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys -- siellä kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.

Syksyn synkkä, kolkko ilta kattaa... Raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan...

-- Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.

-- Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan verkkoon.

-- Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä kalastusasetuksia.

Poika naurahti.

-- Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1 päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?

-- Minä en pyydä ollenkaan.

-- Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.

Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan kissan selässä.

-- Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.

-- Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin enkelin siipi...

-- Lisää risuja!

Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää peloittavalta.

"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin sammuu."

Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän nousi ja sanoi:

-- Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?

-- Kuinkahan pappa itse täällä yksin...?

Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät, joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki appiukkonsa vuoteen valmiiksi.

-- Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.

-- Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.

-- Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. -- Kyllä minä aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää. Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.

Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren päiväkirjaan:

Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt, niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.

A.B.C

-- -- --

Vasta myöhemmin kun ukko rovasti ja Maiju olivat soutaneet takaisin pappilaan -- se ei tuulen vuoksi tapahtunut seuraavana päivänä, vaan vasta kolmantena, muisti poika Iivari katsahtaa saaren päiväkirjaan. Hän löysi sieltä:

Datum 30 sept. 14:

Ihmeelliset ovat Herran Jlan temput, mutta ylistetty olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti. Yöllä nousi hirmuinen myrsky, niin että aamulla oli mahdotonta ottaa ylös verkkoja, koko järvi kuohui kuin hornan kastrulli (kuten Iivari kai sanoisi) ja me hädintuskin pelastimme Maijun kanssa veneemme, jota aallot pieksivät kiviä vasten täyttäen sen vedellä. Vasta kello 10 laantui tuulenvoima ja silloin uskalsimme verkoillemme, mutta voi minkä näköiset ne olivat! Täynnä limaa ja risuja ja kaunis veneeni ja vaatteeni sotkeutuivat pahanpäiväisesti. Kaloja tuskin 50 päätä, joukossa tavattoman iso harri. Päästyämme takaisin saarelle, jossa naapurin väki meitä jo odotti, rupesi järvi uudestaan kuohumaan ja tätä kestää nyt vielä 8 aikana illalla. Verkonlaskusta tänä iltana ei tietysti tullut mitään. Iivarin väki on pyytänyt toiselle puolelle salmea yöksi, mutta täällä minun velvollisuuteni on olla, sillä verkkojen huuhtomisessa ja kalansuolauksessakin on työtä? Tosin tuuli ulvoo kalatuvan nurkissa ja ulkona on peloittavan pimeää, mutta toivon että rakkaan majani sammaltunut pärekatto ei lennä ilmaan. Tunnen vähän kipua oikeassa kyljessäni ja käteni on verkonnostosta rasittunut.

A.B.C

Epiloogi.

Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet, joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin. Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa aina on ollut -- heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä. Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme enkeleiden siivet ovat kärventyneet -- kuinka korkealle niillä enää päästään!

Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme, suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa" tarvita.

Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi kauvemmaksi jäädä -- oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!

Pojan runo vanhalle Äidille.

Ah Äiti armas, kuinka suruisasti Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa! Ja miks'en minä "Poika" pontevasti Voi omaa äitiäni pelastaa?

Miks Jumala tai mikä lie Hän voima Näin loppuun asti meitä koittelee? Miks ajan arkihuolet, sorto, soima Luontomme parhaat lahjat voittelee?

Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi, Kun koti vielä uhkui yhteinen, Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?

Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka, Sairaimman lapses tuonen talohon? Miks sulle auvennut ei onnen kukka, Miks pimeydest' et päässyt valohon?

Miks elonkumppalisi kaaduttua Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan? Ja polon poikas maaksi maaduttua Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?

Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa, Ja siell' on rauhallista, hiljaista, Mut patsas paatinen se painaa, painaa, Niin että tahtois ääneen kiljaista...

Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän, Miks aina _kesken_ kohtaa kuolema? Niin mielellämme tahtoisimme lisän, Vaan siinä on se -- surman suudelma.

Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme Jokainen hengessämme kärsimme: Miks avutonna nääntyy auttajamme, Hän -- kultaisin -- mi hoiti kotimme?

Miks hälle linnaa rakentaneet emme Vaivainsa, rakkautensa palkaksi? Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme, Kun äidin maja haihtui halvaksi!

Ei kuningattaresta mökkiin oisi, Ei auttajattaresta armoille! Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi -- Ah, kunniata hapsill' harmaille!

Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa? Oi häpeää, kun lapses moiset on! Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"..., Kahleita orjan kantaa, onneton!

