Part 10

Västanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman mielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne kasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään sinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne olivat Åke Boson erään toverin kera.

Sif aavisti kyllä, etteivät kedon kukkaset häntä sinne olleet houkutelleet.

Sif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli paljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen terveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka kosketti hänen mieltään kylmyydellään.

Sif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta tämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja arvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi hänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin oli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke olisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi itsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia kohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.

Sama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi mielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se lähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.

— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen tämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat alinomaa yhdessä.

— Sitä Boson kai pikemmin pitää onnena, huomautti Allan kuivasti.

— Niin paraiksi onnena, kun Sif ei kai aikone ottaa häntä.

— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele -- Sif ei ajattele juuri pitkälle — mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on miestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.

Allan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka muistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että hänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.

Lucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin kättä.

— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi Allan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.

— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon talvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti Stjärnfeldtiä, sanoi Lucia.

— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän kuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.

— En toivo mitään enemmän kuin että niin olisi, sanoi Lucia.

— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen näyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin. Vaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli vihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään miehenvetelykselle.

4.

Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.

Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.

Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle liian vaikeaksi.

Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana erikoisoikeutenaan.

Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.

Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä, tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä, yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi. Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna ihailijanaan. Tämä ei _saanut_ tulla uskottomaksi hänelle.

Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen, vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.

Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.

Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.

Hän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.

Mutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta pakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta saattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.

Yhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi tästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi Sifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui siitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä kaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.

Se liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt Åkelle hyvää.

Hän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen, jonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä kukkivalla kesäniityllä.

Sif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut. Hänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä nainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää, että tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut rakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja tämän sydämen asiat.

Häntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja oli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan sanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet Åkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin tarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän ihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin oli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta kuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.

5.

Randal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän oli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja jaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa. Tällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä hengenahdistusta oli tuntunut yöllä.

Ovelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson näyttäytyi ovessa.

— Häiritsenkö? Sillä silloin menen heti takaisin.

— Et, et.

Åke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.

Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?

Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin lopullisesta voittamisesta.

Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi — eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun luottamuksen kanssa.

— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?

— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi laittanut minut luotaan.

Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa, että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne Sifiä kohtaan.

— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?

— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.

Tuo viimeinen sana tuli riemuitsevasti.

Randal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa. Yhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.

- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan? kysyi hän.

Siinä oli mahdollisuus, jota Åke ei ilmeisestikään ollut, ajatellut.

— Ei hän suostuisi ottamaan minua pitämättä minusta.

— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat tehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt minuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi minun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.

— Eikö hän uskonut sinulle mitään? Itsestään?

— Itsestäänkö? Ei, vastasi Åke ihmetellen. Mitäpä se olisi?

— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku muu — tai on — koskapa hän epäröi.

— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa työntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.

Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.

— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa kehenkään niinkuin sinuun.

— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa äänessään jotain jäykkää.

Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi kuunnellut tuota varoitusta.

Mutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.

— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.

Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.

— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua, minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.

— Jos sinä tahtoisit...!

Åke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.

— Tahtoisin mitä?

— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän sanan minun puolestani...!

— Tässä asiassa Sifin täytyy päättää aivan pakottamatta.

— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en pyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni ollessasi hänen kanssaan.

— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen saanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella kuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua kuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.

Åkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä hän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa ystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se olisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin lepäämään.

6.

Joku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin hän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.

Sif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui, jotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis kohtaamaan Sifiä vielä.

Sif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri tänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä askareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon laskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen päätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.

— Onko setä nukkunut? Randal pudisti päätään.

— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi, että setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet tuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut sitä!

— En ole ajatellut ollenkaan ruokaa.

— Mutta sedällä on kai nälkä nyt? Hän sanoi sen pyytävästi.

— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa vaivaa tarjottiminesi.

— Oi, siinä ei ollut yhtään vaivaa, vakuutti Sif innokkaasti ja istuutui eräälle tuolille pitääkseen Randalille seuraa tämän syödessä.

Hän kiinnitti ruokaliinan leuan alle ja otti liemilautasen eteensä.

