Part 1

VALKOLILJAN TYTÄR

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

M.S.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I. Harjulla. II. Tunturimaailmassa. III. Haaveilua. IV. Hankkauksia. V. Kohtaaminen. VI. Vaakalaudalla. VII. Hyväksytty.

I.

HARJULLA.

1.

Harjun toisen kerroksen suuressa vierashuoneessa istui dosentti Sverker Randal avoimen akkunan ääressä olevassa lepotuolissa. Keveä, vanulla sisustettu silkkinen yönuttu oli auki raskaasti työskentelevän rinnan kohdalta, ja pehmeän, alaskäännetyn kauluksen alla oleva silkkinen kaulaliina oli höllässä solmussa ja liukunut syrjään.

Varhaisen kevätaamun sarastus lankesi kalpeille älykkäille kasvoille ja sai nuo väsyneet silmät sulkeutumaan.

Hengenahdistus oli ollut vaikeaa koko yön, mutta nyt aamupuolella raskas hengitys helpotti ja yskä asettui. Helpotus tuntui kuvaamattoman hyvältä, sairas istui liikkumatta, nojaten pieluksiin, pelokkaana häiritsemään tätä tavattoman tervetullutta lepoa.

Huoneen ilma oli täynnä tupakansavua, sillä tupakoiminen oli ainoa keino, joka tuotti lievitystä ahdistuskohtauksissa. Mutta nyt piippu oli saanut sammua ja liukua kädestä ja oli huomaamatonna lattialla.

Sairaan takana olevan oven avasi hiljaa ja sulki yhtä hiljaa mies, joka oli tullut sisään ja astui nyt niin hiljaisin askelin kuin mahdollista akkunan luo, missä lepotuoli oli.

Randal kuuli hänen tulonsa, mutta viivytteli raskaiden silmäluomien avaamista, kunnes hänen isäntänsä oli ehtinyt perille ja seisoi hänen puoleensa kumartuneena tuntien terveen ja voimakkaan miehen sääliä sairasta kohtaan.

Kasvot, joihin Randalin väsynyt katse suuntausi, olivat päivettyneet, tyynet ja voimakkaat.

— Sinulla on ollut vaikea yö taasen, näemmä, sanoi Erik Sander, Harjun patruuna.

Hän oli vasta äskettäin tutustunut dosentti Randaliin. Noiden molempien miesten välille oli heti syntynyt myötätunto, ja kun dosentti kansantajuistieteellisellä esitelmäkiertueellaan tuli Västanforsiin, oli selvää, että hän tuli Erik Sanderin vieraaksi.

— Se on ohi nyt, kuului lyhyt ja hengästynyt vastaus.

Randal liikahdutti oikeaa kättään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kohottaa sen tervehtiäkseen, oli hänen isäntänsä pannut sitkeän työkätensä sen päälle.

— Älä liikahda! Ymmärrän, että tarvitset olla aivan hiljaa. Se on helpottanut nyt, eikö ole?

— Tavallisesti helpottaa aina aamupuoleen.

— Haluatko jotain syötävää?

— En vielä, kiitos! Vain nukkua.

— Enkö saa auttaa sinua vuoteeseen? kysyi Erik Sander katsahtaen koskemattomaan vuoteeseen.

— Et, silloin puuska uusiintuu.

Sander silitti kömpelön hellästi tarmokasta kättä, joka nyt oli voimatonna lepotuolin käsinojalla.

— Minun on sinua enemmän sääli kuin osaan sanoa.

Randal avasi silmiään vähän enemmän ja loi toiseen ystävällisen katseen, mikä kuitenkin näytti torjuvan säälittelyn.

— Minulla on aikaa istua tukehtumassa nyt, läähätti hän hymyillen. Olen lopettanut lupaamani esitelmät.

— Sinun ei olisi koskaan pitänyt suostua niiden pitämiseen. Puhuminen on sinulle vahingollista.

