Part 7

— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi mahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten, kuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin oletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin hän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.

— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal kuivasti.

Hän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi sille senvuoksi toisen suunnan.

9.

Rakastuneella ihmisellä on rakastettunsa muassa, missä hän kulkeneekin.

... »Hän meille ei näy Tuo vieras, mi nuorisojuhlissa käy»

laulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen rakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif Bentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke Boson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen muistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa työhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken mukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet rakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja olentonsa kirkastetussa loisteessa.

Jos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin kuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos joku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan, johon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän kadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi vaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin siihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta viivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.

Oli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi. Hänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin mielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin. Sifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti Randalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä kuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän opetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista sädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli näkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta, alkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen hän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä temmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa hänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa tarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?

Sif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina uudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli seisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa matkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän, että silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu ottaa häneltä.

Hienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan. Hän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin täysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa sydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu herättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja vilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa kaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu — pieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.

Sifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita kahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään niistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi. Itse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja todellisuudesta.

Hän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta vähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille. Oli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen ratsastusopettajansa.

Tämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut valtijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa seurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä menemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.

Hän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin virkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut saada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei saanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei ollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli luutnantti.

Hänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella oli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt oli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko hän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin selvästi he kilpailivat hänestä.

Mutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä päätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen laskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi saanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva sydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut ottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä yli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen, minkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen kautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä tähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän rikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan, nähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta, piti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi rikkaamman.

Mutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin rakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään, vaikkapa hän vähän viipyisikin.

Luutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi taipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään ja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.

Leikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista kaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas. Hän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen Sifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä hän oli ottanut selvän.

Hänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif oli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi häneltä Sifin näkemisen ja seuran.

Mutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen hän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän meni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti huomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen tuli hänen vasituiseksi maailmakseen.

10.

Sif oli kerran sanonut piloillaan, että hän mielisteli luutnanttia siten, ettei liehakoinut häntä kuten muut tytöt tekivät. Se oli ollut ratsastamisen alussa. Eikä se sittemminkään muuttunut, hänen ei tarvinnut liehakoida häntä, hän tunsi, että hän ilmankin oli se, josta luutnantti eniten piti. Senvuoksi hän saattoi pitää luonnollisen iloisuutensa, toisten tyttöjen iloisuuden ollessa pingoitettua.

Sifin ratsastuksen kolmantena vuonna oli luutnantti joutunut niin pitkälle, että hän puoleksi epäili voisiko hallita taipumustaan Sifiä kohtaan. He eivät nyt kohdanneet toisiaan vain ratsastustunneilla, vaan usein sillä välinkin, ratsastaessaan klubissa ja kohdatessaan tanssi-iltoina. Saattoi tapahtua nykyään, että luutnantti osui lausumaan Sifille jotain sellaista, ettei hänen taloudellinen asemansa ollut siksi varma, että voisi noudattaa sydämensä taipumusta. Hän oli sellaisina hetkinä hyvin synkkä, ja Sifin kävi häntä sääli, mutta hän ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää, mitä luutnantti oikeastaan tarkoitti moisella valituksella.

Sellaisen ilmaisun jälkeen sattui melkein aina, että luutnantin aika-ajoin uusiutuva huomaavaisuus sillä välin laiminlyömäänsä rikasta tyttöä kohtaan tuli silmiinpistäväksi.

Mutta Sif ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka tällaisissa tilaisuuksissa oli lähellä. Hänen ihannoiva tunteensa luutnanttia kohtaan kielsi ehdottomasti näkemästä häntä sellaisessa valossa, mihin tämän omat sanat hänen menettelytapansa yhteydessä tuntuivat olevan omiaan asettamaan hänet. Mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta, ja hänet valtasi myötätunnon kaipuu.

Sellaisena hetkenä sattui, että Randal tuli ratsastushuoneelle ratsastuksen kestäessä.

Hän huomasi heti harvinaista miettiväisyyttä Sifin kasvoissa. Kun tämä sitten huomasi Randalin parvekkeella, tapahtui hänen ilmeessään niin huomattava muutos, että Randalin sydän seisoi hiljaa pari sekuntia. Sillä tavoin tyttö ei ollut koskaan kirkastunut hänet nähdessään, vaikka hän aina tavallisesti oli iloinen saadessaan nähdä hänet. Oli aivan kun hän olisi ikävöinyt häntä ja hän vihdoinkin tullut.

Hän ei voinut ymmärtää mitä se merkitsi, sillä hän oli viisas ja hillitty mies, joka ei helposti turhia kuvitellut.

Joka kerran kun Sif ratsasti parvekkeen ohi, katsoi hän ylös, ikäänkuin olisi ollut iloinen siitä, että Randal oli siellä. Randalista tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi tuottanut Sifille turvallisuutta. Mikä hänen oli? ihmetteli hän, ja rakkauden vaistolla hänen arvailunsa johti lähelle totuutta. Oliko joku ollut epäystävällinen hänelle, ja tekeekö hänelle senvuoksi ystävän läsnäolo hyvää?

