Part 6

Hän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka viittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai alinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen äitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin olihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä, että hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi ja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla samallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän pyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen vääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi? Eihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi. Minkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan pyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?

— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini kaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää yhtä paljon kuin vastauksen sisältö.

— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun Jumalasi kuitenkin, vastasi hän.

— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla oli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.

Isoisä taputti häntä päähän. Se oli hyväily, jota Sif vaivoin sieti, sillä se litisti hänen tukkansa.

— Etsi hänen kasvojaan! Sinä et ole liian nuori siihen, etkä tiedä, miten kauan sinulla on aikaa löytääksesi hänet. On vain yksi, joka on välttämätön tässä elämässä, ja se on Jumalan löytäminen.

Hän oli puhuessaan pitänyt kättään Sifin päälaella, nyt hän taputti häntä vielä, katsoi vakavasti ja rakkaudella häneen ja lähti hänen luotaan. Hän oli ollut menossa huoneen läpi ja käyttänyt tilaisuutta löytäessään Sifin yksin. Kun hän nyt oli sanonut sen, mikä hänellä oli eniten sydämellä Sifiin nähden, meni hän.

Sif seisoi mietteissään. Konemaisesti hän pörrötti tukkansa jälleen, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli isoisän sanoja.

Kuului niin vakavalta tuo, mitä isoisä oli sanonut, ettei voinut tietää kuinka pitkä aika hänellä oli jäljellä. Mitä jos hän kuolisi nuorena niinkuin hänen äitinsä! Hän ihmetteli miltä se tuntuisi. Se olisi kyllä surullista. Juuri nyt, kun elämä alkoi olla niin säkenöivän hauskaa!

6.

— Setä! Mikä sedän mielestä on välttämättömintä elämässä?

Sif kysyi tavalliseen vilkkaaseen tapaansa, minkävuoksi Randal ei ajatellut mitään syvempää vakavuutta piilevän kysymyksessä.

— Tarkkaan katsoen ehkä ei mikään ole välttämätöntä. Toisinaan ihmettelen, eikö itse elämäkin ole tarpeeton, vastasi Randal puoleksi leikillisellä, veltolla äänensävyllä.

Sifillä ei ollut mitään työtä käsillä, mutta se ei merkinnyt sitä, että hän tätä ennen olisi istunut joutilaana. Hän oli ollut innokkaassa touhussa ommella puseroa itselleen, mutta oli viskannut sen syrjään, kun dosentti Randalin tulosta oli ilmoitettu.

Koska ei isä eikä äiti olleet kotona, oli Sifin osalle tullut Randalin vierailun vastaanottaminen eikä se osa hänestä ollut raskas. Eikä Randalkaan ollut nolo tavatessaan Sifin yksin kotoa.

— Isoisä sanoo, että ainoa välttämätön elämässä on löytää Jumala.

— Isoisäsi katsoo elämää kristityn näkökannalta.

— Eikö setä tee samoin?

Sif katsoi epäröivästi Randaliin, ja hänen katseensa muistutti lapsen katsetta. Randalista ei tuntunut oikein hyvältä sen edessä.

— En tiedä uskallanko väittää sitä.

— Onko setä ateisti?

— En. En kiellä mitään. Mutta minä ajattelen melkein kaikesta uskonnossa: voi olla niin — voi olla ettei niin olekaan.

— _Melkein_ kaikesta?

Randal tunsi olevansa sekä hämillään että huvitettu tästä odottamattomasta tutkinnasta. Sifin tapana ei ollut koskaan järkeillä. Randal ihmetteli mikä häneen oli mennyt. Hän ei voinut vastustaa kiusausta astua sisälle, kun Sif niin odottamatta kohotti ajatusmaailmansa esirippua. Mutta Randalin kunnioitus viattomuutta kohtaan, hänen pelkonsa samentaa sitä, teki hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut herättää epäilyä lapsensielussa.

— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä kuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa, ja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota en ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.

— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti pienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.

— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka sanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut toimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.

— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif miettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta, elleivät muut ole pakottaneet minua.

— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole joutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.

— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa kuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.

— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se sisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.

— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En välitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo ainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin kuitenkin.

Harhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan kielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti ymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen tarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä ei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.

— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit jo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa hänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.

- Sedälläpäs on, joka ymmärtää kaikki niin hyvin, väitti Sif.

— Rakas, pieni lapsi, aivan hullun korkeallehan sinä asetat minut! Ellen pidä tuota mitä sanoit ivana.

— Ivana? toisti Sif.

Ei mikään ollut Sifille ollut kaukaisempaa kuin tarkoittaa jotain ivallista, ja sen Randal näki, Sifin tarvitsematta vakuuttaa häntä siitä.

Lucia oli pitänyt tärkeänä kasvattaa Annan tytärtä Annan uskossa. Sif ei ollutkaan koskaan epäillyt mitään, siitä totuudesta, johon häntä oli opetettu uskomaan. Hän oli pitänyt sen itsestään selvänä — mutta ei ollut välittänyt siitä paljoakaan.

Nyt isoisän sanat olivat herättäneet hänessä tunteen siitä, että tarvittiin jotain enemmän, mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.

Silloin hän oli kääntynyt Randalin puoleen, ja tämä oli tarkoittamatta tai aavistamatta järkyttänyt hänen tähän saakka harkitsematonta ja hengetöntä uskoaan.

— Eikö tosiaankaan kaikki ole totta? kysyi hän, hämillään oudoista ajatuksista, jotka niin odottamatta olivat alkaneet liikkua hänen sielussaan.

Randal hymyili vähän.

— Kaikki? toisti hän kysyvästi.

— Niin, Jumalasta ja Jesuksesta ja ylösnousemisesta ja iäisestä elämästä ja tuosta kaikesta, jota opimme rippikoulun aikana esimerkiksi?

Randal tunsi olevansa vaikeassa pulmassa. Mitäpä hän vastaisi? Ei hän puolestaan voinut vannoa kirkon oppia todeksi, eikä hän kieltänytkään sitä. Mikä päähänpisto tuolta herttaiselta lapselta kääntyä juuri hänen puoleensa ja sen kautta yhtäkkiä ja valmistumatta panna hänelle sellainen edesvastuu!

Hädässään hän otti turvansa parhaaseen muistoonsa, isän muistoon, joka oli elänyt ja kuollut uskoen Kristuksessa ilmestyneeseen Jumalaan.

— Kun kysyt minulta noin, tulen ajatelleeksi vanhaa miestä, joka uskoi »tuota kaikkea», kuten sanoit. Hänen elämänsä oli auringon kaltainen, joka nousee puolipäivän korkeuteensa. Kuten hän oli elänyt, niin hän kuolikin, lujassa uskossa ylösnousemiseen ja iäiseen elämään. Hänellä oli lapsen sielu läpi elämän, ja hän oli suureksi siunaukseksi ympäristölleen. Randal puhui lämpimästi ja kunnioittavasti, ja hänen kasvoihinsa tuli ilme, jota Sif ei ollut niissä nähnyt ennen. Hän tahtoi kuulla enemmän tuosta vanhasta miehestä.

— Kuka hän oli? kysyi hän.

— Minun isäni.

Sif tahtoi niin mielellään kuulla enemmän, ja Randal teki hänelle mieliksi ja kertoi yhtä ja toista isästään.

Sif oli hyvin harras eikä huomannut, että Randal oli vastannut hänen totuutta etsivään kysymykseensä isänsä kautta, syrjäyttäen kaiken oman filosofiansa. Mutta Randal huomasi sen ja tunsi siitä voimakkaan vaikutuksen. Se iski häneen kuin hengellisen köyhyyden äkillinen ilmitulo, köyhyyden, josta hän aina tähän saakka oli ollut tiedoton. Kyllähän hän oli tavannut totuudenetsijöitä ennenkin, ja aina oli hänen filosofiansa antanut hänelle ainetta laajoihin todisteluihin ja vastauksiin, mutta nyt oli tämän lapsen kysymys saattanut hänet vastausta vaille. Mitä se merkitsikään?

