Part 16

Mutta Randal pudisti päätään hymyillen kevyesti.

— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan ilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.

Allan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin Sifin äidin muistoon.

— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin päähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on johtanut hänet sinun pariisi.

Sitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti itsensä ja rupesi puhumaan muusta.

Mutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat hänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala oli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta kärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta päästää häntä vapaaksi?

6.

Sifiä alkoi ihmetyttää. Hän oli nyt ollut kolme kertaa Sverkerin luona Upsalassa, ja tämä oli tullut yhä paremmaksi. Viime kerran hän oli pyytänyt hänet ja hänen äitipuolensa päivälliselle ja itse istunut mukana pöydässä. Åke Boson ja sairaanhoitajatar olivat molemmat olleet vielä siellä, mutta jälkimmäinen oli jättänyt hänet päiviksi, ja jos Åke jäisi toistaiseksi, ei hän jäisi sairaanhoitajana vaan yksinomaan ystävänä ja ehkä myöskin kuin jonain Arguksena pitämään varalta, etteivät liian monet vieraat tai työ rasittaisi Sverkeriä.

Mutta sanaakaan ei Sverker ollut sanonut kihlauksen julkaisemisesta. Hän ei ollut ollut siitä ollenkaan tietävinäänkään. Käytöksessään häntä kohtaan hän oli enemmän entinen Randal-setä kuin sulhanen.

Sif ei ymmärtänyt häntä. Joka kerran kun hän tuli, odotti hän Sverkerin sanovan jotain ratkaisevaa. Ja joka kerran kun tämä petti hänen äänettömän odotuksensa, kasvoi hänessä uutta kunnioitusta, joka jo heidän ensi kohtaamisessaan oli vallannut hänet.

Hän rupesi tuntemaan heidän suhteensa kieroksi ja epävarmaksi. Kerran tultuaan Sverkerin kotiin hän oli kohdannut pari ylioppilasta, jotka juuri olivat olleet Sverkerin luona. He olivat katsoneet Sifiin uteliaasti ja merkitsevästi. Sif ymmärsi heidän ihmetelleen, missä tarkoituksessa hän oikein tuli.

Tähän saakka hän oli ollut tyytyväinen heidän kihlauksensa salaamiseen, mutta nyt se alkoi kiusata häntä. Hän kaipasi oikeutta saada tulla ja mennä hänen kotiinsa, kenenkään voimatta kummeksua sitä, niin, jopa hän alkoi kaivata sitä aikaa, jolloin hän saisi asua siellä, saisi olla Sverkeriä kaikkein lähinnä.

Miksei Sverker pyytänyt sitä häneltä? Miksi hän oli ääneti?

Eikö hän ehkä tahtonutkaan häntä enää? Oliko hän hänen mielestään liian lapsellinen ja vähäpätöinen, liian pinnallinen ja maailmallinen hänelle?

Ylpeänä Sif oli huomannut miten Sverkerin maine oli kasvanut. Hän oli nyt tunnettu kaukana Upsalan ulkopuolella, eikä ainoastaan ihailtu ja pidetty filosoofina, vaan henkilönä ennenkaikkea.

Tähän saakka Sif oli vain tuntenut ylpeyttä tästä, mutta nyt se alkoi tehdä häntä levottomaksi. Sverker oli kasvanut hänestä irralleen päin. Hän ei itse voinut sille mitään, että hänen täytyi katsoa alas Sifiin ja huomata, ettei hän ollut mitään.

Olihan hän kyllä niin auttamattomasti alempana Sverkerin henkistä tasoa, mutta se ei ehkä olisi vaikuttanut niin paljon, jos hän vain olisi ollut sellainen että olisi kelvannut hoitamaan häntä hänen sairaana ollessaan ja arvokkaasti kyennyt ylläpitämään hänen kotiaan. Mutta koskaan ei häntä voitaisi verrata tuohon esimerkiksi kelpaavaan sisar Astaan, jota sekä Sverker että Åke kilvan ylistivät aavistamatta, kuinka se kiusasi Sifiä. Eikä hän tiennyt kykenisikö hän todella hoitamaan yhä kuuluisammaksi käyvän miehen kotia.

Tuota kaikkea Sverker mahtoi tuntea, koskapa hän oli niin ääneti, ajatteli Sif alakuloisena.

Åke Bosonin käytös häntä kohtaan oli omiaan myöskin tekemään hänet epävarmaksi. Hänellä oli yhä tunne siitä, että tämä sisimmässään paheksui häntä. Sif näki, miten korkealle hän asetti Sverkerin ja miten sydämellisesti hän piti hänestä. Tietysti hän Åken mielestä oli sulhastaan auttamattomasti alempana ja arvoton hänelle.

