Part 15

Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt ennenkuin myöhään aamupäivällä.

Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä, jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.

Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa sukeltaa esiin aalloista.

Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin. Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!

Joku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti tervehdyslaulu.

»Sä pohjolanmaa ikitunturines...»

Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.

»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »

Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin kaikui hymni Ruotsille.

— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»

Ne olivat unohtumattomia hetkiä.

Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä, sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.

2.

Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen todellisuuteen.

Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia, sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.

Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä tulemasta.

Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut, kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut. Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.

— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.

— Sinähän olit merellä silloin.

— Milloin saan mennä hänen luokseen?

— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on liian heikko siihen.

Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin ehkä tulisi käymäänkään!

— Kuka hänen luonaan on?

— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon kuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti. He matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi ystäviksi.

Lucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan Randalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin että joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta puolen riippui puitteella.

Kun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat pois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.

— Eikö se ollutkaan hyvin? kysyi Lucia.

— Kukat saattavat ajattelemaan hautajaisia, vastasi Sif pikaisesti.

Lucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen vavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.

— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän itsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.

Isä tuli sisään.

— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä, sanoi hän.

Sif katsoi innokkaasti häneen ja kalpeni jännityksestä.

-- Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen hän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on sairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.

— Onko kaikki vaara ohi nyt?

— Toivoaksemme on. Ellei mitään uutta ilmene.

— Sanoiko hän terveisiä minulle?

— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät äkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama! Aina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää verratessaan itseään häneen.

— Tahtooko hän nähdä minua?

— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua ensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa häntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.

Sif nyyhkytti.

— Oi, etten olisi koskaan lähtenyt!

Isä hyväili häntä lohduttavasti.

— Tee parhaasi kotiintulostasi nyt! sanoi hän rohkaisevasti.

— Teen kaiken mitä hän tahtoo!

— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän on epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.

3.

— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja kuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille ja tämän isälle.

Heidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja jäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.

Oli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut saanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi häntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa hänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa suuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta, sillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella ulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa ja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen kasvoillaan.

— Pikku Sif!

Se kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.

Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota hymykään ei karkoittanut.

Sif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen Sverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa poimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan. Isä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä toipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.

Senvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän käteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä. Sanoa hän ei voinut mitään.

Randal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli tyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän näki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.

— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään kohtausta tällä kertaa.

Hänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut mitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.

Sif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän koettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana. Senvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin kättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.

Hänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan heikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä pettävän.

- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle aikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui itse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen kihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.

Kun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään sanovan, toipui hän vähitellen.

Hän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta tyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli tuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten oli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.

Vaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä ikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka karkoitti hänen oman heikkoutensa.

Ensin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä tuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi viritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa hänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen, ajatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet toivottomuudesta.

Tuokion kuluttua isä kääntyi ja katsoi hymyillen häneen.

— Kuinka on? Uskallatko nyt tulla lähemmä? kysyi hän.

— Tietysti uskallan, vastasi Sif, häveten olemastaan niin heikko.

Bentick nousi pystyyn.

— Tule sitten ja istu tähän. Sif tuli, mutta ei istuutunut.

— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä, sitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei Sif enää pelännyt.

— Kyllä toki, vakuutti Sif.

Hän piti isää kädestä seisoessaan häneen nojautuneena ja katsoessaan Sverkeriin.

— Minä menen sitten kai vähän kaupungille tapaamaan vanhoja tuttuja, sanoi Bentick Randalille. Sif hoitaa sinua. Jos hän käy väsyttäväksi, niin lähetä hänet ulos!

Randal lupasi tehdä niin, ja rohkaisevasti nyökäten Sifille tohtori jätti nuo kaksi yksin.

Tohtorin tultua ulkoiseen huoneeseen hoitajatar nousi heti ja seisoi kuin sytytetty kynttilä.

Hänessä oli hiljaista arvokkuutta, johon oli yhdistynyt jotain oman vähäpätöisyyden tuntoa.

— Hän on parempi tänään, luullakseni? sanoi Bentick.

— On vähän. Paraneminen edistyy vaikka hitaasti, vastasi sisar Asta.

— Sisar jää kai tähän huoneeseen tuokioksi. Minun tyttäreni on kyllä tuolla sisällä, mutta hän ei kelpaa mihinkään, jos jotain sattuisi.

— Minä en jätä paikkaani muulloin kuin lisensiaatti Bosonin istuessa hänen luonaan, vastasi sisar Asta.

— Hänellä on kätevyyttä sairaiden kanssa, eikö olekin?

— On. Hän on niin tyyni ja neuvokas ja hellätuntoinen.

— Hän asuu kai vielä täällä, vai kuinka?

— Asuu.

— Silloin sisar voi saada aika paljon vapautta?

