Part 8

Mutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä pois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta suhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki mahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka kerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman aihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että hän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja Tukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli ollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta poisjäämiseen.

Sif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän tietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi, senvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään, täytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin tähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa ei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.

Mistä löytää todellisen avun?

Hän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä huoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä pois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen ja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan rukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää, eikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon rukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä olisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka tietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti myöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta taholta.

Tuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin ajatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä niin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.

Hänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen tarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta, joka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon hän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota hän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen ajattelun avulla.

14.

— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät olivat täynnä osanottoa.

— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian sellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä todellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonon näköisenä.

— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja sitten minulla on ollut paljon työtä.

Hän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi syyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo voimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin kuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea tämän ajan läpi.

Tanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat kohdanneet toisensa.

Randal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle kuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa itsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.

Luutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua hänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan nyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa rakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.

— Setä ei ole tullut katsomaan ratsastusta pitkään aikaan.

— Minun aikani on ollut hyvin tiukalla.

— Niin tietysti. Onhan minulta itsekästä tahtoa setää tulemaan.

— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä tätä, kuka istuu parvekkeella.

Randal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä huomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.

— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli ollut.

— En tunne häntä kylliksi voidakseni arvostella häntä.

— Mitä setä pitää hänen ulkonäöstään?

— Hän on hyvin hauskan näköinen.

Sif punastui, ikäänkuin hänelle olisi sanottu kohteliaisuus.

— Eikö hän sedän mielestä näytä miehekkäältä?

— Näyttää, jos miehekkyydellä tarkoitat ruumiillista voimaa.

— Mitä setä sitten tarkoittaa miehekkyydellä?

— Luonteen lujuutta, malttia, itsehillintää, päättäväisyyttä.

- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä ominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen ulkonäköön.

Vaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat olemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän puhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut. Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut jotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei ollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä, että tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja menettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.

— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif, yhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman minkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä luuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään hiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.

— Siihen on monta keinoa. Mutta yhtä tarvitaan kaikkiin, ja se on rahaa.

— Kuinka rahaa hankitaan?

— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen varkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän tai vähemmän epävarmoja keinoja.

Sif nauroi.

— Tarkoitan rehellisiä keinoja, selitti hän.

— Kaikki nuo mainitsemani keinot eivät ole epärehellisiä.

— Minkälainen työ esimerkiksi tuottaa eniten rahaa?

— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden järjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä. Valtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta se on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia edellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja saada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka keksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on tainnut tulla miljonääriksi...

— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia mahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen rikkaaksi?

Hän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten läpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin arvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut puhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.

Randalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen ilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan. Hän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen vastasi:

— Hänhän voi ruveta ratsastusopettajaksi esimerkiksi.

Sif tuli yhä punaisemmaksi, mutta hän hymyili myös.

Se tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä tuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.

Sif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen salaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen arvailuaan.

Randalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin tähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä istui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal aavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään, että hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan suljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.

Hänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä avautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen luopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin koettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja Sifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.

Kun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun salaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu, oli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään häntä tanssiin.

Sif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti hänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen salaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen. Hän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa sydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt häneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä. Sifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään, hänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman arvoiseksi.

15.

Sen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle vaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.

Hän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa Åkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän voisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei ollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?

Sitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella kaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos elämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän kadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä vähemmän kohtalokkaaksi.

Randal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä tarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen voima niin kauan kuin se voi elää.

Hän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan luonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin ketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen järjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.

Senvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa, mutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen. Sen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän sai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta elämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville, sittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen, avuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.

Mutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään voimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä ajatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne pian tykkänään.

16.

On epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut asioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai toiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että hänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen raha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei tahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta oli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi, ellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa rikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi hänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi voinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi ollut helpompaa.

Hänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he eivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat olivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon huomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli valmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.

Hän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän ollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, kirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut sama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan kyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän pyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän lopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä vuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.

Kirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime aikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko se, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä, että hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli vakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.

Hän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät toisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he olisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi purkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.

Sif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana. Hän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja salaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista, eikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen nähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli karkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo kaunis kuva särkyi kokonaan.

Sif mietti kirjettä.

Minkätähden hän lopettaa ratsastusopetuksen ja matkustaa pois?

Hän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen aavistus sanoi sen hänelle.

Kun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa opetusta.

Tytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti alakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti riemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja toista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti salatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa alentuvaisuutta.

Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!

Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut, ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?

Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.

— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä suoraan.

Miksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.

- Sinä näytät sellaiselta.

Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.

— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden että olen puhunut sen sinulle Lupaa!

— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.

— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.

Sifistä kaikki meni ympäri, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä.

— Mihin hän on matkustanut?

Ei silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen sanoa jotain.

— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan hän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä tulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella paikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin siellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä tahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot häät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut morsiusneidoksi, tahdotko tulla?

-- Kiitos, sanoi Sif yksikantaan.

Hän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista morsianta tuntien itseänsä kidutettavan.

17.

— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä päivällispöydässä.

Hän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin käynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.

— Kuinka niin? kysyi Lucia. Onko hän huonompi?

— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi, että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.

Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden ominaisuuksien ohella.

— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.

— Sinun?

Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.

Mutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta lähtemään.

- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää. Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut vain lystikäs, kun hän on tuollainen.

— _Tahdotko_ todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet katumaan? kysyi Lucia.

— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.

— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi Allan.

— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.

Lucia nauroi hyvätuulisesti.

— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti, sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.

Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.

— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.

— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän. Sinä et tule kestämään viikkoakaan.

— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen pahempi kuin ennenkään.

— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi, niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin ollessa siellä.

— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon olla, sanoi Sif innoissaan.

Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi, sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille. Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive: saada piiloutua.

Ja tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän _täytyi_ antaa hänen matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtistä.

— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.

Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt. Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa tulla hänen luokseen.

Hän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan keksityksi.

— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.

— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi mennä.

Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki ennätettiin järjestää.

18.

Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten. Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä vastaan. Sif syytteli kiirettään.

Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.

Hän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää, mutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki oli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä Randal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä kohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi hän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.

Mutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia oli pyytänyt häntä jäämään.

Sif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal sai käteensä heidän tervehtiessään.

Vaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja kuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan tytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli pelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.

Mutta hän ei ollut tietävinään siitä mitä näki ja ymmärsi.

— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille, sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa tuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin herkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä veti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi vallata hänet.

— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman naurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli siinä samaa mieltä isän kanssa.

— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal luottavasti.

Istuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen paljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän luuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni yksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä kiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi hänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia koskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei ollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin kierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta sietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.

Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.