Part 13

— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.

— Se kai riippuu siitä mitä Sverker sanoo asiasta, arveli Lucia.

— Hänen puolestaan saan tehdä mitä ikinä tahdon, selitti Sif.

— Sinä et ole koettanut matkustaa hänen luotaan vielä, huomautti isä.

— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään sitä vastaan. Lupaa, isä!

— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja sitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet oikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.

Sif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän myöntymisestä.

— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut suostumuksensa, sanoi Lucia.

Soitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme puhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.

Hän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat kuulivat keskustelun toisen puolen.

Oletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle tänään?

— Miksikä niin?

Mutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa puhumista sinulle.

— Ei, en tahdo sanoa sitä näin telefoonissa. Etkö voi tulla tänään?

— Voi niin, koeta! Sinä olet ihastuttava, kun et koskaan ole mahdoton!

— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas tapaamaan sinua.

— Ei, ei nyt. Sitte kun tulet. Hyvästi!

Ja sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa hyvin tyytyväisenä.

— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole aikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on kerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.

— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se on, huomautti Lucia.

— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä on kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.

— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti hiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin sinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.

Ja niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän miettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen huoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos erään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä nyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt hänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia huomautuksia.

18.

— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker, kääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan myöhästynyt.

Raitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen vaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä hänen oli pitänyt kiiruhtaa.

— Puhun siitä sinulle sitte päivällisen jälkeen, sanoi Sif.

Tämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan päivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana, vahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää ja läheistä. Ehkä, _ehkä_ se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman toiveensa toteutumisen mahdollisuuden.

Lucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä kiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin nyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja hän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi hän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa kanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa, mutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi kiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan leiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä vilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.

Sif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi täysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan häntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion Sverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja uteliaisuutensa kasvoi.

Kiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita, eivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat. Sifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan Sverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.

Jos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif vapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin — niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa ja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu Jumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja laupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä odottavana.

Heti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi mennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät läksyjensä pariin.

Sif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa oli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan sytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se oli Brita-tädin kirje Pariisista.

Kun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän kysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.

— Lue se, Sverker! Se koskee lähemmin sinua kuin minua.

Sverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan aikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa jäykkenivät.

Vihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen edessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.

— Tätäkö sinä tahdoit sanoa minulle?

- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut monasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.

— Tahdotko mielelläsi?

— Tietysti, hirveän mielelläni.

Tämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti ruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.

Jos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas oli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien anteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa tuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon suuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä käännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin ennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei sattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua vahingoksi, miten se koskikin.

Hän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla tavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle Sifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa yksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä hän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja ehdottoman herruuden hänessä.

Hän kääntyi Lucian puoleen.

— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty ja nyt vain ilmoitettiin hänelle.

— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos matkasta jotain tulee, vastasi Lucia.

— Minustako? Minulla ei ole määräämisoikeutta Sifiin.

— On kyllä. Ellet sinä tahdo hänen matkustavan, niin hän ei lähde.

Sif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä hänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi mitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä salamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa. Hänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi sen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän vastauksellaan tämän aseettomaksi.

— En minä tule estämään häntä, kun hän kerran tahtoo matkustaa.

Sifin ilme muuttui heti.

— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös kiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.

— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif lähtee, sanoi Lucia.

Sif ei näyttänyt estelevältä, mutta Sverker vastasi:

- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada tilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä lopullisesti.

— Sitähän hänellä nyt lie ollut tarpeeksi, arveli Lucia ja nousi ylös.

Hänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia keskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.

Sif katsoi levottomasti Sverkeriin.

— Et suinkaan sinä aio... purkaa... jos lähden?

— En, ellet sinä tahdo.

Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.

— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?

— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!

Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan Jumalan lähettämänä koettelemuksena.

Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä väärin häntä kohtaan lähtemällä.

— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän hiljentääkseen sydämensä soimauksia.

— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker surumielisesti, mutta päättävästi.

Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana häntä vasten.

— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.

— Mitä minä en saa?

— Hyljätä minua!

— Ikäänkuin minä voisin sitä!

Sif nosti päänsä ja katsoi häneen.

— Mutta sinun mielestäsi... sinun mielestäsi minä teen väärin jos lähden?

— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi kanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua loitompaa.

— Mutta... sinä olet pahoillasi siitä että lähden?

— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin tuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.

— Minä en tahdo matkustaa, jos se... jos sinä olet sitä vastaan.

Sverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen rakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä siitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi hänet puhumaan noin.

— En ole vastaan, olen sen puolella. Niin, kehoitan sinua lähtemään.

Sif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen myöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.

Sverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif tulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata kohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo nyt, ajatteli hän.

— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun matkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet innokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään muuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole niin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.

Väri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli selvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin vakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.

— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi edelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi hän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon kuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit ymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja taistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa sinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee niin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle vääryyttä.

Sifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle, ja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan tahtoisi jättää häntä.

Sinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään pysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että hän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä Sverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta, jos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen auttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi mielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi hän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi paljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien sydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin vakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi hänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä tullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.

Kaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi hän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä mielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi Sverkeriä kovasti.

19.

Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota, etupäässä Sverkerin.

Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi, mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?

Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta, minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?

Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein, sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä sanassaan.

Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä taas levoton.

Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa antaen hänen lähteä.

Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa, niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?

Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen lähtönsä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka, hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle. Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.

— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.

Allan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien kanssa.

— Luulen sen olleen ainoan, mitä voi tehdä tällä kertaa, vastasi Sverker.

Hän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut jotain miettien.

Mutta Lucia oli ilmeisesti toista mieltä kuin Sverker.

— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan mitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi pitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla oli hänen lupauksensa.

— Onhan se toki vieläkin minulla. Emme me ole purkaneet.

— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä, kun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä niitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi sinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän edesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.

Lucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten paljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.

— Edesvastuutta? toisti Sverker hieman hymyillen.

— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan surun. Niinkuin sinä oletkin!

Lucia huokasi sanomalleen.

— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään ylpeästi.

Mutta itsessään hän tunsi, että suru mahdollisesti tekisi lopun hänestä.

V.

KOHTAAMINEN.

1.

Oli kesä. Sif oli vielä Ranskassa. Oli ollut aikomus, että hän olisi tullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista potilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa erääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti mieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja kotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan saada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.

Ja nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa, hänestä kun kaikki pitivät.

Häntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse kertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan kirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei edesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu. Huolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä luonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä, vaikka monet rakastuivat häneen.

Allanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista kiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin kanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.

Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.

Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti, ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain, että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.

Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä vastaan työn siunatuilla aseilla.

Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa, eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.

Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.

Vasta tullut oli Åke Boson.

Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden toistensa kanssa rautatievaunussa.

— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi kätensä.

— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään ja tarttui ojennettuun käteen.

Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton. Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.

Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti eteenpäin.

Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.

Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui ilmielävänä kummankin mieleen.

Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.

— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.

— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.

— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?

— Kuulin, pari kertaa.

— En nähnyt sinua.

— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa? Muutoin pysyttelinkin nurkissa.

— Minuako karttaaksesi?

— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.

He polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:

— Oletko vielä vihainen minulle?

— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein. Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin suureksi kuin meidän aika.

Randalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.

— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.