— En mene ulos muuta kuin pariksi tunniksi.

— Ei tarvitse häiritä noita tuolla sisällä, heillä on paljon sanottavaa toisilleen, niin että jos tulee muita vieraita, niin vastatkaa ettei dosenttia voi tavata. Tulen pian takaisin ja teen lopun haastattelusta.

Näin sanoen hän kumarsi hiukan ja meni. Hoitajatar meni takaisin paikalleen ikkunan ääreen käsityönsä luo, joka hänellä aina oli käsillä tällaista hetkeä varten.

4.

Sifin isän lähdettyä sairaan huoneesta katsahti Sverker sohvaan päin.

— Tuolla on varmaankin jakkara, sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän tahtoi hänet hänen vanhalle mielipaikalleen jalkojensa juureen, ja se teki Sifin kotiutuneeksi. Hän löysi jakkaran, asetti sen Sverkerin tuolin viereen ja istuutui sille käsivarret Sverkerin polvilla. Nyt oli kaikki niinkuin ennenkin.

Sverker hyväili hänen päätään. Sif tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja silitti poskeaan sitä vastaan.

— Sinun pitää parantua nyt! sanoi hän hyväilevällä äänellä.

— Pikku Sif! Onko sinulla ollut hauskaa siellä ulkomailla?

— Älä puhu siitä! -?

Miksi en?

— Toivon etten koskaan olisi lähtenyt!

— Miksi niin?

— Sinä olet niin sairas.

— Enhän minä nyt siitä liene sairastunut.

— Mutta... minä olen hukannut niin monta kuukautta!

— Hukannut?

— Kun ajattelen, että olisin saanut olla sinun kanssasi kaikki nämä kuukaudet enkä ole ollut...

— Pikku Sif!

Sif painautui häntä lähelle.

— Miksi et sano »pikku Sifini» kuten ennen?

— Oletko sinä sitte se?

— Kyllä, _varmasti_! Kokonaan!

— _Minun_ pikku Sifini!

Sif kohottausi puoleksi ja nosti kasvonsa Sverkerin kasvojen lähelle niin että he voivat suudella toisiaan. Mutta Sif kaipasi entistä hehkua hänen suutelossaan. Sverker suuteli häntä ikäänkuin toisesta ilmapiiristä. Sifin sydäntä kouristi levottomuus.

— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän rukoilevasti.

— Mitä sinä tarkoitat vaarallisella?

— Niin että voit kuolla?

Se tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen sellaisesta mahdollisuudesta.

— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin elääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.

— Jumala ei saa antaa sinun kuolla. Minä en voi kadottaa sinua.

— Sitä sinun ei tarvitsekaan. Vaikkapa kuolenkin.

— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä minä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.

— Jos niin käy... saat myöskin... voimia kantamaan sen.

— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella uhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.

Sverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin kuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli Sverkeriin kyynelhohteisin katsein.

— Olenko minä sinun mielestäsi hyvin tyhmä ja lapsellinen?

— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa karehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi hänen huulillaan.

— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti olen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada selkääni.

— Pahoittelen... etten ole...? kyllin vahva... antaakseni sitä sinulle.

Nyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi tuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla kaltaisekseen.

— Kerro kaikesta! En jaksa puhua... mutta kuunnella kuinka paljon tahansa.

Sif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että se oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta tuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan siellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä itse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä tunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella häntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt istuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin kauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi toiseen maailmaan.

Hän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi, eikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin tulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi selville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville hänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa kärsi siitä pienintäkään vauriota.

Että hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan nyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi Sverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan hämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan muistoistaan.

Mutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden kertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa merimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut heidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.

Ja se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän huvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset siellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli palavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä puhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen ja voinut estää.

Niin löysi heidät Allan Bentick tultuaan puolentoista tunnin kuluttua takaisin.

— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä, nähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.

-- Niin hän onkin! vahvisti tämä ja katsoi Sifiin, silmiensä iloon.

Mutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin nuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä, sairasta, varten?

Allan taputti Sifiä olalle hyväksyvin ilmein.

— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi hän.

— Mieluummin en lähtisi täältä, sanoi Sif.

— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta odottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän täytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt hyvästit ja tule!

Sif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet luonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa jäädä. Se pisti häneen.

Kun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja näki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta vastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun varsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei väsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan, miten väsynyt hän olikin.

Sif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen mustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan, sillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan hänen isänsä kättä.

Sif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi sitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä tapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän kiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli tapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan — ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen vaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän tervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen, hänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain tilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin äsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut. Sairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli Sverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä häntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!

Åken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli jotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan Sverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki mitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke olisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin sairauteen.

Hänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi että heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.

Åke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven heille ja oli ylen kohtelias.

