Part 12

Randal toivoi että Åke tulisi uudelleen hänen luokseen selvänä, niin että he saisivat puhua järkeä keskenään, mutta kaksi päivää kului, eikä Åkea kuulunut.

Omantunnonvaivoin Randal muisti, että hän suorastaan oli ajanut Åken ulos huoneistaan. Olihan totta, että hän oli tehnyt sen koska ei muuta voinut, kun tuo nuori mies oli ollut juovuksissa ja mahdoton ja ruvennut häpäisemään Sifiä. Mutta hänen oma menettelytapansa kiusasi häntä kuitenkin tässä kohdin, samoinkuin heidän välisensä kiero suhde.

Myöhään eräänä iltana kulkiessaan kotiin kutsuista sattui hän tapaamaan Åken kadulla. Tämä ei ollut yksin. Randal olisi mieluummin nähnyt hänet sairaana kuin siinä seurassa.

Åke kohtasi hänen katseensa uhmallisin ja kyynillisin katsein. Noissa ennen niin luottavaisissa, avoimissa sinisissä silmissä oli nyt samentunut pohja, ja synkkä ilakoiminen leimasi vilkkaat piirteet, jotka olivat ilmaisseet ja vieläkin kaikesta huolimatta ilmaisivat parhaita mahdollisuuksia.

Sen kohtauksen jälkeen päätti Randal hakea Åken käsiinsä, ja hän teki sen jo seuraavana päivänä päivällisen tienoossa.

Åke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja kylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti lukea.

Hänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi näyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään häpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.

Randal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui kuitenkin.

— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan sinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.

Åke naurahti.

— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi hän.

— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa sellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.

Åken väsyneissä silmissä salamoi.

— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen kierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!

— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä tunnet minut väärin.

— Todista se!

— Todistaminen on vähän vaikea. Ainoa mitä voin tehdä on kunniasanalla vakuuttaa sinulle, että minä sinun uskoutuessasi minulle sekä myöhemmin että aikaisemmin olin vakuutettu, että minun rakkauteeni ei olisi vastarakkautta. Kun kehoitin sinua lähtemään, tein sen siinä vilpittömässä uskossa, että se oli parasta sinun toiveillesi. Ja lähdettyäsi puhuin rehellisesti puolestasi...

Åke nauroi valtavasti.

— Sen mahdoit tehdä merkillisellä tavalla! ivasi hän. Ehkä sinä sekoitit itsesi minun kanssani?

Hän repäsi pois kääreen. Hiukset olivat sekaisin ja märkänä kostean otsan ympärillä. Hän näytti kalpealta ja runnellulta ja hurjan uhmaavalta.

— Kuinka pääsit selville erehdyksestäsi? kysyi hän raa'asti ja loi Randaliin hävyttömän katseen. Hänkö kosi, koskapa olet niin viaton?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Randal lyhyesti. Huolimatta hänen säälistään ja levottomuudestaan kuohahti hänen sisässään kun Åke vain mainitsi Sifin, mutta hän hillitsi esillepyrkivän vihansa.

— Kuinka sinä pääsit selville... tästä?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Åke, kasteli pyyhkeessä ja kiersi sen uudelleen otsan ympäri.

Randal meni ikkunan luo ja seisoi siellä tuokion, kunnes sääli ja hellyys onnetonta ystävää kohtaan oli saanut ylivallan hänen sydämessään. Silloin hän kääntyi ympäri ja meni uudelleen tämän luo.

— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä syytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten koskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä. Minun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen. Jos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista minussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin olen tehnyt itseni syypääksi?

Hänen äänessään oli todellista surua ja katumusta.

Åke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän katumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut parantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki tuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä hän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.

— Mitä se hyödyttäisi? Se ei voi muuttaa mitään.

— Se voisi tehdä meidät jälleen ystäviksi.

Åken piirteissä värähti, mutta hän tukahdutti liikutuksensa.

— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata sitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on rakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi loukata.

— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi Randal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.

— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti. Tarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni _sinun_ vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?

— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan sinulla Jumala.

Tämä vetoaminen oli omiaan vain yllyttämään Åkessa olevaa paholaista.

— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla ilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt jo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. _Sinä_ olet viimeinen mies, joka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain kymmenen kertaa pahemmaksi.

Randal nousi ylös musertavin tappion tuntein.

— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän surullisesti.

— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi Åke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.

Mutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita kalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.

Hermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi voimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei tahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä unohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän terästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.

— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal. Jos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä. Minun tähteni!

Åken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle ylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.

— Mitä sinun tarvitsee välittää minusta?