— Hyväksyithän sinä sen, mitä puhuin?

— Enemmän kuin hyväksyin. Se oli sanomattoman mielenkiintoista. Sinä osaat tehdä tieteen jokapäiväisen elämän tajuttavaksi ja käytettäväksi. Ja niin hauskaksi sitten! Sinua kuunteleminen tuotti iloa. Mutta sinua itseäsi puhuminen vahingoittaa!

— Vielä mitä! läähätti Randal, henki virkeänä huolimatta ruumiin heikkoudesta.

— En voinut olla ajattelematta, mikä herätysprofeetta sinusta voisi tulla, jos suuntaisit puheesi uskonnolliselle alalle, sanoi Erik Sander ja katsoi uuteen ystäväänsä jonkinlaisella uteliaisuudella.

— Se henki ei ole vuotanut minun ylitseni, vastasi dosentti hieman lyhyesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut keskustelua siihen aineeseen.

Hänestä pidettiin paljon puhujana, sillä hän oli tavattoman monipuolisesti sivistynyt, hänellä oli selvä ja mallikelpoinen esitystapa, suurta suvaitsevaisuutta eri ajatussuuntiin nähden, jopa niin suurta, ettei helposti voinut päästä selville siitä, mikä oli hänen omansa. Hänen personallisuutensa vaikutus oli voimakas ja mielenkiintoinen ja ehdottomasti hyvä. Tieteellisissä ja yleissivistävissä aineissa pidetyt esitelmät, jotka hän juuri Västanforsissa oli päättänyt, olivat erään kansanvalistusyhdistyksen toimeenpanemat, yhdistyksen, joka piti itseään erikoisen onnellisena onnistuttuaan saamaan niin etevän kyvyn, kuin dosentti Randalin, myötävaikutusta. Harjun patruuna Erik Sander oli samaisen yhdistyksen jäsen ja asiamies kotiseudullaan, senvuoksi oli langennut luonnostaan, että hän oli vastaanottanut Randalin vieraakseen kotiinsa tämän Västanforsissa oleskelun aikana, joka oleskelu oli pitentynyt joksikin aikaa senvuoksi, ettei Sander tahtonut päästää mielenkiintoista vierastaan. He olivat molemmat iloiset tästä tilaisuudesta, jonka kuluessa he saivat syventää entisen pinnallisen tuttavuuden ystävyydeksi.

— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi Sander. Anna jokin merkki, kun haluat aamiaista. Emmekö ole antaneet sinulle mitään soittokelloa?

— Ei se ole tarpeen. Kunhan vain saan nyt nukkua, niin voin hyvin. Saatan tulla alas.

— Sitä sinun ei pidä tehdä. Meillä on puhdistushommat talossa. Voit saada vetoa tai pölyynnyt.

— Sitten soitan tuota pianoa, kun herään.

— Tee niin! Sanon, että he tuovat sinulle aamiaista, kun kuulevat sinun soittavan. Suonethan anteeksi puhdistushommat! Se on vain tuo tavallinen perjantaisiivous, jota vaimoni ei voi koskaan jättää tekemättä.

— Ei minulla ole siitä mitään haittaa täällä. Kunhan minusta ei vain ole liikaa vaivaa?

— Ei toki. Ja jos olisikin, niin vaimoni pitäisi vain enemmän sinusta sen vuoksi, hän rakastaa puuhaa. Hyvää yötä nyt!

Ja Erik Sander jätti vieraansa, joka pian senjälkeen nukahti, istuen tuolissa.

2

Vanha piano, jolla Anna Bentick oli soittanut asuessaan veljensä vieraana tässä samassa huoneessa, seisoi paikallaan. Se oli perinpohjin korjattu ja siinä oli nyt kaunis ääni. Kun Randal muutaman tunnin häiriintymättömän unen jälkeen heräsi virkistyneenä, nousi hän ylös, järjesti mitä välttämättömimpään pukeutumiseen kuului ja istuutui sitten pianon ääreen soittamaan.

