Part 2

— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne? Emmehän riisuudu.

Hän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa myöten.

Se kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa oivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.

Kaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi. Molempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea tyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja hauska seurue.

Leifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen miellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi. Ylioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka loi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa. He nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta toverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.

Toisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta Sif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian rauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan huolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen sopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö teki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen isänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.

4.

Tuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja vapaan seurustelun ohella.

Toinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi pieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta sulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein selville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.

— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta, vaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan pari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.

— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani lyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota itserakasta maskuliinisukua.

— Åke Boson ei minusta näytä juuri kiusoittuneelta, huomautti Allan.

Oli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan mutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket kihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.

— Mitä arvelette uimisesta? huudahti Åke yhtäkkiä.

Hänen esityksensä saavutti vastakaikua kaikissa.

He olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän saakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin olivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä, pieni syvänne vain eräässä mutkassa.

Sovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian voimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.

Allan vilkasi surullisen lystikkäästi Sifiin.

Tytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa, ja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään juonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei saanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää mitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja alapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.

-- No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä sinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle riisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli katsellut tytärtään, kävi käskeväksi.

— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella. Tämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa naisille! sanoi hän.

Sif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta hänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja mennä tiehensä.

— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa kovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen ylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.

— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman nuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.

Tämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti kylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden. Häntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän arveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.

Kesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen kun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja ilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi kantaa.

Åke oli armeliaampi.

— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan muodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia — reumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme suvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.

— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki välttämättömyydestä hyveen.

— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle mitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.

— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun voit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.

Åke suuttui.

— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen ilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!

Hän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta, jättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.

Mutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli palannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä sanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta harvoin sellainen, jota oli odottanut.

5.

Tunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa kulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat vielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet tavaransa vastaan.

Muuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä uskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen tunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden matkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet heidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli karjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.

Täällä oli oikeita sänkyjä lakanoineen.

Tohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen aivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin välttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen nauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille heittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.

Sif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos tarkastelemaan.

— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän. Silloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt kolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy ehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se on vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä epätoivoista.

— Entäpä jos saat myönteisen vastauksen.

— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden kannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa, senhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.

Viheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.

Hän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.

Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.

Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.

Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.

Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin, ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta ei uskonut silmiään.

Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.

— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen. Kiltti setä, _lupaa_ olla ilmaisematta minua!

Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.

— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.

— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne koko joukko. _Lupaa_ olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun ruveta sairaaksi.

— En ilmaise mitään, lupasi Randal.

He istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan mielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.

— Mitä setä tekee täällä?

— _Hengitän._

— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin puoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.

— Olen aina toinen ihminen tunturilla.

— Miksi ei setä sitten aina ole tunturilla?

— Ihminen hengittää elääkseen, mutta ei elä vain hengittääkseen.

— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä tunturiseudussa.

Randal hymyili.

— Työtä ei vaihdeta kuten vaatteita.

Tämä vei itsestään ajatuksen Sifin omaan vaatetukseen.

- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja ilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.

— Pidän enemmän Sifistä kuin Leifistä.

— Miksi niin?

— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää siltä mitä ei ole.

— Mutta minä _olen_ enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli erehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.

— Kuka on syypää siihen erehdykseen?

— En ainakaan itse voi sille mitään.

— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?

— E-ei, myönsi Sif.

— Kenen sitten erehdys on?

— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi Sif nauraen.

Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti, että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.

— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.

— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut terveemmäksi?

Randal nauroi viimeiselle otaksumiselle.

— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut hengenahdistuksen kärsittäväkseni.

Sif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.

— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan, huomautti hän miettivästi.

— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.

— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.

— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.

— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.

— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?

Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.

— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.

— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.

— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.

— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi, sanoi hän vakuuttavasti.

— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja saada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä puheita, saada joukot nousemaan.

Hänen silmänsä loistivat ihastuneina.

— Mihin? kysyi Randal hymyillen.

— Suurtöihin.

Randal pudisti päätään.

— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn. Pysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.

Nytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän tunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että Randal välitti puhua näin hänen kanssaan.

Hän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä huomasi sen.

— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä kummallista minussa on?

— Ei mitään kummallista. Ihmettelen vain mitä setä sanoo luennoissaan.

— Siinäpä sitä ollaan.

— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa, mutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä sietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä mittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy kirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?

— En.

- Mistä setä sitten puhuu?

— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa, missä he elävät.

— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee sitä opettaa.

— On eroa ajattelemisen ja ajattelemisen välillä.

— Miten setä sitten ajattelee?

— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille mitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin muitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille esimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja keskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja vastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.

— Tekikö setä samoin Västanforsissakin?

— En. Siellä puhuin yksin.

— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin parempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä saa hengittää välillä.

— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden pitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy paremmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa minua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä vastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en voi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.

— Miten pulmallinen tuo hengenahdistus mahtaakaan olla! sanoi Sif.

— Niin, pulmallinen se kyllä on.

— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden! Opeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.

Ehdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään, tulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta tuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota erikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen aiotusta filosofiaopetuksesta.

6.

Allan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin savupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa vaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen huulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden arvon.

Kaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä tunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville tuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas lisä, kaikkien kunnioittama.

Ovi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen pitkäkseen vuoteelleen.

— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin suustaan.

— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi suutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen raikkain silmin isäänsä.

— Sinä höpiset! sanoi tämä.

— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli varmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.

— Olehan kohtuullisen ylimielinen! Se oli kai sinullakin ensimäinen!

— Ensimäinen jonka _tein_, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa monta sinun tietämättäsi.

— Oletko?

Sif nauroi salaperäisesti.

— Sitäpä en kerro.

— No, kerro edelleen Majkenista.

— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai emmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei tietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun hänellä on ihailija.

— Näyt tietävän minkälaista se on! sanoi isä kuivasti.

Sif nyökkäsi vapaasti.

— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se, joka panee luottamuksensa häneen!

— No, mitä aiot nyt tehdä valtauksellasi?

— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä ole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun saan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.

— Entä sitten?

— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä Skansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.

— Silloin pyydän minä saada seisoa piilossa puiden varjossa, nauroi Allan.

— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin ystäviksi vai verivihollisiksi?

— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee inhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.

Sif mietti hetken.

— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole minkäänlaista arvostelukykyä.

— Senkötähden kun hän pitää sinusta?

— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on arvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on hänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko ajatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että olin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän päänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä hän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta sentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka hän herkeämättä löpisee.

— Onko hän ainoa joka löpisee?

Sifin silmät välähtivät vastineeksi pistopuheeseen.

— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi huulensa yhteen.

— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia minuutteja häiritsemättä.

Sifin lojuessa päättäväisen äänettömänä.

— Kirjoitatko äidille?

Allan katsahti hämmästyneenä.

— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille tuon kysymyksen?

— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista voitonriemua hän tuotti isälle.

Allan taputti hiljaa käsiään.

— Hyvä!

— Onko se äidille?

— On.

— Minustako?

— Niin.

— Ja Majkenista?

— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja pahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole oikein rauhallinen.

Sif levitti silmänsä selälleen.

— Mikä _sinua_ sitte vaivaa? virkkoi hän ihastuneena.

— Annan liian paljon myöten sinun päähänpistoillesi.

— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan pahene, sanoi Sif huolettomasti.

7.

— Mutta isä, tottahan saan?

Sif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.

— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa omaa heikkouttaan vastaan.

— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan joutumasta.

Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin epätoivoiseksi.

— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.

— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.

Tämä katsoi häneen.

— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?

Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.

— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme, ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?

Hän tuli taasen mietiskeleväksi ja rukoilevaksi.

Mutta isä ei tahtonut luvata mitään.

— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä haluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että ovat tulleet petkutetuiksi.

— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä Randalin kanssa.

— Ei, sitä _et_ voi.

Sifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin katsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?

— Oletko sinä kuusitoista- vai kuusivuotias? kysyi hän vain.

Sif ymmärsi hänet ja vastasi hieman irvistäen.

— En välitä yhtä vähää tuosta idioottimaisesta sovinnaisuudesta.

— Mutta _minä_ välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin katsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.

— Mutta isä?

— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa, jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta käsityksestä.

Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif punastui, mutta suoristausi samalla.

— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.

8.

— Onko jotain hullusti tänään?

Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.

— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.

Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.

He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.

— Onko jotain hullusti tänään?

— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.

Hän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi, kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää maailma, johon hän sopi niin hyvin.

— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.

— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan, murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.

— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.

— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.

— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.

— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.

— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.

— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.

— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.

Sif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.

— Miksi niin?

— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla sitä kaikin tavoin suojelematta?

— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.

— Sitä sinä vähin ajattelet.