Åke oli Sverkerin uskottukin. Ehkä hän oli uskonut Åkelle jotain hänestä? Sif kaipasi saada tavata Åkea kahdenkesken saadakseen varovaisesti tiedustella asiata.

Eräänä päivänä hän onneksi tapasi hänet Tukholman kadulla. Paikalla hän pysähtyi, ja sen nähdessään Åke tuli kadun yli hänen luokseen.

— Mitä te teette Tukholmassa tänään? Voitteko jättää setä Randalin yksin? kysyi Sif.

— Hän tulee kyllä yksin toimeen nyt, ja minulla on asioita täällä, vastasi Åke ja alkoi käydä katua eteenpäin Sifin kanssa.

Hänkin puolestaan oli halunnut tavata Sifin yksinään ja kulki juuri miettien miten pääsisi alkuun sanoakseen sitä mitä aikoi, kun Sif odottamatta otti puheeksi juuri sen asian, joka hänellä oli sydämellä.

— Tiedättekö että Randal-setä ja minä olemme kihloissa? kysyi hän.

— Kyllä, hän on sanonut sen minulle. Tarkoitan että...

Hän keskeytti itsensä.

— Mitä muuta hän on sanonut? kysyi Sif henkeään pidättäen.

Åke ei huomannut hänen liikutustaan tai hän erehtyi siitä.

Hänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui hänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä kohtaan.

He kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen joka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.

Heidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut tähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.

— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi Åke.

Hän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä rikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt.

Hän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko pani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä voinut mitenkään arvata mitä se olisi.

Åkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa, pitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.

Ääneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan yli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi Sifin kuulla kunniansa.

— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker Randal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja ajalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi mitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.

— Hänen elämäänsä? toisti Sif Åken lopetettua.

— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää ilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen miehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä tunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te olette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä mitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.

Hänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli lisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut, ja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien alla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut vaikutuksen koko iäkseen.

Ei kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän koskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se täytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein uskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.

— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki kurkussa.

Åke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä Sifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi senvuoksi samalla vihaisella äänellä.

— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että rakkaus teihin _kuluttaa_ häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet sairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen olla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja luulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto tulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.

Tuo viimeinen sanottiin ylpeästi.

— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän itse on _sanonut_. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne, sanoi Sif.

Åke hymyili ylimielisesti.

— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa teille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin paljon antaakseen teille vapauden.

— Minkätähden hän antaisi minulle vapauden?

— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena. Senvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen mikä se oli ennen »kihlausta».

Viimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan, mutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli urhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi itkuun.

Åke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan, joka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?

— Rakas, älkää toki itkekö! sanoi hän neuvottomuudessaan.

Mutta tällä kömpelöllä keinolla ei ollut mitään vaikutusta.

Sif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista yrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.

Åke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo. Sif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan kulkisi ohi.

Sellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen, ettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä häntä.

Viimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen kasvot käsiin kätkettyinä.

— Oi miten häpeän! supisi hän.

Åken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni huudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi enemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.

— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan, sanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies, ja senvuoksi olin liian kovakourainen.

Sif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä asettumista, ja se kevensi.

— Mitä arvelette että minun pitäisi tehdä? kysyi hän.

— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt vihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä itsenne tähden ettekä hänen.

— Mutta . . alotti Sif.

— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti lempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: _Pidättehän_ te hänestä?

— Totta kai. Äärettömästi. Niin olen aina tehnyt. Ja sen hän tietää.

— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään vaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.

— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano mitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.

— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä, mutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa heille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset aina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.

Toverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti hänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin epätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.

Hän ei ollut vielä katsonut ylös.

— Onko ketään läheisyydessä? kysyi hän. Åke katsoi ympärilleen.

— Ei, ei käpyäkään.

Silloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä kasvoiltaan.

Åke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun jälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut sanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä aivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.

Äkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut tietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli niiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen suojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten oli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän itse oli toisenlainen.

Hän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et koskaan voi saada takaisin.»

Hän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi tulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei ollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.

— Olenko hirveän näköinen? kysyi Sif.

Åke havahtui ajatuksistaan ja oli heti varuillaan.

— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri ainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.

Sif nauroi ja pyyhki silmiään.

— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän välittömään tapaansa.

Åke hätkähti sekä ilosta että tuskasta.

— Kyllä, mielelläni, sanoi hän sydämellisesti. Ja he puristivat toisiaan kädestä vahvistukseksi.