— En voi olla välittämättä. Tulen aina välittämään sinusta. Minä en tule tuntemaan mitään lepoa, ennenkun välimme tulee ehjäksi. Muista se!

Ja niin sanoen Randal meni, sillä Åke, joka silmänräpäykseksi näytti heltyneen, oli taasen kovennut ja näytti vielä entistä luoksepääsemättömämmältä.

13.

Kun Randal ensi kertaa näiden kohtausten jälkeen näki Sifin, tuntui tämän viaton iloisuus valoisampana kuin konsanaan sen pimeyden taustaa vasten, jonka hän tietämättään, tahtomattaan oli aiheuttanut. Mutta ei edes Sifin läheisyys voinut karkoittaa apeutta, minkä Åken ajatteleminen hänessä sai aikaan.

Sif ei huomannut kuitenkaan mitään erikoista hänessä, hän oli liiaksi kiinni omassaan. Sinä päivänä oli hänen syntymäpäivänsä, hän täytti 20 vuotta. Randal antoi hänelle pienen hienon kirjoituspöytäkellon, joka herätti Sifin suurta ihastusta.

Hänellä oli monta onnittelevaa ystävää luonaan, mutta hän antoi Sverkerille salaisen vihjauksen, jota tämä oli kärkäs noudattamaan.

— Sinun pitää auttaa minua asettamaan kello oikealle paikalle, kuiskasi Sif ja vei Sverkerin muassaan huoneeseensa, missä ei ollut ketään muita.

He valitsivat sopivan paikan kirjoituspöydällä, ja Sif järjesti siinä olevat muut esineet niin, että kello tuli seisomaan kuin keskuksena.

— Miten ihastuttavan hieno se on!

Sif seisoi ja ihaili sitä, ja kääntämättä katsettaan Sverkerin lahjasta, sanoi Sif salaperäisesti ja tuttavallisesti:

— Tiedätkö, olen kohdannut hänet — tiedäthän — kadulla.

— Kenen? Åke Bosoninko?

— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon toisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin että minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.

— Ah, Stjärnfeldtin?

Randal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista, voimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö että Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke halventaisi häntä itseään Sifin silmissä.

— Niin, hänet juuri, sanoi Sif.

— Tunsitko jotain entisestä heräävän?

— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin samalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee vanhaa, luotua nahkaansa.

— Mutta Sif! Mikä vertaus!

— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen, mutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi: Tiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!

— Niin minäkin olen, yhtyi Randal.

— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta nyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen kuninkaaksi.

— Onhan sinulla.

— Valtakuntako? Minulla?

— Niin, sydämesi.

— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole tullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.

Nyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi», kuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera iva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät hänet äänettömäksi.

Vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut hänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä, ettei hän ollut käyttänyt sitä.

Kun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa ja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.

Jotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat silloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne olivat koskeneet häneen toisella tavalla.

— »Hän rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista.»

Siinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä hänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.

Keväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut aivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen mieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen poispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.

Oliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla mitään uskollisuutta?

Randal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka tuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif kuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja täynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään oikeutta epäillä häntä.

Ehkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin mitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan luutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi tarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja kun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin sitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä oli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.

— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava, ettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen, minun pitää antaa hänelle aikaa.

14.

Randalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle taistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.

Hän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla iällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä esimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia, jotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja joita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä, niin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä ja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän mahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.

Hänellähän oli kyllä ollut rakkaustarinansa nuoruudessa, mutta ne tunteet, jotka silloin olivat täyttäneet hänet, eivät olleet mitään niiden rinnalla, jotka Sif oli herättänyt hänessä.

Niin kauan kuin hän oli luullut, ettei hänellä ollut mitään toivoa Sifin voittamisesta, oli hän voinut hallita intohimonsa, mutta senjälkeen kuin Sif oli antanut siihen yllykettä, oli se kasvanut kasvamistaan, kunnes hän tunsi sen uhkaavana ylivoimana, jota vastaan hän kohta ei enää voisi puolustautua. Sifin epäröiminen lopullisesta itsensäsitomisesta, vaikka hän kuitenkin omalla tavallaan tahtoi olla hänen omansa, yllytti Randalin halua ja lisäsi hänelle vaaraa kadottaa itsehallintansa.

