Part 9

Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki huoneen hämärän valoisaksi.

Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.

Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.

Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.

Tämä soitti edelleen Sifille yksin.

Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.

Kun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.

Tämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.

— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen alaisena.

— Tiedän sen.

— Tietääkö setä?

Sif katsoi hämmästyneenä ylös.

- Luulen ymmärtäväni miksi sinä matkustat sanoi hän yksinkertaisesti.

Sif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten hän saattoi tietää sen.

— Oi setä, minä en ollut luulotteleva!

— Luulotteleva? Sinäkö?

Hän hymyili sille kuvittelulle.

— Niin, että luulin jotain, jota minulla ei ollut syytä luulla. Hän...

Sif keskeytti.

— Hän rakastaa sinua varmasti vielä, pikku Sif.

— Mutta... miten hän sitten voi...?

— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä, jotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.

Sif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä, sitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen ystävän rinnalla.

— Setä ei sitte halveksi minua?

— Pikku Sifini, kuinka sitä voisin? Kärsin sinun kanssasi.

Sif otti Randal-sedän käden ja suuteli sitä ja pani sen poskeaan vasten.

Randal antoi sen tapahtua, mutta nousi ylös.

— Nyt soitan vähän enemmän sinulle. Etkö halua sitä?

— Kyllä — kiitos!

Sif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.

Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen, oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt mitään.

Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt. Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä, ja sellaisena tämä pitikin häntä.

Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä, oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.

19.

Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.

Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat siinä yhdessä.

Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi seurata taipumustaan?

Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen, kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?

Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.

Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän, sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.

Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa. Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä, koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä mahdottomuutta.

Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.

Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.

— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?

— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.

Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.

— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.

— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.

— Luetko hänelle joskus?

— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.

— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut sitä?

— Tehtävä? Minullako?

— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää siihen.

— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi puhua hänen kanssaan.

— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.

Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin päivälliseksi.

Sif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.

Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.

Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.

Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän todellakin tulisi onnettomaksi!

Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista. Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä, jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli näitä hänelle niin uusia ajatuksia.

Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.

Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti sitä heti.

Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen, jonka pitää narista kun se liikahtaa.

Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli kuullut puhuttavan.

Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian puheeksi.

— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.

Isoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?

Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.

— Onko isoisä voinut antaa anteeksi vaimolleen että hän karkasi?

— Minun vaimoni hän ei ollut enää sitte kun hän karkasi.

— Ei, tietysti ei. Mutta onko isoisä voinut antaa anteeksi hänelle?

— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei hän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?

— Tunsiko isoisä itsensä hyvin katkeraksi?

— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä sillä tekisin, kun en tarvitse sitä?

Sif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin, niin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa katkeruudesta kuin lapsi.

— Onnellinen hän! ajatteli Sif. Kunpa olisi päässyt niin pitkälle!

IV.

HANKAUKSIA.

1.

— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on suuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin hirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti hän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua niin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.

Hän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui närkästyneesti.

Randal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen mielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.

Randal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun ullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos iltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja pihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.

Pahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi Sif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni tähden.

166

Mutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että minä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.

Nämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta. Tämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli ainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu syy menettelylleen.

— Onko täällä oleskelu ollut sinulle avuksi tänä aikana? kysyi hän.

— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.

Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi, hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.

— Ajatteletko paljon — häntä?

Sif punastui.

— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.

— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.

Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon tuosta »pikku Sifini».

— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?

Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa hänelle?

Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain ajatuksia tämän luona.

Koettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin tarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli sammutettava.

Tuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten tavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on herkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä — tai erota — mikään erotiikka.

Parasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen rakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy olla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta ei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin ensimäinen on kokonaan kuollut.

— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä vastasin vähän tyhmästi?

— En muista sedän vastanneen tyhmästi.

— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman vastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?

— En tiedä.

-- Etsitkö vielä, vai oletko löytänyt?

— En minä ole löytänyt.

— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on auttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.

Sifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi hämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki vaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he, kuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä oli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa olla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui aivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.

— Miten tehdään kun etsitään Jumalaa? kysyi Sif vähän ujosti.

Randal mietti miten hän itse oli tehnyt, kun oli alkanut.

— Ensin täytyy tarvita häntä.

Sif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä oli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.

— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal. Anna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan. Kun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin on alku tehty.

Sifin ihmettely kävi liian suureksi voidakseen kauemmin olla sanomatta sitä.

— Miten erilaiselta setä tuntuukaan entiseen verraten!

— Se johtuu siitä, että olen ruvennut näkemään viime aikoina.

— Näkemään?

— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti. Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä, kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.

Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.

— Mutta mistä se johtui...? kysyi Sif.

— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?

— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.

— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.

Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.

— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.

— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.

Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää, mutta ihmetteli sitä enemmän.

Hän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä hämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän hänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut vastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta ystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin, hän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui nyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni omassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli, hänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää, ettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut avuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?

Ettei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä mielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli niin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi vain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman merkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle, miten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä raamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta kysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi hänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua, ja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään ja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan suuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi mitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon. Hän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä. Sifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen mieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti tuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja puhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut sanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä, että hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen ystäväänsä.

2

— Luuleeko isä isoisän kuolevan?

Sifin silmät suurenivat, ja hän puhui kiireesti hengittäen.

Isä näki että häntä hallitsi enemmän kuoleman pelko kuin suru.

— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen, sanoi hän.

— Minä tarkoittaa isä, kuoleeko hän nyt... pian?

— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi tapahtua piankin.

Vanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen poikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo ennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta Lucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.

— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin huonoksi?

— Pelkään niin saada nähdä hänen kuolevan.

— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia jonkun muun äidin avuksi.

— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif surumielisesti.

— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä hänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee ympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua esiin.

— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten saisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä sellaisenakin kuin hän on.

— Minä pidän huolta, että joku tulee sinun sijaasi, lupasi isä.

Sen hän tekikin jo samana päivänä.

Sif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin serkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin Lucian avuksi hoitamaan sairasta.

Brita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä kuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia saattoi saada.

Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä, ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä harmaalta.

Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi. — Sitä on niin paljon, vastasi Sif.

— Etkö voi voittaa suruasi?

— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.

— Rakas pikku Sif!

Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta ei pääasiallisesti.

— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi kuolemaa.

Häntä värisytti.

Randal ei vastannut mitään.

— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?

— Halveksinko sinua!

Randalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu tuntui hänestä, teki Sifille hyvää.

— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin olla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.

Sifin katse kimalteli kyyneleisenä ja kiitollisena Randalia vastaan.

Se oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin syliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä ajoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.

Hänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan ollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun. Ihmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi säikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään. Hänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä ollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada yhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Randal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.

He olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat äänettöminä eteenpäin Harjua kohti.

3.

Kuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi elämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan pyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi kuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia. Senvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa kanssa kuten muulloinkin kesäisin.

Brita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään poikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori ja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten kanssa.

Itse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen raittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva Clareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä vähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.

— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en voi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen tapaansa Lucialle.

Hän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana Tukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin isäänsä katsomaan.