Hän teki sen ilmoittaakseen, että oli nyt hereillä ja nälissään, mutta pian hän unohti soittavansa saadakseen aamiaisensa. Hän oli musikaalinen, hänellä oli harvinaisen kaunis kosketus, vaikka ei paljon harjaantumista, ja hän soitti mielellään, etenkin itsekseen tai jollekin harvalle, myötätuntoiselle kuulijalle. Suuremmassa seurassa hän ei soittanut koskaan, miten paljon häntä toisinaan pyydettiinkin. Arveltiin hänen tekeytyvän erikoiseksi, olevan tyly, itsepäinen tai oikullinen, ja sen hän tiesi, mutta siitä hän ei koskaan välittänyt.

Tunne, joka nyt täytti koko hänen olentonsa kestetyn hengenahdistuskohtauksen jälkeen, oli kuvaamattoman mieluinen ja se pääsi ilmoille parhaiten soitossa. Hän ei tuntenut väsymystä eikä nälkää, hänen sielunsa kohosi sävelin sinikorkeuksiin, missä hän saattoi _hengittää_.

Hän oli aivan unohtanut aamiaisen, jonka piti tulla hänen pianonsoittonsa tuloksena.

Yht'äkkiä hänelle tuli tunne siitä, ettei hän ollut yksin huoneessa. Hän kääntyi kädet vielä koskettimilla.

Tuolla sohvannurkassa istui joku, vaipuneena kuuntelemiseen.

— Halloo! huudahti Randal hiljaa ja lakkasi soittamasta.

Silloin olento nousi sohvannurkasta ja esille tuli nuori tyttö, jota dosentti ei muistanut ennen nähneensä.

Hän näytti hyvin nuorelta. Puolipitkät, tummat kiharat valuivat alas hänen harteilleen. Otsasta näkyi vain alaosa, ylemmän peitti korea huivi, joka oli taitettu kulmiin ohimoilla laskeutuen alas egyptiläiseen tapaan. Ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla olevat silmät säteilivät ja tekivät sillä hetkellä keveästi verhottujen aurinkojen vaikutuksen. Sävelet, joita hän juuri oli kuunnellut, olivat ilmeisesti vanginneet hänen sielunsa eivätkä vielä oikein päästäneet sitä. Hieno, suora nenä oli hiukkasen ylöspäin pyrkivä ja se antoi kasvoille näppäryyden ilmeen, jota vielä lisäsi tavallisuudesta poikkeava kasvojen muoto. Suu oli kaunis, iloinen ja tuntehikas, leuka jonkun verran tasapäinen ja päättäväinen ja iho lämpimän tummahko, puhdas ja kirkas. Olento oli sievä ja siinä oli penikkamaisen kömpelöä suloutta.

Randal jäi istumaan tuolilleen nuoren tytön tullessa häntä vastaan.

— Hyvä Jumala, miten sinä osaat luoda! mutisi hän hiljaa itsekseen.

Tyttö kuuli, että hän sanoi jotain, mutta ei kuullut mitä, ja katsoi kysyvästi häneen. Randal ei kuitenkaan toistanut sanojaan, ja silloin tyttö alkoi selittää siellä oloansa.

— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista tänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä tänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä. Mutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että kahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.

Hän oli juuri aikeissa mennä, mutta Randal ehkäisi hänet.

— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä tarjotin oli.

Hän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän kiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina huopatohveleisiin jalkoihin saakka.

Hänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö lykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.

Randal katsoi hymyillen ja ilmeisesti ihaillen hänen innokkaita kasvojaan.

— Minua hävettää, hän sanoi.

— Mikä sitten?

— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa naurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.

Nyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun voi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään, vaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat olleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa kielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.

Hän katsoi tyttöön.

— Onko uhkarohkeaa pyytää saada tietää palvelevan prinsessani nimi? kysyi hän hengästyneellä, hiukan käheällä, mutta kuitenkin miellyttävällä äänellään.