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen ja meni hänen kanssaan pois.

Luutnantti katsoi pitkään heidän jälkeensä. Hän ei pitänyt siitä, että Sif niin tuttavallisesti oli kiiruhtanut tuon herran luo, jonka kanssa hän nyt yhdessä meni pois.

— Kuka tuo on, jonka kanssa Sif Bentick menee? kuuli hän erään tytön kysyvän toiselta.

— Hänen nimensä on Randal, hän on dosentti ja tulee kai pian professoriksi ja hän seurustelee ahkerasti Sifin kotona, vastasi puhuteltu.

- Sittenpä Sifistä ehkä pian tulee professorinrouva, virkkoi eräs tytönääni iloisesti.

Se oli rikas tyttö. Hän tuntui olevan iloinen.

Luutnantti puristi tahdottomasti käden nyrkkiin. Itse hän saattoi punnita ja valita, mutta että hän itse vuorostaan tulisi punnituksi ja havaituksi liian köykäiseksi, se oli sietämätöntä. Hän kyllä ottaisi selvän siitä kuka tuo Randal oli! Yksin ja äreänä hän lähti ratsastuspaikalta. Hän ei sietänyt juuri nyt liehitellä tuota rikasta tyttöä.

Randal saattoi Sifin kotiin. He eivät puhuneet mitään tärkeää, eikä Sif uskonut Randalille mitään, mutta tällä oli voimakas tunne siitä, että Sif turvautui häneen ikäänkuin suojaa hakien. Ja Sifistä tuntui että Randalin seura oli ikäänkuin ihana, tyyni, vilpoisa aalto kirvelevässä kuumuudessa.

11.

Seuraavan kerran kun luutnantti tapasi Sifin, asetti hän niin, että he joutuivat erikseen klubihuoneistossa olevaan pieneen, syrjäiseen huoneeseen. Tanssisalista kuului musiikki ja iloinen hälinä hillittynä sinne.

Hän kyseli Randalista, ja hänen kysymyksissään ilmeni selvästi mustasukkaisuutta.

Se elvytti Sifiä. Hän ei antanut huomata näkevänsä luutnantin mustasukkaisuutta, mutta mitä teeskentelemättömämmin ilmein hän heitti siihen sytykettä... Hän ei salannut lämmintä myötätuntoaan Randaliin, hän toi esiin hänen suuria ominaisuuksiaan sekä ihailunsa ja alttiutensa häntä kohtaan.

Se oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja varovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa ja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen arveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut rakkautensa.

Molemmat olivat hämillään ja yllättyneet.

Luutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut, ilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja kosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa. Sen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta käsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle samoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan tunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan, ja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa asian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät kaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta hän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen, ettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat niin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin varallisuutta vailla olevan tytön kanssa.

Ennenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti, rupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät olleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo äskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta, epäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen köyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut koskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut liian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa sen anteeksi?

Kasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta eniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä varten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut ilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain enempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän askarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi, kun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu ratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt hänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän ei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä ei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski häneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen kuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta vain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka, että luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän luonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain haavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista muista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään. Se teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle anteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen, että tämä oli tehnyt niin.

Luutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön eikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo empiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden tahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö oli hänestä entistäkin houkuttelevampi.

Mutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään millä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi vuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä jakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.

Mutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy lopuksi? ihmetteli Sif.

Mahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut. Tänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että hän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen vastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja teki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.

Sif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin hirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin, arveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia. Mutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta kuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata Sifille.

Kun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen salaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava. Että Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän välilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin, että Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan. Se kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan päin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin iloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä ei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään ymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon komean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli aivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei ajatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.

Kun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin oli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli myöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli tuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli kiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut itsensä.

Hän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä tietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä, että oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä käytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan Randal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen sanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä oikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta ajatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.

Hän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi. Välinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä keinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa voisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen kanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella tavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta tulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.

12.

Randal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin mielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen tuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.

Seuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin häneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti huomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.

Randal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää, kuin että hänen sydämensä oli herännyt.

Kuka sen oli herättänyt?

Ei viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui ratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja hänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja varovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen Randalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä kirvelevän tuskan.

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen, lapsellisen tuttavallisena ja herttaisena, ja hän näytti pitävän selvänä, että hän saattaisi hänet kotiin kuten tavallisesti. Ensimäisen kerran Randal toivoi, ettei Sif olisi tullut hänen luokseen, ja tie tämän kotiin tuntui hänestä pitkältä ja vaikealta käydä.

Harvapuheinen hän oli, mutta muutoin hänen, ulkomuodossaan ei huomannut mitään siitä mitä hän sisällisesti kärsi.

Sif pyysi hänen tulemaan sisään, mutta hän esteli, hänellä ei ollut aikaa.

