Part 3

— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän tyhmää, selitti Sif.

Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi tulla taasen kaltaisekseen.

Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta, ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi selviytyä yhtä hyvin.

9.

— Nyt, isä!

Sif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan puseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat tulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet matkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän menisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien kanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet jättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat lähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi työhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.

Kysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille, oli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen isänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui osaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi siitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin todellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.

Tilanne oli kaksin verroin jännittävä.

Sifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt ihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta huolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä pitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky kaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki mitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen ulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.

— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella, muistutti isä hieman terävästi.

— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin leikata ne, myönsi Sif.

— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin, filosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein voinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan ne.

Hänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien eri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se muistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin valtasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen hetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään aavistamattoman seurueen näkyviin.

— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä, että he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.

— Luulen sinun sydämesi tykyttävän? hymyili isä.

— Äh! vastasi Sif.

Mutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan ruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.

Kuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja olivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.

Ensimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon, oli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä näyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys selveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa kaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt tuttavallisen toveruuden suojassa.

Sif meni etemmä huoneeseen, ja hämmästys suureni.

Majkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä hän ei heti ollut selvillä.

— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin, jonka oli viemäisillään huulilleen.

— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi innokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.

— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.

Ensi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.

Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.

Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta, oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan. Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa väisti alinomaa Sifin katsetta.

— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi tämän rinnalle.

— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.

- Ja olitte siis osallisena liitossa?

— Tavallaan. Minulle uskottiin se.

— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.

— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.

— Se oli valhetta joka tapauksessa, intti Majken

— Mutta hyvin viatonta. Juuri niinkuin valhe joululahjoista joulun edellä.

--Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi epäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.

Randal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi Majken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua lievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa muuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta. Ja hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi kilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa alkuperäisyydessään.

10.

— Oletko vihainen minulle, Majken?

Sif kysyi näin, onnistuttuaan kohtaamaan Majkenin kahden kesken.

— Minusta sinä olet inhottava!

— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät loistaen vallattomuudesta.

— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi ääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden pilaa minusta kaikille.

— En suinkaan! vakuutti Sif.

— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti silmänsä entiseen ihailijaansa.

— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.

Majkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.

— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua? Niin ilettävän alhaista!

— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi, muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että _jos_ sinä hänen mielestään olet tyhmä, niin se _ei_ ole senvuoksi, että annoit pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen nyt.

Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.

Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.

— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä, Majken!

Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton, mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.

— _Ystäväksi_ en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle anteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme olla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli naurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän kuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän koetti näyttää surulliselta.

— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta saan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.

Itse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli tyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli tarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.

11.

Tietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä. Hänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi edelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt suunniteltiin, päättyisi.

Bentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja vaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän itseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin jättäessään hänet.

— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä, sanoi hän Randalille.

— Sinulla tuntuu olevan suuri luottamus minuun.

— Niin on — rajaton.

— Kunpa en vain pettäisi sitä.

— Sinäkö?

Bentick nauroi turvallisesti.

Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin kuuteentoista.

Sif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.

— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi hän luontevaan tapaansa.

Bentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.

— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.

— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse. Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.

— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.

Hän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.

Sif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal tarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin kylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain sanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.

12.

Ei saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun on kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.

Tie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi helpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta kohti.

Randal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa ja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset hengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän vaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.

Ja tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja puhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö vertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan saanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen kuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta, joka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?

Sellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen vastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai nähdä kaukonäyt.

Hänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä. Sifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi perillepäässeen kunniasta.

Sif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori Bentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein toisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä. Se koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi itselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna. Mikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan nuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä olihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.

Tätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian käsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria matkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää lämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.

Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.

Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.

Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien ihmeelliselle vaikutukselle.

Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan vaatteissaan.

Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.

— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?

- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!

— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.

Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti häntä.

— Halusin istua ensin hieman yksinäni.

— Sitten menen heti.

Sif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän kääntyi mennäkseen pois.

— Sif!

Se kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen Randaliin päin.

— Sif!

Nyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut askeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä vastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.

— Älä ymmärrä minua väärin, lapsi! pyysi hän.

— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen harvinaista hämmennystä.

— Sinä et häirinnyt minua, _sinä_ et voi häiritä minua.

Sifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja vaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.

— Mutta setä sanoi... alotti hän.

— Mitä minä sanoin?

- Isän lähtiessä... että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden vastapainona. En pidä... en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.

Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja pakottausi esille.

Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman, jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.

— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti, sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.

— Minä ymmärsin sen siten.

— Silloin ymmärsit minua väärin.

Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen, mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.

— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus, väitti hän.

— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun luokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.

— Oi ei!

— Oliko se itsekkyyttä?

— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni täytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.

— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko että sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?

— Oi ei, enhän toki! Se oli... pidän niin paljon sedästä, en tahdo, että sedällä on vaikea olla.

Randal oli hetkisen ääneti voidakseen pysyttää sedän tyyneytensä.

— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito minusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis uhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen vastakohta on?

— Että pitää toisesta, sanoi Sif.

— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta toisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä kummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska pitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?

Kyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta, nimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle vastaan.

Randal tunsi sen ja kävi äänettömäksi, hilliten itsensä Sifin tähden.

He kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla vuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa valkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.

13.

Kun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen ilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri vaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta, täynnä yltyvää levottomuutta.

Ei koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin tämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä kuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan, että tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan kuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin yltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään varma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui tai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta tosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin osa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän saattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin hän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä lappalaiskappelissa mikä eteen sattui.

Entäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin haaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin aurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä, tullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia tunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut maasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken silmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella niitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja näköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.

Kasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin hyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle. Niin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden nykyhetken onnen vuoksi.

Ilahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä ilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia. Mutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen kasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.

14.

Pilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat vettä kukkuloille ja notkelmiin.

Ikävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin, jos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin kaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä tunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.

Kuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti joutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä, huomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi kulkijaa näkemästä eteensä.

Keskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti ja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin Åke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja harmaana seisoi kallion suojassa.

Ei mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille. Nyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin, iloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin riisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä vähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä. Eväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin taruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi ja makuulavitsat haettiin esille.

Randalin unesta ei tullut mitään sinä yönä. Hän istui lavitsallaan ja vastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi kaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi väsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt tuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.

Matkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista puolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput riviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti lisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!

Mutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi ja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut nukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja katsoi huoneen yli.

Hämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun selkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea käsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki hänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.

Näky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja hiipi Randalin luo.

Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.

— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui kyykylleen aivan hänen eteensä.

— Mene makaamaan, lapsi!

— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!

— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.

— Eikö mitään voi tehdä?

Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen tahtoaan.

— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun hyväkseni tehdä.

— Mutta toinen voi auttaa.

— En tahdo panna kuormaani toisille.