Part 5

— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain. Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein ikävä.

— Boson parka!

— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.

— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.

— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.

— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla, arveli Randal.

— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti, vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan? Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.

Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.

— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.

— Miten se tapahtuu? kysyi Randal.

— Virman saaminenko?

— Hyviin kirjoihin laittautuminen? Sif nauroi.

— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule katsomaan joskus?

— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten tytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.

— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin tytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?

— Kieltämättä. Ja vaikeimmin ratkaistaviksi.

— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal lehterillä. Silloin koetan oikein parastani.

— Kyllä tulen, kun saan aikaa, lupasi Randal.

— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun ratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.

Sif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti jotain sellaista tässä kysymyksessä.

— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän nenäänsä.

— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi Lucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää puhua ja käyttäytyä kuin lapsi.

— Osaan kyllä käyttäytyä, vastasi Sif ja punastui suuttuneena.

— Mistä on kysymys?

Allan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen vastauksen.

— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni mitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.

Mutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta, kuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi häikäilemättömäksi.

— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon minusta kuin äidistä, kivahti hän.

— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman syytöksen kuullessaan.

Mutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi ulos huoneesta.

Allan kohotti silmäkulmiaan ja katsoi kysyvästi vaimoonsa.

— Mitä se merkitsee?

— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut Randaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.

— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun kanssani.

— Sitä hän ei ole. Hän on vain kolmenkymmenenviiden vuoden vanha.

— Ja Sif seitsemäntoista.

— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän on rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä selvitykseksi.

— Mikä oli syynä tähän kohtaukseen?

Lucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti hieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta syytöksestä.

— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia katsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä jotain sopimatonta.

— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa hänessä.

— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä. Sinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita, että sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.

Se oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä salamoivat.

— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan hiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä hämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.

- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä, sanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen siitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka tottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä, ja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä...

Hän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja suuttuneena hänestä poispäin.

— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä asiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän välinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu hänen asioihinsa.

Nyt Allankin kuohahti.

— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan erillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään kiinni, että paukahti.

Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen, osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä, ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen miehensä.

Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian tunteeseen.

Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista, mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.

Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella, puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se, sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on veressä.

Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan, häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää, että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko tähän syynä kateus vai huolenpito?

Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä, ajatteli Lucia puolustuksekseen.

Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea vaikutusvaltaansa.

Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille, että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu itää häiritsemättä Sifin mielessä.

3.

Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.

Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.

Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.

Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella. Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän tuttavuutensa ensi hetkestä asti.

Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut tapahtua.

Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.

Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?

Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.

Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta valehtelemaan hänestä?

Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?

Hän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity uni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän kaikista Sif-ajatuksistakin.

Kun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi palanneet voimansa.

Oli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva, täytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten ei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi tätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen näyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille ja salaista tuskaa yhdelle.

4.

Tohtori Bentickillä oli päivälliskutsut suurelle vierasjoukolle.

Lucia oli sinä päivänä vienyt voiton itsestään laitoksillaan. Hänen kykynsä siinä suhteessa oli suuri ja yleisesti tunnustettu. Mutta kuitenkaan eivät nuo laitokset tai ruokalajit olleet eniten mieltäkiinnittäviä näissä kutsuissa, tiedottomasti tai tietoisesti kaikkien huomio oli kääntynyt Sifiin. Niin säteilevän nuorena, mukaansatempaavan vilkkaana, niin täynnä lapsellista, tiedotonta suloa kuin tänään, ei kukaan häntä ollut nähnyt. Hän sähköitti koko seuran tietämättään, tahtomattaan.

Kun Randal tuli saliin, näki hän heti Sifin katsomatta häneen.

Ritarilliseen tapaansa hän tervehti ensin Luciaa, omistaen koko huomaavaisuutensa hänelle sinä hetkenä, ikäänkuin ei ketään muita olisi ollutkaan huoneessa. Sif ei seisonut kaukana. Vaikka puhelikin parin muun henkilön kanssa, hän kuuli sanat, jotka hänen äitipuolensa ja Randal vaihtoivat keskenään.

Lucia kysyi Randalilta ystävällisen nuhtelevasti, minkätähden hän oli ollut niin näkymätön viime viikkoina.

— Luulen että siitä on kokonainen kuukausi kuin viimeksi näimme dosentin, emmekä kai olisi saaneet sitä iloa tänäänkään, ellen olisi niin kauniisti pyytänyt.

Sillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän taivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin sellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia oli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.

— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen, miellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se kuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan minun aikani.

— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä tahdottoman todisteen.

— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa hätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään yksityisiin harrastuksiin.

Tämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita saapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.

Nyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta puristamatta sitä.

— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal sivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden nuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.

— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se on huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta vaistomaisesti löytäen oikeat sanat.

— Minun suhteeni ei ole mitään vaaraa, vastasi Randal keskeyttävästi.

Erityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus ei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen, jolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin Randal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.

Randalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti Sifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja antaakseen esitellä itsensä muille.

Päivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä. Hän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän saattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa keskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli huomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi huomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.

Kerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän silmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki rukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi itselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif katsoisi rukoilevasti häneen?

Ei kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta, aavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon, maltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun, joka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa ilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta Sif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä, jonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä iloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi, tunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen osa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.

Sif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen tuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta oli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi olla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut myöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että senkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu uudelleen.

Ehkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut. Randalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas. Siinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän nyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän seisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi loukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla. Hän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän teki tai oli tekemättä.

Tämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä ettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin vähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.

Mutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän tullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?

Olisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä, senvuoksi että hän oli pyytänyt.

Sif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän tahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön käytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.

Hän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta häntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal se kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia päivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.

Tämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta myöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan ratsastustuntiin.

— Se sujuu kuten tavallisesti.

— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä enemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.

— En minä sellainen ole! luiskahti häneltä.

— Ajattelin, että huvit mahdollisesti saivat jakaa ystävien kohtalon.

— Ystävien?

Sif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä huomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.

— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän on sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että minäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.

Hän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka, jota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.

Sif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin liikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin ollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli häntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta, mutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä uskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin liian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden tahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.

— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä syystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän pikaisesti ja avomielisesti.

Randalin kasvoissa vaihtui ilme.

— Minkätähden häpesit sitä? kysyi hän suuresti hämmästyneenä.

Sellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.

— Äidin mielestä minä olin tunkeileva pyytäessäni setää tulemaan.

He alkoivat kumpikin ymmärtää toisiaan ja tunsivat suurta helpotusta. Randal nauroi.

— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti sinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua tulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni, niin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime kerralla?

Hänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin sydämeen.

— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti hän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan, jolloin setää ei ole näkynyt.

Randal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin hellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin kuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää taivaalla.

5.

Sifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa käymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa hän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät olleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista riittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä, hän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä siihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän tunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta hänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään hengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä olivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin silloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif ei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan sellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitä häneen tuli.

— Onko sinulla ilosi Jumalassa, Sif?

Moni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot niin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli vaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt kysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli sanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi iloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli jo hänen elämänsä.