— Ja sinä lupaat aina läksyttää minut samoin kuin tänään, jos teen jotain hullusti.

Sen Åke lupasi niin auliisti, että se houkutteli Sifin uudelleen nauramaan. Nyt oli hänen naurussaan vähemmän itkua ja enemmän iloisuutta kuin äsken. Åken teki hyvää kuulla sitä.

Ja sinä lupaat kosia Sverkeriä nyt ensi tilassa? kysyi Åke kehottavalla äänellä.

Sif katsoi pelästyneenä häneen, ensin taipuvaisena pitämään sitä leikkinä, mutta kävi kuitenkin heti vakavaksi ja levottomaksi.

— Kuinka uskallan? Entäpä jos hän ei tahdokaan? Entäpä jos sinä olet erehtynyt?

— Niin, siinä näet, ettei olekaan niin helppoa kosia! sanoi Åke surullisen lystikkäästi.

Sif tuli tässä tahdottomasti ajatelleeksi, miten innokkaasti Åke kerran oli kosinut häntä itselleen. Nyt hän kosi vielä innokkaammasti häntä toiselle. Miten täydellisesti hän oli mahtanut voittaa taipumuksensa, ajatteli Sif ja oli iloinen siitä, sillä oli paljon mieluisempaa pitää häntä ystävänä kuin kosijana.

— Voit olla aivan varma siitä että en ole erehtynyt, vakuutti Åke. Jos hän tulee juonittelemaan, niin se on _vain_ sinun tähtesi. Niin että älä väisty! Sinun pitää pitää kiinni kuin takkiainen.

Sif nauroi, mutta ei päässyt levottomuudestaan. Hän oli vielä liikutettu, eikä ollut pitkältä kyynelten ja hymyn välillä.

— Oi Åke, jospa sinä tahtoisit? Hän katsoi rukoilevasti Åkeen.

— Tahtoisin mitä?

Hän tuntui tylyltä, sillä hän aavisti mitä Sif aikoi pyytää.

— Auttaa minua? Puhua hänen kanssaan?

— En millään ehdolla. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi vakuuttaa häntä.

— Mistä? kysyi Sif hiljaa poiskääntynein katsein.

— Siitä että _rakastat_ häntä.

Se kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»

Åken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle rohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin pelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.

Kuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei itsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?

Ei hän koskaan ollut kuvitellut joutuvansa tällaiseen pulaan.

— Mutta muistakin, varoitti Åke hänen vierellään, ei hiiskahdustakaan hänelle siitä, että olet saanut tähän mitään yllykettä! Ei hiiskahdustakaan, ymmärrätkö? Sillä silloin häntä ei saa millään taipumaan Hänen täytyy uskoa, että se tulee yksinomaan sinulta itseltäsi.

— Niinhän se tuleekin. Minun tarvitsi vain tietää oikein varmasti, että hän todellakin välittää minusta niin paljon, sanoi Sif. Oletko _aivan_ varma, että hän tekee niin?

— Aivan varma, vakuutti Åke.

— Kerro minulle tarkkaan kaikki mitä hän on sanonut!

Åke teki hänelle mieliksi. Hän kertoi kohtaamisestaan Randalin kanssa Norrlannin junassa, heidän keskustelustaan siellä, esitelmästä, ja sanasta sanaan hän toisti keskustelun, joka heillä oli ollut joen rannalla. Hänellä oli enemmänkin kerrottavaa siitä kesästä, tapahtumia, keskusteluja, yksityisiä lausuntoja ja huomioita, sillä hän oli matkustanut yhdessä Randalin kanssa ja tullut häntä hyvin lähelle.

Sif kuunteli. Hänen silmänsä tulivat säteileviksi ja kosteiksi, hänen sydämensä sykki vilkkaammin, ja vaikka hänet valtasi suuri nöyryys tuntiessaan oman arvottomuutensa sellaisen rakkauden rinnalla, tunsi hän saavansa rohkeutta mennä Sverkerin luo ja pyytää tämän rakkautta hänelle kuuluvana. Sverker ei saisi toden totta pidättää sitä enää häneltä kauemmin! Oi kuinka huimaavan hauskaa on saada antaa itsensä hänelle nyt, kun hän voi olla varma tulevansa vastaanotetuksi riemulla, kyetä tekemään hänet ylen onnelliseksi.

7.

— Olen kuullut että olet ottanut vastaan kaksi vierasta minun ollessani ulkona. Kuka on antanut sinulle siihen luvan? torui Åke.

Hän oli ollut luennolla ja tuli nyt kotiin tavaten Randalin miettivänä ja innostuneena noiden mainittujen vierailuiden jälkeen.