7.

Sifin odottamaton kysymys elämän tärkeimmästä asiasta askarrutti Randalia niin sitkeästi, että se kummastutti häntä. Häntä epäilytti kyllä, että Sif oli esittänyt tuon kysymyksen enemmän päähänpistosta kuin mistään syvälle käyvästä tarpeesta, mutta Randalin mielessä hänen kysymyksensä alkoi itää, kasvoi ja tuli sydämen kysymykseksi.

Sifin kanssa keskustellessaan hän oli tuntenut uutta edesvastuuta, johon hän ei ollut kypsynyt. Täytyy olla jotain todellista vastattavana, kun lapset kysyvät, senvuoksi ei saa tyytyä vain totuuden kielteiseen käsitykseen.

Ainoa tarpeellinen. Onko todellakin jotain, josta voi sanoa, että se on ainoa tarpeellinen? Ja mikä se siinä tapauksessa on?

Randal silmäili kirjahyllyjään. Miltä niistä hän etsisi vastausta, filosofiselta, teologiselta vai kirjalliseltako?

Hän tiesi pääasiassa noiden lukuisien nidosten sisällyksen, jotka täyttivät hänen hyllynsä, vaikkapa hän ei lähimainkaan ollut lukenut niistä puoltakaan läpi. Toiset hän oli lukenut kannesta kanteen, toisia vain osittain, toisia hän taas oli vain silmäillyt, jotkut niistä olivat hakemistoja, ja toiset olivat vain senvuoksi, että ne kuuluivat hyvin varustettuun kokoelmaan.

Hitaasti hän tarkasti hyllyt toisen toisensa jälkeen, otti kirjan tuolta toisen täältä, selaili niitä, luki joskus palasen, mutta pani pian sen kiinni, tuntien, ettei hän löytänyt siitä vastausta, jota haki.

Vihdoin hän otti pienen kirjan hyllyltä, jonka kirjat eivät oikeastaan kuuluneet mihinkään noista kolmesta pääluokasta, joiden mukaan hän oli kirjavarastonsa jaotellut. Tuo pieni kirja kuului kai oikeastaan teologiseen osastoon, mutta Randal ei ollut pitänyt sitä kyllin tieteellisenä siihen. Se oli sen sijaan saanut paikkansa hartauskirjallisuuden joukossa, laihasti varustetulla hyllyllä, pääasiassa sisältäen kirjoja hänen isänsä vähäpätöisestä ja yksipuolisesta kirjastosta, jonka Randal oli säilyttänyt kunnioituksesta.

Kirja, jonka hän nyt otti sieltä ja avasi, oli jonkinlainen raamatun vertailusanasto, hänen isänsä kirjoittama. Isän pääasiallinen oppi oli ollut raamatun tuntemisessa.

Randal oli aina katsellut tuota isänsä pientä sepustusta hellyyden ja halveksimisen sekaisella tunteella, hellyydellä muistaessaan isän iloa työtä tehdessään, mutta halveksumisella sen tieteellisen puutteellisuuden tähden. Isä oli rinnastanut erilaisia raamatun kohtia, jotka hänen mielestään kuuluivat yhteen ja käsittelivät tärkeitä kysymyksiä, etenkin siveellisyyttä koskevia, vähemmän sellaisia, joita mietiskely saattoi herättää. Ja hän oli raamatun paikkojen väliin pannut omia huomautuksiaan.

Randal avasi nyt tuon halveksitun kirjan jännittynein tuntein.

