Part 11

— Ja sinä annoit Åke Bosonin matkustaa? sanoi hän.

Sif hätkähti ja punastui.

— Tietääkö setä sen kaikki?

— Tiedän. Åke puhui siitä minulle. Hän oli niin onneton, poika-parka.

Sif painoi päänsä marjojensa yli ja siivosi innokkaasti.

— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi että hän tahtoo.

— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan mahdoton?

Hän katsoi tutkivasti sitä osaa Sifin kasvoista mikä oli näkyvissä.

Sif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes itselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen vaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu oli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka luutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut jotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta vastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea ottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja työntänyt hänet suuttuneena luotaan.

— Kaipaatko häntä yhtään nyt hänen mentyään? kysyi Randal.

- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif pontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen muistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.

Hänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti kovasti ymmärtääkseen sitä.

— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin itsekseen.

Sif tunsi moitteen hänen sanoissaan, ja hänen suuttumuksensa lauhtui.

— Hänen ei olisi tarvinnut suudella minua, puolustihe hän.

Hänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin huulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.

- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin mahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?

Sif liikahti levottomasti, hänen vilkas mielentilansa muuttui, koko hänen olentoonsa tuli jotain herkkää ja myönteistä. Randal näki sen jo ennenkun Sifin ääni ja vastaus vahvistivat sen.

— Tahtooko setä että teen niin?

Kysymys hämmästytti Randalia ja saattoi hänen sydämensä sykkimään nopeammin.

— Mitäkö _minä_ tahdon? sanoi hän kiireesti ja torjuvasti. Mitä sillä on asian kanssa tekemistä? Sinua itseäsi ja Åkeahan sinun vain pitää ajatella.

Hän puhui matalalla, hillityllä äänellä, mutta Sif kuuli kuitenkin, että hän oli hyvin liikutettu. Hän ihmetteli miksi.

Hän tuli ajatelleeksi tuota tuntematonta, josta Randal-setä niin paljon piti. Oikeastaan hän ajatteli alituiseen häntä saatuaan tietää Randalin salaisuuden. Tämä oli muuttunut sen kautta Sifin mielestä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja kuvittelematta sekä häntä, joka oli voittanut Randalin sydämen että Randalin tapaa näyttää rakkauttaan, kun hän joutuisi sitä tekemään. Hän tahtoi niin mielellään saada tietää enemmän hänen salaisuudestaan ja hän ajatteli, että hänen pitäisi toki voida uskaltaa puhua siitä hänen kanssaan, koska Randal ei välttänyt puhua hänen kanssaan hänen sydämensä asioista.

Mutta ennenkun hän tuli sen tehneeksi, tuli Liisa-täti takaisin, ja Sifin täytyi hillitä uteliaisuutensa toiseen kertaan.

9.

— Eikö setä voi sanoa minulle, kuka hän on?

Sif katsoi niin kehoittavasti ja niin hellästi Randaliin aurinkoisilla silmillään, että tällä oli täysi työ itsensä hillitsemisessä.

— Setä tietää kaikki minusta, mutta minä en tiedä mitään sedästä.

— Sinä tiedät kuitenkin enemmän minusta kuin kukaan muu.

— Mutta minä tahdon tietää kaikki, intti Sif. Sano minulle kuka hän on.

— Ja jos saisit tietää sen, niin mitä sitte? Sifin silmissä välähti.

— Menen hänen luokseen ja kerron hänelle sen.

— Senkö vuoksi että hän säälisi minua? kysyi Randal jäykästi.

— Ei, senvuoksi että hän vihdoinkin saa sanoa, että hänkin rakastaa, sillä sen hän tekee _varmasti_.

— Mitäpä sinä voit tietää siitä?

Siihen kysymykseen Sif ei vastannut, mutta hän puhui edelleen tuon tuntemattoman puolesta.

— Hänen oikeutensa on saada tietää se, setä. Ajattele, jos hän kulkee surren tahallaan?

— Sitä hän ei tee.

- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me teeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme epävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa tietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy meiltä suoraan.

— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte, huomautti Randal kuivasti.

Sif ymmärsi viittauksen ja punastui hiukan.

- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni, puolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka mielellään hän tahtoi sitä.

— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen kokeiluun minä en halua joutua.

Tämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä myllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä eikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan. Siellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut kirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin ajatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan Randalin eteen.

Hän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan nähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut ujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.

Täytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut auttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.

Randalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa ja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa rakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä rakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja luulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja ylpeän itsehillinnän tähden.

Sif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada tilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua onnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle! Kyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt hänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se tietoisuus olisi hänen ilonsa.

— Mitä sinä nyt istut ja ajattelet? kysyi Randal.

Sif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt Randalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti, hänenhän oli mahdotonta niitä lukea.

Oi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen täytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi häneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla silmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!

Hän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi, melkein pakottavasti tämän kasvoihin.

— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja taivutan, pakotan hänet.

— Minä en tahdo että häntä taivutetaan tai pakotetaan.

— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen kanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen sedän.

Hän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen — Randaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse oli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen silmissään.

Aavistiko Sif totuuden, tahtoiko hän pakottaa Randalin tunnustuksen esille?

Randal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä ei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi tietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.

— Sinä itsehän se olet, Sif.

Sif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen vaikutuksen.

Sifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen ihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos hänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä rakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.

— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat hänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.

Tämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he istuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.

Vihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta loistavin katsein.

— Olemmeko me kihloissa nyt, setä Randal?

— Rakas lapsi, pidätkö minusta kylliksi jotta se olisi mahdollista?

Sif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien alla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan häneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin korkealla häntä yläpuolella olevaan.

— Ei ole ketään, josta pidän niin paljon, sanoi Sif totuudenmukaisesti ja lämpimästi. En edes isästä.

Randal otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi kauan tutkivasti niihin, ja ilman että Sif olisi voinut sanoa minkävuoksi, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän tunsi sydämensä lyövän kovasti.

— Sinä tiedät, että olen ylpeä, Sif. En tahdo ottaa vastaan mitään uhrausta, en tahdo tietää mistään armolahjoista. Rakkaus rakkaudesta. Ei mitään vähempää.

Sif ojensi rukoilevin elein käsivartensa häntä kohti ikäänkuin lapsi, johon katsotaan liian ankarasti.

Mitä Randal silloin voi tehdä muuta kuin painaa hänet lujasti syliinsä? Se mitä hän oli kauan pelännyt tapahtui, hän ei voinut kauemmin estää sitä — Sif sai nähdä tuon arvossapidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Muutos ei kuitenkaan herättänyt hänen vastenmielisyyttään, jota Randal kaikkein enimmin oli pelännyt, mutta se saattoi Randalin tuntumaan hänestä vieraalta. Tahdottomasti hän vetäytyi hieman syrjään hänestä.

— Setä, alotti hän arasti, mutta Randal keskeytti.

— Eikö sinun mielestäsi sinun pitäisi ruveta kutsumaan minua Sverkeriksi nyt?

Sif nauroi, vielä vähän epävarmana ja vapisevana.

— Sverker kuuluu niin ikivanhalta, sanoi hän ja koetti saada takaisin mielenmalttinsa leikin avulla.

— Setä kuuluu kai vielä ikivanhemmalta, arveli Randal.

— Ei. Sverker on melkein esihistoriallinen. Sverkerin ja Eerikin suvut, tiedäthän. Sverker Kaarlonpoika ja Kaarlo Sverkerinpoika ja sitten Sverker Kaarlonpoika taasen kerroksittain. Ajattele, kun kuninkaiden nimet olivat Kaarlonpoikia!

— Sellaisiksi kai niiden nimet pian taas tulevat, jos sosialistit saavat vallan, huomautti Randal.

Sif oli puhunut vilkkaasti, pingoitetusti, ikäänkuin torjuen tuota valtavaa vakavuutta. Kun Randal nyt yhtyi hänen leikilliseen tapaansa, hengitti hän keveämmin ja alkoi ihmetellä, mitä varten hän oikeastaan oli pelännyt. Eihän Randal ollut muuttunut, hänhän oli yhä hänen rakas Randal-setänsä.

— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi tämä.

Heti Sif tuli jälleen rauhattomaksi ja tunsi itsensä epävarmaksi. Hän katsoi rukoilevasti ylös Randaliin.

— Älä suutu minuun, älä pahastu! pyysi hän. Mutta minä... Minä en ole ihan kokonaan valmis vielä...

Hän näki Randalin kalpenevan, ja heti hän korjasi.

— Oi en tarkoita niin, en sillä tavoin! virkkoi hän. Pidän niin paljon sinusta, niin äärettömän paljon, tahdoin vain viipyä hiukan kunnes...

Hän pysähtyi, neuvottomana, huolissaan.

— Minkä puolesta et ole valmis? kysyi Randal. — En tahtoisi mennä naimisiin... en oikein vielä.

Pidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti hän innokkaasti, mutta se on... minä...

Hän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse selvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.

Randalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat yhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä häntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal häntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten. »Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti, ja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut nähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.

- Sverker!

Mutta tämä ei liikahtanut.

— En tahdo pakottaa sinua, sanoi hän jäykästi.

— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan! Siksi että olen... siksi etten ole... että olen niin tyhmä ja lapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!

Sifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai hillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.

— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini» hän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa. Hän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.

— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta salaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?

Hän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän naamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni nyt.

— Eikö sinun lähimpäsikään saa tietää mitään? kysyi hän.

— Pitääkö niiden tietää?

— Minun pitää saada sinun isäsi suostumus saada koettaa voittaa sinut.

Sif nauroi hänen juhlallisuudelleen.

— Sinähän olet voittanut minut jo.

— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi Randal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta uudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.

Sinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta Randal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin joka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan olisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan sulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal oli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja jota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.

10.

Tultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien yllä.

Hän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka ei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi häntä veitsen terävyydellä.

Åke!

»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni, mitä voit!»

Nämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin sielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin oli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen ohella.

Miten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen? Kuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä näytti petokselta?

Mutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen. Rehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko hän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan ollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille. Kun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko edes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut vastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa, että Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa kuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.

Randalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti ystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?

Hän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä yönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat tuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka koettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa vastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi sanonut.

Viimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää kunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että Åke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin salassa.

Sitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi muuttaa mieltä koska tahansa.

Näine ajatuksineen, jotka panivat hänen sydämensä vapisemaan, hän tyynnytti omantuntonsa.

11.

Oli syksy. Randal istui kauniissa kodissaan Upsalassa, työhuoneessaan, missä kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt peittivät seinät lattiasta kattoon ja suuri mahonkinen kirjoituspöytä oli kunniasijalla harvojen, mutta antiikkisten huonekalujen joukossa.

Pari ylioppilasta oli äsken ollut hänen luonaan neuvottelemassa hänen kanssaan opinnoistaan. He olivat juuri menneet, ja hän oli yksin.

Hän otti esille taskustaan Sifin viimeisen kirjeen ja luki sen uudelleen kai kymmenennen kerran.

Se oli lyhyt, iloinen ja vallaton kirje, ainakin neljäntoista päivän vanha, sillä Sif ei kirjoittanut usein. Mutta sitä useamminhan hänen kirjeensä tulivat luetuiksi.

Sif oli vielä Västanforsissa. Siellä oli tapahtunut sellainen muutos, että vanha tohtori Bentick oli kuollut. Kuolemantapaus oli sattunut tuskin viikkoa sen jälkeen kun Randal oli lähtenyt Västanforsista tuntureille, missä hän aina oli jonkun aikaa joka kesä hengenahdistuksensa tähden. Hän oli nyt äskettäin palannut sieltä kotiin.

Hänen kihlauksensa Sifin kanssa oli vielä salainen, vain Sifin lähimmät tiesivät siitä. Tähän saakka Randal ei ollut yrittänyt saada Sifiä suostumaan sen julkaisemiseen, sillä hän tahtoi ensin ennättää tavata Åke Bosonia ja selittää tälle kaikki. Mutta Åkea ei ollut vielä näkynyt Upsalassa.