— Miksei setä ole nukkunut? Onko hengenahdistus estänyt? Tuo ilkeä hengenahdistus!

— Se ei ole estänyt. Olen ajatellut.

— Mitä sitten? Randal hymyili hiukan.

— Enkö saa pitää ajatuksiani rauhoitettuina?

— Ei, jos ne pitävät setää valveilla!

— Toisinaan on parempi olla valveilla kuin nukkua, sanoi Randal.

Kun hän oli syönyt liemen, otti Sif lautasen pois ja tarjosi hänelle kalaa.

Mutta Randal viivytteli alkamasta sitä. Hän istui nojaten taapäin suljetuin silmin ja näytti niin väsyneeltä, että Sifin sydäntä kouristi levottomuudesta. Hän mahtoi olla hyvin huono, koska liemen syöminen oli saattanut väsyttää hänet siinä määrin. Mikä hänen oli? Sif ei ollut koskaan nähnyt häntä niin huonona ennen.

Yht’äkkiä Sif muisti nuo Åken kertomat järkyttävät sanat, jotka Randal oli sanonut rakkaudesta, sanat, joista Sif oli tullut siihen käsitykseen, että Randal-setä oli kiintynyt johonkin. Missä mahtoi tuo tuntematon olla nyt? Miksi hän ei ollut täällä hänen luonaan? Oli sydäntäsärkevää, että hän saattoi antaa hänen olla yksin! Säälistä ei Randal-setä pitänyt, mutta rakkautta hän ottaisi vastaan. Oi, kuinka ihastuttavan herttaisesti ja ritarillisesti hän ottaisi vastaan sen naisen rakkauden, jota hän rakasti! Sif tunsi sydämensä sykkivän nopeammin vain sitä ajatellessaan. Kurja, arvoton, _tyhmä_ nainen, joka saattoi hyljätä sellaisen miehen?

Yhtäkkiä Randal avasi silmänsä ja kohtasi Sifin katseen, missä kaikki, mitä hän juuri nyt niin syvästi tunsi, kuvastui.

— Kelle olet niin vihainen? Minulleko kun annan kalan jäähtyä? kysyi hän ihmetellen ja yrittäen laskea leikkiä.

Hän kohottausi ja alkoi syödä, mutta se kävi vaivalloisesti.

— Ajattelin häntä, jota setä rakastaa, kuohahti esille punnitsematta.

Randal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä, jäykkänä hämmästyksestä.

— Ketä? sai hän sanotuksi kalpein huulin.

— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle sillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän ole sedän luona.

Hänen äänensä värisi innosta ja mielipahasta.

Randalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin. Eikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta purkausta.

Kuinka Sif tietämättömyydessään teki hänen olonsa vaikeaksi!

Randal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan olisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen Åken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin, kunnioittavan suutelon.

Mutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä kohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.

Hän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että silmät peittyivät.

— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi väärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se merkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.

Tytön silmiin kiertyi kyyneliä.

— Hänen pitäisi olla sedän luona!

— Hän on minun luonani. Alituiseen. Sydämessäni.

— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa... Hänellä ei ole sydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.

— En ole koskaan pyytänyt häntä. Hän ei tiedä mitään rakkaudestani.

— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa tietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.

— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun kaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin minuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!

— Jos -se olisin minä... alotti Sif, mutta keskeytti yhtäkkiä.

Eihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen äänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla enää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta tuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei hän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta ennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.

— Eikö setä syö enää.

— En, kiitos.

— Sitten kai otan tarjottimen pois?

— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo puolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä Randalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan käden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.

— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää Fike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.

Vihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien nojata veltosti käsinojaan.

Minkätähden Sif oli keskeyttänyt puheensa niin äkkiä?

Randal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän sydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se olisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla hänen luonaan.

Mutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli ehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?

Oliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että oli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen edestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen hyvyydestä.

Vai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli kysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä puhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.

Vai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja oliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa ja lähtenyt pakoon?

Niin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän itse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se oli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta: — miksi he tulisivat sen kautta?