Ainoa tarpeellinen! Täytyi kai löytyä jokin samantapainen otsikko tässä hurskaassa, käytännöllisen kristillisyyden järjestelmällisen esityksen yritteessä, ajatteli hän.

Ja aivan oikein! Tuossapa olikin sellainen otsikko.

»Ainoa tarpeellinen».

Siinä viitattiin useaan raamatunkohtaan, ja jokaisen jälkeen tekijä oli liittänyt jonkin pienen selityksen.

»Yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä pidä pois otettaman.» Luk. 10:42.

»On jotain joka on vieläkin tärkeämpää kuin palvella Herraa, kuten Marta teki, ja se on: Marian tavalla istua hänen jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen sanaansa» —

»Yksi sinulta puuttuu. Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa minua.» Mark. 10:21.

»Ainoa tarpeellinen on seurata Herraa. Ei ole kylliksi löytää hänet, täytyy sitten myöskin seurata häntä. Rikas nuorukainen oli löytänyt hänet, mutta yksi puuttui häneltä vielä: siitä luopuminen, mikä esti häntä myöskin seuraamasta Jesusta. Senvuoksi hänen täytyi antaa pois koko rikkautensa — ei sillä tehdäkseen niin hyvän teon, että sillä ansaitsi taivaan, vaan senvuoksi, että hänen omaisuutensa juuri ehkäisi häntä seuraamasta Jesusta. Rakas, katso siis mikä sinua estää, ja luovu siitä ja seuraa Herraa.»

Randal seisoi miettivänä. Ne olivat yksinkertaisia, selviä sanoja, ja tuo viimeinen, pieni suoranainen kehotus kohtasi hänen sydäntään, sitä tuntuvammin kun hän luuli kuulevansa sen lausuttavan isän äänellä. Luettu tuli sen kautta hänelle niin personalliseksi. Rakkaan kuolleen muisto nousi ja eli ja tuli häntä lähelle. Hän oli vastannut Sifille isänsä kautta, ja nyt isä tuli ja puhui hänelle.

Hän luki edelleen tuota pientä vertailusanastoa. Otsakkeen »Ainoa tarpeellinen» alla oli useita raamatunkohtia, ja kaikki viittasivat samaan: ainoa tarpeellinen on Herra itse ja ihmiselle hänen seuraamisensa.

Onko todellakin niin? Eikö voi tulla hyväksi ihmiseksi muutenkin? Monet ovat hyviä, monet, jotka eivät edes tunne Herraa.

Mutta eivätköhän he häntä kuitenkin seuraa — vaikkakin tiedottomasti — kaikessa mikä on hyvää heissä?

Yksi on tarpeellinen, paras osa, Maria Jesuksen jalkain juuressa.

Yksi sinulta puuttuu, sama mikä puuttui rikkaalta nuorukaiselta ja joka saattoi hänen menemään murheellisena pois, jokin, joka oli rakkaampi kuin Herra.

Randal katsoi rikasta ja rakasta kirjakokoelmaansa. Oliko se hänen rikkautensa, joka oli hänen tiellään ja esti häntä valitsemasta parhaan osan? Olikohan se tuo vai vielä jokin muu, jokin hänen sisimmässään, hänen järjenpalvontansa esimerkiksi, josta hänen piti luopua tullakseen vapaaksi seuraamaan Jesusta, oppimatonta Nazaretin puusepänpoikaa?

Mietteissään ja levottomana hän käveli hiljaa edes takaisin kirjastossaan. Oliko hänelle todellakin välttämätöntä, niin, ainoa tarpeellinen seurata Jesusta? Niin hän kysyi itseltään merkillisen kuohuvin tuntein.

Minkätähden tuo kysymys herättäisi niin hänen uhmaansa, ellei siinä olisi vaatimusta? Mutta keliäpä olisi oikeus asettaa hänelle tuo vaatimus? Kukapa voisi vaatia, että hän, oppinut ja terävä-älyinen mies, joka pani järjen etualalle, jättäisi syrjään tuon kaiken ja astuisi alas totuuden ääreen, joka oli annettu lapsille ja yksinkertaisille?

