Part 14

— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?

- Minulla on tavallaan varmuus siitä.

— Mutta vastustus on voimakasta.

— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa sankaruuden esiin.

— Sinä uskot Ruotsin tulevaisuuteen?

— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada juuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt on, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.

Åke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä, mutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä huulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.

— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää hallituksen nurin, huomautti Åke.

— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja epävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä, katsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.

— Mutta miksipä hän säästäisi meitä?

Randal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten tupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli, niin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet aukenivat Norrlantiin päin.

— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan säästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi säästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut kymmenen vanhurskasta.

Åke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta hän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.

— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se kuuluu Jumalalle, huomautti hän.

— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua, senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja ottaa ne lukuun.

— Sinä panet niille suuren arvon.

— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.

Åke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.

— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin, jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.

— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.

Nyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.

— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle naiiville kysymykselle.

— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.

— Miten se on tapahtunut?

— Niin — mitenkä elämä syntyy?

Asia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän ei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.

— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.

— Ilolla, jos voisin.

— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain pelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.

Randal naurahti hieman.

— Mitä sinä pelkäät? kysyi hän huomattavan hellästi.

— En pidä siitä, että minusta huolehditaan.

— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai olenko?

— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin... niin merkillisesti.

— Merkillisesti?

— Niin... eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin. Sinähän teet siitä uskonnon.

— Puhun siitä sillä tavoin kuin näen sen, sanoi Randal.

Molemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka piti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.

— Mihin sinä nyt olet menossa? kysyi Åke yhtäkkiä.

Randal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas seutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne huomiseksi.

— Ja mihin sinä olet matkalla?

— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on vain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että nousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.

2.

Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.

Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.

Vihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.

Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.

Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä. Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.

Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.

Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!

— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.

Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä sointuvana.

Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven ympäri.

— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?

— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä, vastasi Randal.

Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä huolestutti.

— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?

— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?

Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.

He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.

Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.

— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta niin ei voi pitkältä jatkua.

— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.

— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli ennen kihlausta.

Åke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää itseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi ystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua: »Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»

Hän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan intohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla saavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.

— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein käsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä huudahduksessa.

— En minä voikaan, sanoi hän yksinkertaisesti. Sen tekee toinen.

— Kuka? kysyi Åke hämillään.

— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään käsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen luuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.

— Tässä on minun apuni, sanoi hän.

Åke näki, että se oli raamattu, ja tunsi olevansa hämillään.

Randal katsoi Åkesta kirjaan.

— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!

Hänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.

— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.

— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.

— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.

Randalin silmissä tuikahti.

— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta minulle.

Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn valaisemilta kasvoiltaan.

— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni, raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — — — Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten. Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.

— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi... yksinpä rakkaussuruja... ja... ja halujakin vastaan.

— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen Jumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista maisista, pienistä ajatuksistamme?

— Mutta eiväthän ajatukset mahda mitään intohimoille.

— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla sanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana, joka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä, niin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita ihmissydämen joka ainoan intohimon.

Randal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka oli Åkesta liian voimakas.

— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta — niin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.

— Jos heikonnun — niin en siitä heikonnu. Se se pitää minut hengissä.

Åke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon tyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.

— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.

— Eipä paljoa.

- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi Åke, tullen yhä rohkeammaksi.

Alussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle, mutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.

— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut uskoa hänelle taistelujani.

— Mutta hänhän rakastaa sinua!

Randal katsoi vakavasti, melkein synkästi joen virtaavaan veteen.

— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan säästämättömän selvästi.

Hillityn tuskan piirre teki hänen suunsa kovaksi.

— Hän tappaa sinut epäröimisellään! virkkoi Åke kiivaasti.

Niinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden, tunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.

— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi. Hänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen kuvaamattoman surumielisen hellästi.

Åke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun, mutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin lempeiden sanojen vuoksi.

Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia, että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?

Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.

Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.

Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille myöten.

Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.

— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän. Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.

VI.

VAAKALAUDALLA.

1.

Oli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.

Sif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan kannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita ja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet lähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään puolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan voisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa ruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen sen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät olleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan puhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.

— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä olen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen kanssaan, oli hän selittänyt.

Huhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä hänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi toisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.

— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa pysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme sitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.

Kotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi, mutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta miinavaarasta.

Sif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän näki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan takilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan järkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia eikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat yksityiset asiansa.

Hänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja sairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen. Hän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle antamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän kihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.

Hänhän pitikin niin sydämellisen paljon hänestä. Ranskassa hänellä oli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän olikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei hän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi, eikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo nuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut häntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä vain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan katunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt uhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla vaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai oliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään Sverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.

Oikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker selvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana koetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka olikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin mielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli ollut hyljätä hänet?

— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan iloinen etten tehnyt sitä.

Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo. Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa. Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt, mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen hyvää.

— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!

Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne sivulle.

Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli. Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?

Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen liikkeen suuruus ja merkitys.

Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta kaikkein enimmin Sverker Randalin.

Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja kehoittavia sanojaan.

Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut mitään voinnistaan.

Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».

Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään, hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin täydellisesti irti kaikesta haikailusta.

Mutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa. Hän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti maailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista. Ainakin niin suurta kuin hän taisi.

Jos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan hänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana, ajatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän kaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään halveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä viime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi todelliseksi näläksi.

Niin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan hänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän saisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä tapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.

Tämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden, joka äsken oli valtaamaisillaan hänet.

Hän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet saaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet saamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta syystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.

Samalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten toisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.

Uusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut istua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi häirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin ja koettivat nukkua.

Loitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin istumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti kätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.

Ja tässä hän oli löytänytkin oikean uskotun.

— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä en ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi. Silloin meistä tulee toverit, Dunfin!

He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.

— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa, miten se käy päinsä?

— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.

— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?

— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.

— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa sinusta.

Sif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.

— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita. Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on »ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään olla jossain suhteessa hyväksi.