On suku suistununna entisestään, Se koskaan rikaskaan ei ollut lie, Mut joku meist' on kitsas sydämestään -- Kirottu kiittämättömyyden tie!

Anteeksi, Äiti, että moista sanon, En itse toiveitas oo täyttänyt, Ma polvillani sulta anteeks anon, Milt' elämässäin lienen näyttänyt!

Mun kohtaloni polku ompi julma, Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et! Sinulle outo on tuo näkökulma, Mut Jumalapa tutkii sydämet.

_Mun_ miten käy? Oi siitä älä huoli! Se Äidilleni kuulua ei voi! Ritarin täällä kohtaa koston nuoli, Mut trubaduurin harppu jälkeen soi...

Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka, Nyt vastaanota Poikas huokaus, Sen mukana soi murhe, aate arka, Mut sydämestä nousee rukous:

Se rukous, ett' Kaiken Herra Mun Äitini sois silmäns' ummistaa Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran Sielussa sointu ois -- vihreenä maa.

KUN ISÄ KUOLI

Pojan päiväkirja.

Jo nyt harja majastani murtui.

Sieluni on suuressa ahdistuksessa, sydämeni täynnä itkua ja elämäni tuntuu turhalta. Ei ole mistä kiinni pitää, ei osaa mihinkään tarttua... Kuka olen minä, tomun lapsi, miksi synnyinkään tähän maailmaan?

Ja se mitä tässä kirjoitan, se on sekin niin vähän merkitsevää sen edessä, mikä on suurin kysymysmerkki. Miksi ihmiset sen tekevät ohimeneväksi, en jaksa käsittää -- minä kauhistun arkipäivän naurua, riitaa ja karkeata proosaa ja huudan sieluni tuskissa: herätkää te kaikki, joilla henki on!

27 p. helmikuuta v. 1915.

Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi, hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui, työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin -- -- -- ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon "kovan miehen".

_Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä. Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10 minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui. Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan tulette katsomaan_.

-- -- --

Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme ajamaan kaukaista pappilaa kohti -- ruumista katsomaan. Ruumista? Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä, isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan...

Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä. Tuntui että ukon vieläkin _täytyi_ ilmestyä vastaan ja hymähtää: "ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa, mikä lieneekään se totuus että _olemassaolo lakkaa?_

* * * * *

Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli -- eikä ollut. Eräänlainen kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta...

Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta _oliko?_ Ja sitten... jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin. Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä -- minäkö se olen? -- huomaan tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt, kouluttanut...

Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana, juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty... oh, hän on kuin kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut? Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain nukkuvalta...

Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt _alistua_. Hänethän on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.

Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin lämmin. Minäkin koettelen -- ettei vaan ole valekuoll...? Ei, sanovat muut: kyllä hän on kuollut...

Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa -- hävettää ettei isä saa mitään... Syömme melkein juhlapäivällisen -- lihapullia ja pannukakkua -- nautimme ja -- häpeämme. Kuinka luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on loukkaus ja nauru rikos...

* * * * *

Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?

-- Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme osanneet lieventää. _Se_ on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun _asiasi_ olisi ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt -- rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?

En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51 vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen, äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin piinapenkissä, kapula suussa... häntä kidutettiin kuin marttyyria tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet, jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin... _Onko tämä Jumalan työtä_ vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä, harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.

Ajattelenko kuin pakana -- minä, joka totuuden tahdon tietää?

Ei minua huoleta se, _minne_ isäni sielu joutui, mutta minä vaadin lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.

* * * * *

Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! -- Niin onkin, vastaan minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan. Raamatunmyyjä väittää ettei _ruumis_ mitään merkitse eikä ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni, vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin...

Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa, että Hän, se _korkein_, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.

-- -- --

Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa -- ensi kerran ilman isää -- ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui -- hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien. Siinä oli puutarha -- tuulimylly -- jyväaitta -- kaikkia näitä oli mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän, isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli lakannut antamasta kuvia itsestään?

Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista. Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä -- hän nousee -- nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus -- lumivalkoisena yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä: "Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa lattiaan ja on vasta silloin kuollut...

Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra! Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä olit meille _liian paljon_. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.

-- -- --

Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä kaupunkitoimiinsa -- yli 200 kilometriä.

_Meidänkin_ täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme. Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä, kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei maailmassa toista löydy.

* * * * *

Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy -- ruumisarkun tilaus! Mitat, malli... Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki. Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme...

* * * * *

Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee -- meillä kaikilla, yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.

Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin muka varustauduttu, ja kuitenkin -- kuinka toisella tavoin kaikki sittenkin kävi!