Kapinoiminenko kohtuutonta vaatimusta vastaan vain teki hänet niin ihmeellisen levottomaksi? Siinä, mikä tunki häneen yhä vastustamattomammin senjälkeen kun Sifin pieni kysymys oli avannut sille sulun, ei ollut vain vaatimusta, vaan myöskin jotain tuttua ja rakasta, jotain hänen parhaimman muistonsa vaikutusta. Hän otti uudelleen isän pienen vertailusanaston ja punnitsi sitä kädessään. Hän muisti millä ilolla isä oli tehnyt sitä, millä rakkaudella tuohon monipuoliseen aineeseen.

Rakkaudella! Hänen isänsä oli rakastanut Herraansa. Ei hänestä koskaan ollut tuntunut vaatimukselta Herransa seuraaminen — ellei rakkaus vaatinut. Seuraaminen oli ollut hänen elämänsä ilo ja riemu, niin, hänen palavan sydämensä ainoa tarpeellinen.

Rakkaus itse Herraan. Se yksin voi näyttää tien, täyttää vaatimuksen, tehdä käskyn mahdolliseksi, jopa keveäksi.

Mutta kuinka voittaa tuo rakkaus? Kuinka sydän voi tulla palavaksi tuosta tulesta?

Tuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla sijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se oli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja rakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan rakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle elämä ehti.

Randal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän alkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen niinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin. Senvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen sanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka raamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se pitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja suitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut kriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut sydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo teeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan sen kaiken muun edelle.

8.

Randalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa mielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin laita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta, mutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin hänelle luottamuksena.

Åke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän uskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin ystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle. Hän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta luonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään ystävälle.

Hänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä ulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän päivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.

He olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa, missä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää vehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja pihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja mänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki tavallisten kevätkukkien seassa.

Kasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä kuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli Åken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin löytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän moninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi itsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna aikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen maailman pintaan.

Samoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet metsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli keventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.

Hän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli saattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin konsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.

Koko yön hän oli toivonut itselleen kuolemaa.

Mutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä ulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi Randaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle, hän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää ystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi vahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen. Että Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi täpötäyden sydämensä ilman arvelua.

Randalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella, pahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän osaisi vastata?

Hän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä. Sanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se vain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli pihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi sanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?

Kuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä tarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua tärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.

Suuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen luottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut hänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen arvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten se muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria kohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.

Nuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja onnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.

— Ellet onnistuisi voittamaan häntä? huomautti hän. —

Åke kalpeni, ja hänen piirteensä kovenivat.

— Sitä en voisi kestää. Senvuoksi en uskalla kosia.

— Voithan sinä säilyttää rakkautesi, vaikkapa et voi saadakaan häntä.

— Silloinhan siitä tulisi helvetti!

— Puhtaasta, todellisesta rakkaudesta ei milloinkaan tule helvettiä, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.

— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke uhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee minut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi minun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo! Kosinko minä?

— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon antaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet hänen arvoisensa!

— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön kaikki helvettiin.

— Se on arvotonta puhetta. Åke kohottausi.

— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos hän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa minusta. Mutta jos hän hylkää minut...

— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos hänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et tahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön täytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja vielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa tulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen arvoisensa, vai mitä arvelet?

Tämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä ystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että se sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa irtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi korkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia ulapoita.

Randal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman arvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä olisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei. Hänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina olemaan Sifin ja hänen.

Nuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta niiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin oli tavallisesti puhunut itselleen.

— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi Åke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään muusta kuin Sifin omistamisesta.

— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää sinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin haluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin, joka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.

— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti Åke.

Randal naurahti, se kuului melkein katkeralta.

— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää. Olen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On hyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.