— Sen olen itse antanut. Pidän itseni terveenä nyt niinkauan kuin sitä kestää. Olisitpa kuullut noita kahta intoilijaa!

Hän hymyili, istuessaan kirjoituspöydän kulmalla toinen jalka lattialla, toinen riippuen alas.

— Ensimäinen, jatkoi hän, aikoo ilmoittautua vapaaehtoisena reservipäällystön kursseihin, toinen aikoo kieltäytyä täyttämästä asevelvollisuuttaan. Ja kuitenkin molemmat palavat rakkaudesta samaan Jumalaan ja isänmaahan.

— Tulivatko he yhdessä?

— Eivät. Toinen ensin, toinen sitten. He eivät tunteneetkaan toisiaan, mikäli tiedän.

— Minkätähden he tulivat sinun luoksesi?

- Saadakseen neuvoa - kuten sanoivat. Mutta pikemmin he tulivat saadakseen ennakolta tehdyn päätöksen vahvistetuksi.

— Entä sinä? Vahvistitko kummankin päätöksen?

— Vastustin niitä. Niin teen aina, kun joku tulee luokseni tuolla tavoin. Niitä auttaa paraiten selvittämällä kysymystä heille ja vahvistamalla heitä itsenäisessä käsityksessään.

— Ja molemmat lähtivät luotasi vahvistunein kumpikin omassa päätöksessään?

Randal hymyili.

— Tietysti.

Åke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki Randalin puheliaaksi.

— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi taloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti ja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen pidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä ja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut erotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta Jumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä loistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla tuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata Kristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään? Kristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan Kristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka vain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja ylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä asevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen tähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa innostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.

Randal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä häntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.

— Kummanko arvelet olevan oikeassa? kysyi Åke.

— He menettelevät molemmat vilpittömästi omantuntonsa mukaan.

— Mutta entä sinua oma omatuntosi? intti Åke.

— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta aktiivista kantaa lukuun.

— Mutta kun nuoret miehet hakevat neuvoasi, on sinun kai ilmaistava kantasi.

Randal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa. Myöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen, joka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut enää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja sinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.

— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan vastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä tahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että vihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä tahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden evankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.

Hän keskeytti yskiäkseen.

— Sinä puhut liian paljon! sanoi Åke.

Mutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa sellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.

Tuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita enää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen vieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan ihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.

— Mutta emme ole vielä siinä, huomautti Åke.

— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja muuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys voi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät rikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?

Åken silmissä välähti.

— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä puolustamasta maataan? kysyi hän.

— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin... jupisi Randal.

Hän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka auringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta vastaan.

— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä sotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi maailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa kohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.

— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke halveksivasti.

— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi _rakkaudesta_.

— Rakkauden asia maailmassa on hyvin heikko, sanoi Åke kuivasti.

— Niin luetaankin sanassa, että se kylmenee useimmissa viimeisinä aikoina.

Vaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti itsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli Jeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja, helposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä rakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?

Silloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle annoit... minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä, että maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet rakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua...»

Kristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan kaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman muuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi...

Åke Boson alkoi tuntea olevansa unohdettu. Hän nousi pystyyn ja meni Randalin luo.

— Miksi et ajattele ääneen, niin että minä saan olla mukana? kysyi hän.

— Ajattelen ajatuksia, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen, vastasi Randal hajamielisenä.

Sillä hän ei tahtonut vielä lausua julki, mitä hän tänä hetkenä näki kaukaisessa perspektiivissä. Nykyään kristityt seisovat lamautuneina sodan äkillisen ja kauhean todellisuuden edessä, ja sotaakäyvissä maissa oma maa ja sen harrastukset vastoin vihollismaata tempaavat heidät innostukseen; mutta kun aika kuluu, tulee Henki ja tunkee heidän lävitseen ja antaa heille viisautensa myöskin siinä mikä koskee heidän velvollisuuttaan sotaan nähden ja silloin...! Tuolla nuorukaisella, joka ei tahtonut opetella sodansyntiä, on vain se vika, että hän on aikaansa edellä...

Siinä äänettömyydessä, joka oli syntynyt Randalin viimeisen vastauksen jälkeen, kuulivat molemmat eteisen ovikellon soivan.

— Sinä et saa ottaa enää useampia vieraita vastaan tänään. Minä menen ja ajan ulos sen, joka nyt tulee, sanoi Åke yhtäkkiä.

— Sinusta on tullut oikea tyranni, hymyili Randal, mutta ei yrittänytkään pidättää Åkea.

8.