Randal pelkäsi edessä olevaa selvittelyä Åken kanssa. Hän oli aina pelännyt sitä vaikutusta, minkä Sifin kadottaminen saisi aikaan tuossa rakastuneessa nuorukaisessa. Nyt hän pelkäsi vähintään yhtä paljon sitä vahinkoa, minkä tämä tulisi kärsimään havaitessaan ystävän, johon hän oli niin ehdottomasti luottanut, ennättäneen ennen häntä.

— Jospa kuitenkin olisin antanut hänelle luottamukseni vastineeksi hänen luottamuksestaan ja jo alusta alkaen sanonut hänelle, että minäkin rakastin Sifiä! ajatteli Randal kai jo sadannen kerran. Silloin hän ei koskaan olisi voinut pettyä minuun niin kuin hän nyt tulee tekemään. Vaikkapa kuinka selitän itseäni hänelle, niin mahtaako hän uskoa minua?

Hän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen Sifin kirjeen.

Hymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen ovi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.

Randalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä seisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys sisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja selitti sen mitä pahimmin.

Åkelle ei ollut mikään helppo asia mennä syyttämään tuota kerran niin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä voidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli tottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista, ja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut kuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua selvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä murskaamaan epäjumalansa.

— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista kesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit vapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin sinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän on nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain rakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!

Ääni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin, sähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota hän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa kieroudessaan.

Randal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota kuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille molemmille oli ankaruuteen turvaaminen.

— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta ankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.

Jos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus pian tapahtua.

— Päissäni. En minä ole päissäni.

— Olet kyllä, väitti Randal samalla hillityllä, jyrkällä äänellä.

Hän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli vain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke oli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.

Åke nyyhkytti.

— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan petä.

— Minä _en_ pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota nuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän huomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut menettää ylivaltaansa.

— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa toivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin sinä teit. Sinä petit minut.

Hän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä seisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän raivoisiin silmiin.

— Sinä teet vääryyttä, sanoi hän vain.

Åke seisoi hiljaa jonkun verran tuon katseen hillitsemänä.

— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa enemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle kaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä otit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja ylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten saisin hänet tahi en.

Hän nauroi rajusti.

— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu, rakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei toki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies. Mutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla että annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja nyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä hyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän...

Randal astui askeleen eteenpäin ja tarttui Åkea ranteeseen.

- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa minulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää _hänestä_!

Åke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin otteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.

Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen näky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet vaikenemaan.

— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt sinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi, en nyt. Mene!

Hän näytti ovea, ja Åke meni todellakin.

Hän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin juopunut ja törmäili milloin mihinkin.

Randalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke takaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen kanssa hän ehkäisi itsensä.

Yksin jäätyään hän käveli edes takaisin suuressa huoneessa, tuskan vallassa. Tämä oli pahempaa kuin mitä hän oli pelännyt. Mitä hän tekisi tuon epätoivoisen suhteen? kysyi hän itseltään.

Mutta hän ei löytänyt mitään vastausta siihen kysymykseen, hän ei voinut käsittää mitä hän olisi tehnyt toisin, paitsi tuota yhtä asiaa, ettei hänen olisi pitänyt antaa ylpeyden estää häntä alusta saakka tunnustamasta Åkelle — kuten hän silloin oli luullut — omaa toivotonta rakkauttaan Sifiin.

— Oliko sitten ylpeys niin vaikea synti, että tämä paha voi johtua siitä? kysyi hän edelleen. Hyvä Jumala, kuinka ankara sinä olet!

Taasen hän tunsi hädän pakottavan itseään Jumalan luo, mutta tällä kertaa hänen hätänsä oli enemmän toisen puolesta kuin omastaan. Tuskassaan hän rukoili Jumalaa Åken puolesta. Ja niin tehdessään luuli hän ihmetellen tuntevansa, ikäänkuin olisi hänen isänsä, rohkeasti luottavainen rukous jälleen noussut eloon hänessä itsessään, nostaen häntä ja hänen levottomuuttaan ylös Kaikkivaltiaan luo, joka rankaisee, mutta antaa myöskin anteeksi ja auttaa.

12.