7.

— Randal, neuvo minua! Kuinka nyt teen? Jäänkö tänne vai matkustanko?

Åke heittäysi järkyttyneenä Randalin huoneessa olevalle pitkälle sohvalle.

— Mikä nyt on sitten?

Randal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken tullessa sisään.

— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui toiseen sohvankulmaan.

Nämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi kestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke huomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan kuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.

— Niin, Sifiä se koskee, vastasi Åke kyynelettömin nyyhkytyksin.

Randal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen oikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.

— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että luulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä ja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella häntä. Hän teki minut hulluksi.

Taas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää tuskaa.

— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui niin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin en saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani naimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?

Åke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon kipenettä.

— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta liikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla huomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.

— Eilen.

— Oletko tavannut häntä sen jälkeen?

— Olen, äsken.

— Minkälainen hän oli sinua kohtaan silloin?

— Tyly. Pyysin anteeksi ja hän sanoi, että hän kyllä voi antaa anteeksi, mutta etten saa koskaan enää yrittää tuollaista. Ja ellen saa, niin mitä sitten hyödyttää tänne jääminen? lopetti Åke surullisena.

— Jos voit olla tyyni ja hillitty, voisit ehkä vähitellen voittaa jälleen mitä olet kadottanut.

— Tyyni ja hillitty! kivahti Åke. Kuinka voisin olla sellainen, kun jok'ikinen suonenlyönti minussa sykkii rakkautta? Sif tekee minut hulluksi, olenhan sanonut sen sinulle.

— Siinä tapauksessa on parasta että matkustat pois, sanoi Randal viileän järkevästi, hilliten toisen kiihkoa. Intohimon, jota et voi hallita ja johon Sif ei voi vastata, täytyy ehdottomasti herättää hänessä vastenmielisyyttä.

Åke voihki.

— Sinä tulet varmasti, jatkoi Randal lohduttaen, saamaan takaisin ainakin hänen kunnioituksensa, jos näytät olevasi kyllin miehekäs ja arvokas matkustaaksesi pois, sen sijaan että jäisit tänne ja antaisit hänelle tilaisuuden ja syytä nolata sinua...

— Minä viis hänen kunnioituksestaan, keskeytti Åke kiivaasti. Hänen rakkauttaanhan minä tahdon.

— Sitä et saavuta tekemällä itsesi koiraksi, joka antaa potkaista itseään, sanoi Randal ylpeän jyrkästi, mikä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

Åke asettui. Hänen kiivautensa väistyi toivottoman alistumisen tieltä.

— Pitääkö minun sitte matkustaa? Juuri nyt, kun meidän välimme on niin huono! Sehän on samaa kuin jättää kaikki.

— Ehkäpä Sif tulee kaipaamaan sinua matkustettuasi, kuvaili hänelle Randal, joka oli levoton siitä, että hänen nuori ystävänsä menisi pois ja heittäytyisi turmioon, jos toivo liian äkillisesti ja täydellisesti riistettäisi häneltä.

Åke tarttui halukkaasti oljenkorteen.

— Luuletko todellakin niin?

— En pidä sitä aivan mahdottomana, sanoi Randal, tarjosi Åkelle sikarin ja otti itse.

Sitten he istuivat kumpikin tuokion sohvannurkassaan, ääneti ja poltellen.

Kun Åke meni, puristi hän Randalin kättä lujasti.

— Noudatan neuvoasi ja matkustan, sanoi hän rajulla päättäväisyydellä. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni mitä voit!

Ja niin hän syöksyi ulos, epätoivoisena, mutta kuitenkin vielä pelastava toivon kipinä rikkirevityssä mielessään.

8.

Åke matkusti. Randalkin aikoi matkustaa, mutta viipyi vielä toistaiseksi. Hän tahtoi nähdä, miten Åken lähtö vaikutti Sifiin.

Ulkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään johtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että hänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain. Mutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden kesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä, niinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki ja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.

Vihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt Sifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja hän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja pidätettiin siellä.

Randal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen mieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui vain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin nähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.