Sif oli huomannut hänen äänettömyytensä, mutta oli niin kiinni omissa ajatuksissaan, ettei hän enempää miettinyt sitä. Hänkin oli ollut vähän äänetön kotimatkalla, sillä hän oli kulkenut ja ajatellut, että hän hyvin mielellään olisi tahtonut uskoa salaisuutensa Randal-sedälle. Oli niin tyhjää kun ei saanut puhua siitä kenellekään, ja kaikista ihmisistä Randal oli ainoa, kelle hän olisi tahtonut ilmaista sen. Mutta ei hän voinut puhua hänelle siitä kadulla. Eikä hän olisi kai voinut tehdä sitä vaikka hän olisi tullut sisäänkin, siellähän oli isä ja äiti ja pojat, ajatteli Sif ja tunsi itsensä kärsimättömäksi heitä kohtaan. Jospa hän olisi saanut olla yksin Randal-sedän kanssa jossain ja uskoa hänelle kaiken! Kaikki oli niin levotonta ja epävarmaa, niin ihastuttavan mielenkiintoista, mutta rikkirepivää. Hän ei edes aina tiennyt mitä hän itse tahtoi tai toivoi, mutta hän luuli, että Randal-setä voisi selittää kaikki hänelle, jos hän vain voisi saada puhua hänelle.

Mutta tämä sanoi jäähyväiset hänelle portilla ja meni. Tuntui niin merkillisen tyhjältä, ajatteli hän, kun Randal-setä meni hänen luotaan noin.

Hän oli ollut niin äänetön, melkein hieman jäykkä. Mitä jos hän aavisti jotain eikä hyväksynyt sitä?

Sif ei saanut rauhaa siltä ajatukselta.

13.

Randal kuljeksi ilman päämäärää kaduilla, kunnes ensi juna lähti Upsalaan. Silloin hän meni kotiin. Hän ei käsittänyt, että se mitä oli tapahtumaisillaan koskisi häneen niin musertavasti, koska se ei ollut muuta kuin minkä hän koko ajan oli tiennyt tulevan ennemmin tai myöhemmin.

Eihän hän koskaan ollut toivonut voivansa itse voittaa häntä. Ainakin hän oli luullut, ettei ollut toivonut. Mutta nähdä nyt toisen saavan hänet, se oli paljon pahempaa kuin itse olla saamatta häntä.

Hänen pikku Sifinsä toisen miehen vaimona! Pelkkä ajatus teki hänet kipeäksi.

Jos se olisi edes ollut Åke Boson rehellisine sydämineen, mutta tuo luutnanttikekkuli, joka tietysti ei lähestulkoonkaan ollut Sifin arvoinen!

Tässä Randal hymyili ivallisesti itselleen. Tokkopa milloinkaan suosittu kilpailija lienee tytön arvoinen sen silmissä, joka oli tahtonut saada hänet itselleen? Ja mitäpä minä muuten tiedän luutnantti Stjärnfeldfistä? ajatteli hän. Hän voi olla yhtä hyvin hänen arvoisensa kuin Åke Bosonkin.

Mutta vaikka hän sanoi niin itselleen, ei hän uskonut sitä.

Eräänä päivänä, samaan aikaan, sattui filosofinen väittely, missä Randal oli yksi vastaväittäjistä. Salattu tuska, jota hän menestyksettä tukahdutti ankarana itseään kohtaan, teki hänet tunteettomaksi muita kohtaan. Hän kehitti säälimättä terävyyttään ja sukkeluuttaan väittelyn kestäessä, sillä se antoi hänelle tilapäistä viihdykettä ja lohtua. Vasta sitten, kun hän huomasi poloisen lisensiaatti Sten Bärmanin kalpeat kasvot ja kuuli, miten hänen vastauksensa alkoivat käydä änkyttäviksi ja haparoiviksi, hän heräsi ja huomasi, että hänen surunsa teki hänet ilkeäksi. Silloin hän keskeytti itsensä ja tuli lempeämmäksi, mutta hän oli jo antanut toisen itseluottamukselle niin vaikean iskun, että tapahtunutta vahinkoa ei voitu parantaa. Mainittu lisensiaatti ei saanut niin hyvää todistusta väittelystään, kuin hänen lahjansa, perinpohjaiset opintonsa ja väitöskirjansa olivat antaneet hänelle oikeuden odottaa.

— Hänelle oli vahinko saada sinut vastaväittäjäksi. Kyllä sinä olisit voinut olla vähemmän terävä, sanoi muuan Randalin tovereista hänelle jälkeenpäin.

— Hänen olisi toki pitänyt osata pitää puolensa.

— Tiedäthän kyllä, ettei kukaan osaa, kun sinä oikein rupeat.

Randal naurahti vähän kuivasti. Hän tiesi, että hän voi puhua nurin kenen tahansa, ja olihan siinä jonkinlaista tyydytystä kun tunsi valtansa ja tiesi että se tunnustettiin, vaikka sisimmässään hän katui, että oli käyttänyt sitä tuota viatonta nuorta miestä kohtaan, jolle hän ei ollut ollenkaan tahtonut mitään pahaa.

— On vaarallista tuntea itsensä onnettomaksi, se huonontaa ihmisen, ajatteli hän ja päätti ponnistautua ylös.