Sif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän Sverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä häntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden saadessa _asua_ siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse tuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus kirveli eniten.

5.

— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren palveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen jälkeen.

— Minkä sitten? kysyi Bentick suostuvaisin ilmein.

— Sanoisit Sifille, ettei meidän välillämme voi olla enää mitään suhdetta.

Allanin ilme muuttui, oli selvää, ettei hän tahtonut ottaa tehtävää suorittaakseen.

— Mitä minä sanon syyksi?

— Sinähän olet itse kuullut miten minun laitani on?

— Onko sairautesi ainoa syy, minkä vuoksi tahdot purkaa?

— Tietysti.

— Se ei siis johdu siitä, että olet muuttanut mieltä, väsynyt häneen tai...?

Randal hymyili kevyesti sellaisen otaksuman mahdottomuudelle.

— Ei. Mutta minun sairauteni on kai tarpeeksi esteeksi naimisiin menolleni.

— Sitä mieltä en voi olla. Se ei ole tarttuvaa eikä perinnöllistä, sinä voit elää kauan siitä huolimatta, erittäinkin rauhallisissa, onnellisissa oloissa. Tätä sydänvikaa, joka on tullut lisäksi, voidaan vastustaa, jos sinä vain tahdot olla ymmärtäväinen etkä itsepäisesti rasita itseäsi kaikellaisella ylimääräisellä työllä. Sinulla on itse asiassa hämmästyttävän voimakkaat sisäelimet vaikkakin herkät. Kehottaisin pikemminkin sinua menemään naimisiin, sillä luulen että se olisi parasta sinulle.

— Sifin kanssako?

— Niin, koskapa tahdot hänet ja hän on kiintynyt sinuun.

— Eikö sinusta kuitenkin olisi sääli, että hän saisi tällaisen sairaan miehen kuin minut?

— Suoraan sanoen, minäkin toivon hänen tähtensä, että sinä olisit terve. Mutta nythän on asia niinkuin on. Ja luulen hänen niin vakavasti kiintyneen sinuun, että purkaminen olisi suru hänelle.

— Mutta... olet kai itse huomannut hänen pelkäävän sairaita. Jos saan taas tällaisen kohtauksen — tai vain vaikeamman hengenahdistuskohtaukseni — ja hän olisi vaimoni, niin ei häntä voi silloin aivan tyyten säästää. Se kävisi liian vaikeaksi hänelle.

Bentick naurahti jollekin muistolle, joka johtui hänen mieleensä.

— Hän palasi kotiin ulkomailta innostuneena suunnitelmaan, jonka hän ja hänen tätinsä Brita olivat päättäneet Pohjanmerellä ollessaan: että suorittaisivat sairaanhoitajatarkurssin voidakseen hoitaa haavoittuneita, jos sota syttyisi. Voimmehan antaa hänen koettaa tuota kurssia aluksi. Silloin hän ehkä uskaltaisi mennä sinun kanssasi naimisiin sotaan menemisen sijasta.

— Ah, tuliko hän kotiin sellaisin suunnitelmin?

— Hän on varmaankin unohtanut ne nyt sinun tähtesi. Häneen koski kun tapasi sinut sairaana.

Hillitty tuska ja päättäväisyys tekivät Randalin suun ilmeen kovaksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Sifin isä näki tuon kovan piirteen.

— Ethän aikone purkaa kihlausta? kysyi hän levottomasti.

Randal ei vastannut.

— Se koskisi Sifiin kovasti, sanoi hänen isänsä taivuttavasti.

— Mitä sitte ajattelet että minun pitäisi tehdä?

— Antaa asiain olla sellaisinaan toistaiseksi.

— On olemassa raja miehen kestävyydellekin. Se pitäisi sinun itsesi miehenä tietää. Sinun pitää muistaa, että olen rakastunut häneen, intohimoisesti rakastunut, eikä silloin käy päinsä pitemmältä näytellä setää. — Ymmärrän, ymmärrän, sanoi tohtori huolestuneena. Hänet on pakotettava käsittämään järkisyitä.

— En tahdo, että häntä pakotetaan.

— Niinpä pura sitten. Mutta... se tulee murtamaan hänet, hän on niin kiintynyt sinuun. Omapäinen naisväki, jota aina on niin mahdoton ymmärtää ja käsitellä oikein! Jos voisin ymmärtää, mitä varten ne luotiin! Meidän olisi pitänyt saada olla yksin maan päällä ja lisääntyä jollain muulla tavalla, sähähti Allan Bentick.

Hänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista, ettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja pulmallisesta tilanteesta.

— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa? kysyi hän.

— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani kahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet minä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän kuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet järkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi minua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!

Hän pysähtyi tämän eteen, ihastuksissaan esityksestään.