Joskus hänet valtasi vaarallinen halu pakottaa Sifiä, vaikka hänen ymmärryksensä sanoi hänelle että sellainen koe tuskin voisi viedä muihin tuloksiin kuin säikähdyttää Sif auttamattomasti hänen luotaan. Tyttö sulkeutuisi hänelle, työntäisi hänet luotaan ehkä suuttuneena ja inhoten. Hän tunsi että jos jotain sellaista tapahtuisi nyt, hänen kerran saatuaan tulla häntä niin lähelle, niin silloin hän saattaisi joutua mihin hulluuteen hyvänsä. Vaara, että hän tekisi Åken tavalla, ei ollut kuitenkaan suuri, mutta todennäköisesti hänen tunteensa kehittyisi hullumaiseksi päähänpistoksi ja tekisi hänet narriksi, ajatteli hän tuskallisesti.

Ja jos hän pakottaisi Sifiä ja tämä tottelisi häntä, niin mitä siitä seuraisi? Voiko hän myöskin pakottaa Sifiä rakastamaan häntä niin kokonaan ja intohimoisesti kuin hänen hillitön intohimonsa vaati? Varmaan ei. Ja silloinhan heidän välilleen täytyisi tulla pirstoutumisen helvetti.

Ei muuta kuin pahaa koituisi heille, jos hänen intohimonsa saisi ylivallan. Se muuttaisi kauheasti hänet. Senvuoksi hän pelkäsi sitä kaikista enimmin.

Hän rupesi tuntemaan sen synniksi.

Oli vastahakoista nimittää sitä siksi, mutta hän ei voinut antaa mitään muuta nimeä tuolle hämärälle voimalle, joka liikkui hänen olentonsa syvyydessä ja uhkasi nousta sieltä koko hänen olentonsa valtiaaksi.

Synti! Hän oli filosofoinut synnistä ja kokeillut erilaisia teorioja siitä, mutta ei hän koskaan ennen kuin nyt ollut _tuntenut_ sitä peljättävänä, kaikkea uhkaavana voimana hänessä itsessään.

Hän ei voinut kiertää sitä sillä ajatuksella, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Syntinen teko on vain näkyväinen hedelmä itse syntisyydestä, joka on sen juuri ja vaara. Taistelun täytyy käydä sisällä salaisessa ihmisessä, siellä on voitto saatava, jos synti tahdotaan voittaa ja paha hedelmä estää esille tulemasta.

Ja Randal ryhtyi siihen taisteluun.

Ei kukaan aavistanut sitä, Sif kaikkein vähimmin, sillä hänen läheisyydessään nuo pimeät voimat väistyivät Randalin olemuksessa syrjään ikäänkuin itsestään, mutta vain sitä enemmän ahdistaakseen häntä sitten yksinäisyydessä. Salainen taistelu riudutti häntä, heikonti häntä ruumiillisesti ja oli senvuoksi tuimempi. Hän tunsi joutuneensa tuleen, joka sulatti hänen olentoaan ja ilmitoi hänelle paljon sen tähän asti salassa olleesta laadusta. Jumalan tulikatse näki hänen lävitseen ja pakotti hänet näkemään itsensä sellaisena kuin hän ilmeni sen katseen edessä.

15.

Nuhteen henki, joka oli vallannut hänet, vei hänet yhä kauemmas itsetuntemuksen kirveleviin havaintoihin.

Hänet pakotettiin tutkistelemaan elämäänsä nuoruudesta saakka ja hänen täytyi huomata synniksi sellaista, jolle hän aina tähän saakka oli antanut kauniita nimiä. Kirkkaassa valossa, jonka Jumalan tulikatse nyt heitti hänen menneeseenkin elämäänsä, etenkin älylliseen, josta hän oli ollut enimmin ylpeä, hän näki sen ilkeän ylpeyden vallitsemaksi. Sillä mikäpä muu kuin ylpeys olikaan niin kauan estänyt häntä antamasta tilaa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaalle vaikutukselle: rakastetun isän säteilevälle uskonesimerkille? Hän oli luullut järjen ehkäisseen häntä, mutta nyt hän näki, että se oli ollut ylpeyttä, ja hän tunsi itseltään vaadittavan paljon niinkuin sellaiselta, jolle on paljon annettu. Saada kasvaa sellainen uskon esimerkki silmien ja sydämen edessä, kuin hänellä oli ollut isässään, on totisesti erikoisetu. Sellaisen vaikutuksen vastustaminen on samaa kuin vetää päälleen velka. Hän käsitti sen ja tunnusti itsensä syylliseksi.

Että hän nyt viime aikoina, hädän ja ahdingon tultua, oli avannut itsensä tälle parhaimmalle muistolleen ja alkanut kääntyä isänsä Jumalan puoleen, se ei vähentänyt hänen syyllisyyttään. Sehän oli vain, hänen mielestään, sattuva todiste hänen omasta surkeudestaan.

