Part 4

— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli sai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.

Randal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä vastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen käsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.

Sif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä tuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin mielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä hän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.

Mutta jo parin minutin kuluttua nosti Randal päänsä Sifin olalta.

— Kiitos enkelipalveluksesta! Mene nyt takaisin vuoteellesi.

— Mutta eikö se helpottanut?

— Helpotti, sinä olet antanut minulle uutta voimaa.

— Mutta enkö saa jatkaa! Se kesti niin vähän aikaa.

— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan — mitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.

Sif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi hän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.

Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.

Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.

— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän aamulla Sifille.

— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.

— Etkö tehnyt mitään?

Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.

15.

He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli sen myöskin kuulevansa.

- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.

Sif osoitti vasemmalle: — Tuolta.

Mentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota johtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.

Illan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset. Lypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä seutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.

Lypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla, kaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen aikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se laumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.

Porolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät aloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja juosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä. Haukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin karjaan.

Matkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun se oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat heitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.

Lapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille tarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat eväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita ja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin tilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse lappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.

Randal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja vietti yön siellä.

Se oli ihmeellisen kaunis yö, viileä ja hiljainen ja kesäkirkas.

Randal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla sammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat pistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa häiritsemättömäksi.

Tuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä, ja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun kanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä tuon ihmeellisen tunnelman.

Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi saattanut näkyä.

Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.

Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain läheiseltä tunturirinteeltä.

Ja sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —

Mutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.

Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin. Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.

Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa, mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.

Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.

— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?

Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin leikkimässä koiran pennun kanssa.

— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki pennun hurjan ystävälliseksi.

Sievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku pörröpekan kanssa.

— Onko setä nukkunut?

— Jonkun aikaa oikein hyvin. Entä sinä?

— Mainiosti kuten aina. Oliko teidän kodassanne hyvin ahdasta?

— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen maannut täällä ulkona.

— Hengenahdistusko? kysyi Sif yhtäkkiä muuttunein ilmein.

— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen tyytyväiseksi.

— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti hän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea menneen yön tunnelman.

— Kauniimpaa kuin voin kuvailla.

— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli höperömäistä! virkahti hän.

Randal nauroi makeasti hänen harmilleen.

— Nukkuminen teki sinulle vain hyvää, lohdutti hän.

— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein puolet!

— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain raukkoja.

- Setä ei ole mikään raukka valvottuaan viime yön.

— Tällaisessa yössä on jotain erikoista.

— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät ole tehneet sedästä raukkaa.

— Eivätkö?

Kiitollisin hymyin hän tunnusti Sifin sanojen ystävällisyyden.

— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin, joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.

— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.

— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän ole ollut sairas enkä unetonkaan.

— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?

— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.

— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.

— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?

— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.

Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien aurinkoon.

16.

Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.

Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.

— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.

Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.

Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi hän ollut hukassa.

Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.

Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.

Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei konjakkipikarin pelastetun huulille.

Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.

— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili kalpein, hieman värisevin huulin.

— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.

Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut, että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.

Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden konjakkipikareineen.

— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.

Hän osoitti ylioppilaita.

— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.

Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin. Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.

Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.

— Älä täytä, anna minun... sanoi hän kiireisesti ja käheästi.

— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.

— Siinä on aivan tarpeeksi, se on parasta, sanoi Åke ja otti pikarin.

Hän oli kovin liikutettu ja hyvin kalpea.

Randal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä Sif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi merkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.

Sif oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi läpimärkänä ja nauroi itselleen.

Mutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä äkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi hänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt tunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista laatua kuin Åken.

— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää kaikki! sanoi hän ivallisesti.

Tämän huomautuksen oikeutus pisti Sifiin.

— En tiedä _sinun_ tehneen mitään vetääksesi minua ylös.

— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi selvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja _me_ pääsimme yli putoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.

Molemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja koettivat sovittaa.

— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole vuoteita mihin panna teidät.

— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.

Siispä jatkettiin vaellusta.

Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.

Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen pelkoa pysähtyä.

Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi mennyttä.

Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut, että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.

Se oli kieltämättä suloista.

Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät esiin.

Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä, josta hän piti niin äärettömästi!

Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.

Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet ottamaan konjakkia.

Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian itkuherkäksi.

Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada tuli leimahtamaan.

Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.

— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.

Sif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.

— En tahdo maata tällä tavoin!

Randal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.

— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?

— On kyllä. Ei se ole sitä.

— Mitä sitte?

Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat niin kaukana, etteivät voineet kuulla.

— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.

— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.

Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat.

— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.

Hän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen sanotuksi.

— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi hän. Sinä olit vain ajattelematon.

Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen käteensä ja suuteli sitä.

Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.

— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät, sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota hänen onnistui äänellään ilmaista.

Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot, vaikka oli selin häneen.

— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset voimat, auttakaa etten unohda sitä!

Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.

17.

— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!

Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.

— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.

— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.

— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään sanoillensa pantavan sellaista arvoa.

Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa. Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään toisistaan.

Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.

Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies, jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia, jollaisina hän ne näki.

Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman kosintajutun tähden.

Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin isänkin.

III.

HAAVEILUA.

1.

Lapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä, jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.

Hän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni tuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.

Allan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin seuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä ilolla lukivat Randalin.

Lucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun mielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian ystävyydeksi.

Lucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta ja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti hänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli suuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli mielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua luonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat tunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan toisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.

Sifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia, lahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden vanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan aina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.

Se perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei katsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui toisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa, ja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin valkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.

Hänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän oli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen kipunsa kannettavakseen.

Hän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal tuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen raikkaasta olennostaan.

— Eihän Sifille ole siitä mitään haittaa, ajatteli hän.

2.

Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.