— Minun nimeni on Sif, vastasi tämä kaataen Randalille maitoa lasiin.

— Entä vielä? kysyi Randal nakuttaen munaa.

— Sif Bentick.

— Bentick? toisti Randal muistellen. Ehkäpä Allan Bentickin, medisiinarin tytär.

— Niin, hän on isäni. Tunteeko dosentti hänet?

— En. Hän oli lähtenyt Upsalasta minun tullessani sinne nuorena ylioppilaana, mutta hänen muistonsa eli siellä vielä. Tekeekö hän vielä kiepin noustessaan vuoteesta?

— Oliko hänen tapansa tehdä niin? Se on hänen kaltaistaan.

- Niin sanotaan.

Randal katseli noita nuoria kasvoja.

— Onko hänen tyttärensä hänen näköisensä?

— Sekä on että ei ole, sanotaan. Vaikka minä nyt en tiedä mistä olen tuon erinäköisyyden saanut, sillä saan alituiseen kuulla, etten ole hituistakaan äitini näköinen.

Sif oli istuutunut sohvaan ollakseen saapuvilla ja tarjoamassa, ja hän istui nyt käsivarret pöydällä ja kädet yhteenliitettyinä ja katseli kun Randal söi.

— Tahtooko teidän korkeutenne sitten olla äitinsä kaltainen?

— Teidän korkeutenne! nauroi Sif. Sanokaa minua Sifiksi!

— Sitä en voi, jos Sif sanoo minua dosentiksi.

— No setä sitten, sanoi Sif luontevasti ja vastasi sitten Randalin kysymykseen.

— En voi olla äitini kaltainen vaikka tahtoisinkin, sillä minun äitini oli pyhimys, mutta sellainen minä en ole.

— Oli?

— Niin, minun äitini on kuollut. Se äiti, joka minulla nyt on, on äitipuoleni. Hän on nyt poikien kanssa kulkutautisairaalassa; niissä on tulirokko. Velipuoleni ovat minua paljon nuoremmat. Ulfin ja minun välillä on viisi vuotta. Ja Alf on kahta vuotta Ulfia nuorempi. Olisin niin mielelläni ollut nyt isän kanssa ja pitänyt taloutta hänelle, se olisi ollut niin hauskaa, sillä en ole sitä koskaan ennen tehnyt.

— Isän mielestäpä se ei olisi ehkä ollutkaan niin hauskaa, huomautti Randal.

— Oo, olisin kyllä osannut, osaan kaikkea mitä tahdon. Mutta isällä on niin paljon työtä ja hän arveli, ettei hänellä ole aikaa pitää minusta vaaria. Ikäänkuin minusta tarvitsisi pitää vaaria!

Sverker Randal hymyili, ikäänkuin hän olisi luullut voivansa ymmärtää Sifin isää.

— Ja sitten prinsessa lähetettiin tänne olemaan tuhkimona? sanoi hän.

— Niin. Kuljen tavallisesti lainassa täällä Västanforsin taloissa. Äidinisäni on täällä kirkkoherrana ja isänisäni tohtorina, vaikka hän ei paranna enää ketään, sillä hän on tullut niin vanhaksi ja laiskaksi. Borgissakin asun myös toisinaan, täti Clareus on äidin paras ystävä; äiti oli siellä kotiopettajattarena ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Mutta parhaiten viihdyn täällä Erik-enon ja serkkujen luona. Tulin tänne eilen illalla.

Hän nousi, kaatoi kahvia ja pani munalautasen syrjään. Yht'äkkiä hän naurahti.

— Liisa-täti mahtaa ihmetellä mihin minä olen joutunut! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että olen täällä. Tänään on siivous, nähkääs, ja minä autan. Sentähden minulla on huivi päässä. Mutta arvelen, ettei Liisa-täti kaipaa minua, olen varmaan eniten tiellä.