Ja hänen suhteensa Åke Bosoniin! Mikä katkera kokemus se olikaan hänelle! Ystäväänsä hän ei ollut ainoastaan kadottanut, vaan tullut tälle vahingoksi. Ja täydellisesti voimaton hän nyt oli sen asian suhteen.

Ei hän voinut tehdä mitään ystävänsä hyväksi.

Menneen elämänsä syyllisyyttä hän ei voinut pyyhkäistä pois.

Surkeuttaan hän ei voinut voittaa.

Intohimoaan hän ei kyennyt hallitsemaan, se kasvoi hänelle ylivoimaiseksi.

Hän tunsi itsensä yhtä kykenemättömäksi kaikkeen hyvään kuin jokin kuollut ruumis.

Niin syvälle haavoittavaan itsetuntemiseen vei hänet Jumalan pyhä henki.

Mutta kuolleille ulottuu Jumalan Pojan ääni.

16.

Murtuneena huomasi ja tunnusti Randal, ettei hän ollut herra luonteensa yli sen kaikkine taipumuksineen ja intohimoineen, ettei hän koskaan itse voisi voittaa tuota uhkaavaa syntisyyttä, jota hän tunsi sisimmässään ja jota hän kauhistui.

Mutta juuri tässä äärimmäisessä nöyryytyksessä hän kypsyi sovitukselle. Juuri senvuoksi ettei hän enää kyennyt itse mihinkään ja murtuneena tunnusti sen, saattoi toinen ottaa hänen kadottamansa vallan hänen ylitseen ja voida kaikki. Toinen?

Hän, jonka hartioilla herruus on. Niin, hän! Randal alkoi ymmärtää jotain tuon vallan salaisuudesta. Se pannaan verta vuotavan karitsan kanssa hyvän paimenen olalle...

Unettomana yönä vaikean tuskan ohella hän sai tuon ihmeellisen kokemuksen, että Pojan laupeuden kautta saadaan tulla Isän suosioon.

Nöyrä ja ahkera Jumalan etsiminen hänen sanastaan kantoi hedelmää, joka kypsyi.

Niinä aikoina, jolloin järki oli ollut hänen jumalansa, hän oli inhimillisen järkensä tuomioistuimelta tutkinut kirjoituksia. Mutta siitä päivästä saakka, jolloin Sif oli kysellyt häneltä tuosta ainoasta tarpeellisesta, hän oli alkanut tutkia sanaa toisessa mielessä, ja siitä lähtien ahkeran ja jatkuvan tutkimisen kuluessa hänen mielensä oli yhä enemmän muuttunut, hänen itsensä oikein tajuamatta miten täydellisesti. Senvuoksi häntä ihmetytti, ettei tuo hänen ennen niin ylimielisesti tuomitsemansa Sana nyt vastapainoksi sulkeutunut häneltä. Sehän olisi vain ollut oikein. Mutta niin ei ollut. Se avautui sen sijaan enemmän, mitä syvemmäksi hänen tarpeensa tuli. Se rankaisi häntä tosin kipeästi, mutta kuitenkin tavalla, joka vain ajoi häntä tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle. Hän koki sen elävää voimaa.

Ja eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan, tapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.

»... rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut...»

Lievittävän käden tavoin tämä sana kosketti hänen tuskaansa.

Rauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se totta, totta?

Jos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin synnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän eikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!

Randal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja löysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin pelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti, Esaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.

Menneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli maallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen kirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja senjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa: ylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset tuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä meidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa, pahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja rukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä siemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.

Randal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja koulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan totuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri sitä sanaa.

Hän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja ottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen saakka ja voittaa, se.

Ja katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun. Jumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin laupeus — Isän suosio paistaa hänelle.

Hän nousi uuteen elämään siinä valossa.

17.

— Oi Pariisi!

Sifin silmät säteilivät, ja hän liitti kätensä yhteen ihastuksissaan.

Hän istui vanhempien kanssa aamiaispöydässä. Lucialle oli juuri tullut kirje Sifin tädiltä, Britalta, Parisista, ja Lucia oli — ensin silmäiltyään sen ääneti itsekseen — lukenut sen ääneen miehelleen ja Sifille.

Brita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen koti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen kanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän erilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina ystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja ellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna tapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka Britalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli tarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään ja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi vuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin ihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä, kirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif saisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.

Sif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa reippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita nuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas, mitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.

— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta punastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai kurssia, joka estää.

— Mutta sinulla on sulhanen, huomautti Lucia.

— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei siitä sitte voi tulla mitään.

— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?

— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?

— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.

— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.

— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa Västanforsissa.

— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.

Isä nauroi.

— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.

— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.