Hän tuntui vallan tyytyväiseltä siihen otaksumiseen ja istuutui uudelleen sohvaan katsellakseen miten potilas joi kahvia.

— Setä söisi enemmän.

— Liika syöminen ottaa henkeen.

— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä kuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.

— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen kärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.

Sifin silmät kostuivat, mutta hän ei sanonut mitään.

Kun Randal oli lopettanut aamiaisensa, nousi Sif ylös ottaakseen tarjottimen.

— Ei, älkää nousko! sanoi Sif. Avaan niin hyvin oven kyynärpäälläni.

Mutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle ja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.

Sitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen ilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota Sif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.

— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä. Sif Bentick!

Ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen.

II

TUNTURIMAAILMASSA

1.

Lappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan Bentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle tunturiretkelle.

Hyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina tarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään kautsukki-hihnan puuttuvan.

— Sif! huusi hän.

Viereisen huoneen ovi avattiin heti, ja Sif tuli sisään.

Mutta oliko tuo Sif?

Tohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain tuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.

Tuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika kapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä oviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.

— Mitä ihmettä tämä merkitsee?

— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole muhkea poikana?

— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna? Mistä olet saanut tuon puvun?

- Isältä itseltään. Antoihan isä minulle rahaa varustautumiseen.

— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua tämmöiseen?

— Ovat kyllä. He käyvät aina tunturiretkillään housuissa.

— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä, kun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!

— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti. Muista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin poikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot väärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka...

Hän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja tuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.

— _Missä_ sinun kiharasi ovat?

— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko myydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun tahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan kaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden leikkasin ne.

- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin sinun kanssasi ilman kiharoita?

— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta ilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on isoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.

— Luuletko äidinkin tulevan iloiseksi? kysyi isä pahaa ennustavana.

— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan uudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!

Ja poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan ympäri, hymyili ja hyväili.

— Mielistelevä marakatti! murisi tämä.

— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele, jos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta sinun tovereiksesi!

— Se olisi mukavaa!

— Sinä pahankurinen!

Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä, ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.

— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.

— Sen lupaan.

— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!

— Ei, sukkelia vain.

Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.

2.

Ilma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.

Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli. Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa, nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.

— Oletko väsynyt? kysyi Allan.

— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa. Hänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä aina jonkinlaisella hartaudella.

Sif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa pojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.

— Hiljaa!

Se tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä tahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.

- Sinä et saa koskaan laulaa roskaa, muista se!

Oli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif ällistyi eikä osannut sanoa mitään.

— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset sitä.

Niin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että isä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen mielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka vuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän sitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän suuttuneena.

Murjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän ei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.

Allankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan oltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut — kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata äidinperintöään.

Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään, hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.

Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.

Silloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.

— Älä ole vihainen minulle, isä!

Allanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.

— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.

— Se on hyvä!

Ja Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.

— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.

— Miksi niin?

— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.

— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?

— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.

Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla tuulella ollessaan.

Mutta sitte hän nauroi.

— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.

— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?

— Onhan kai sattunut niin... Mutta hän on vain lapsi eikä vielä nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.

Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti vihaisena ja pelästyneenä.

— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja kivien välisiin sammaliin.

— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä luule niin?

— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman eteen pelastaakseen poikaset.

— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä sille jotain oikein hyvää!

— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja menemme tiehemme, sanoi Allan.

He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta pienestä tapahtumasta.

Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin. Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka se itse loihtii esiin.

3.

— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata, että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.

Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat melkein yhtä kujeilevat.

Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja olivat ihastuneita miesseuraan.

— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena. Mutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.

Ja Sif nauroi hillittömästi.

— Älä vain särje kenenkään sydäntä, sinä hupakko! hymyili isä.

Hän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin täydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.

Mutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut yhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa he aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.

Matkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti herrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa osansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi käyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa laitaa.