Part 17

Randal seisoi edelleen ikkunan luona ja katsoi ulos, syventyneenä ajatuksiin. Silloin hän kuuli ovea takanaan avattavan ja suljettavan jälleen.

— No, kenen sinä ajoit ulos? kysyi hän, luullen Åken tulleen takaisin suorittamansa tehtävän jälkeen.

— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään ja kääntymään nopeasti.

Siinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin sanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet sisään.

Hän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli kaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan jännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin yllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet, saattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne lisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.

Randal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän ilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut sen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.

Muutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin käsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.

Hänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä itseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin olisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?

— Tuletko yksin? kysyi Randal ja katsoi ovelle

— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain varsinaisten junavuorojen välillä.

— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen ja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.

Häntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja mitä se olisi.

Sif toivoi olevansa kaukana täältä, mutta hänen täytyi pysytellä urhoollisena, kun hän nyt kerran oli täällä eikä voinut lähteä tiehensä muitta mutkitta.

Hänessä oli jotain tavallista hurmaavampaa istuessaan Sverkerin rinnalla, ja tämän mieli masentui hänen tuntiessaan minkälainen valta Sifillä oli häneen. Hän tunsi itsensä kapinalliseksi sitä valtavaa voimaa kohtaan, joka oli laskenut hänen mielensä rauhan, hänen kohtalonsa lämminsydämisen ja iloisen, mutta muuttelevaisen ja epävakaisen tytön käsiin.

— Tulen jotain erikoista asiaa varten, näetkös, sanoi Sif hermostuneesti. Tahtoisin pyytää sinulta jotain. Oli siis niinkuin Sverker oli luullut, hänellä oli asiaa? Arvailut risteilivät hänen aivoissaan.

Hän näki miten vaikea Sifin oli tuoda esille sitä, mitä hänellä oli sanottavana. Tuntui kuin rautainen käsi olisi kouristanut hänen sydäntään luullessaan ymmärtävänsä, mitä sen täytyi olla. Saattoi vain olla yksi asia, jota hänen oli niin vaikea sanoa. Sverkerhän tiesi, että Sif piti hänestä, ja ettei ole helppoa antaa sille, josta pitää, sietämätöntä iskua.

— Luulen tietäväni mitä se on, sanoi Sverker luonnottoman hiljaa.

— Sitä sinä et tiedä. Silloin olisit antanut minulle sen pyytämättäni, virkkoi Sif, kärsimättömänä ahdistuksessaan ja epätoivoisena siitä, ettei Sverker ymmärtänyt tai vielä pahempi — ehkä ymmärsi, mutta ei tahtonut auttaa häntä.

Sverker ei voinut vastata. Hän toivoi, että Sif olisi mieluummin kirjoittanut kuin näin suullisesti pyytänyt vapauttaan. Se olisi ollut helpompaa heille molemmille. Nyt epäili Sverker voisiko hän hillitä tuskaansa Sifin läsnäollessa.

Sif tuli katsoneeksi häntä sivulta, näki hänen kasvojensa jäykkyyden, näki jäykän, lattiaan luodun katseen.

Silloin hänelle selveni, hän ymmärsi yhtäkkiä ja vaistomaisesti, mitä Sverker luuli hänen tahtovan pyytää häneltä. Kaikki hänen hermostuneisuutensa katosi, hän tunsi itsensä yhtäkkiä varmaksi, onnelliseksi, uhkarohkeaksi.

Eikö tuo rakas hupsu istunut tuossa asestautuen ja terästyen! Sifin nuori, epäkypsä rakkaus aukeni niinkuin tähän saakka sulkeutunut kukannuppu ja siihen tuli äidillistä hellyyttä.

Hän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen — kuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei luullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.

— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta, jotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi, hyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.

Tiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä, ja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut sitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian hellällä ja antautuvalla tavalla.

Sverkerin mieli kävi kummalliseksi, mutta hän istui yhä ääneti.

Silloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan Sverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.

— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla hyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen nähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman pyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin katsetta, se tuli läpitunkevaksi.

— Sormuksen?!

— Niin, sileän kultasormuksen, jossa on sinun nimesi.

— Sif, onko se totta?

Hän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.

— On, vastasi Sif ja katsoi avoimesti häneen tietoisena siitä, ettei hänellä ollut mitään salaamista.

— Miksi tahdot sitä?

— Olenhan sinun morsiamesi. Ja minä... minä rakastan sinua _niin_.

Sverkerin läpi kulki väristys, mutta vieläkään hän ei voinut uskoa onneaan.

— Eikö kukaan ole kehoittanut sinua tähän?

— Kukapa sitä olisi tehnyt?

— Isäsi esimerkiksi?

— Sitä hän ei ole tehnyt, ei ollenkaan, sen vakuutan sinulle.

— Eikä kukaan muukaan?

Se oli hirveä silmänräpäys Sifille. Hän muisti Åken varoituksen ja käsitti miten oikeutettu se oli ollut. Sverkeriä ei ollut helppo vakuuttaa ja se kävisi mahdottomaksi, jos hän saisi tietää, ettei hän toiminut yksinomaan omasta alotteestaan.

Mutta valehdella tuon katseen edessä...! Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja loukatun rakkauden suuttumuksesta.

— Luuletko sinä että kukaan, olkoon ken tahansa, olisi voinut saada minua tähän? virkahti hän vapisevin huulin. Sinä et usko minua, sinä et tahdo minua! Ja minä... minä...

Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin Sverker nosti hänet ylös lattialta hämmästyttävällä voimalla, niin keveästi kuin hän ei olisi painanut mitään, ja painoi hänet lujasti itseään vasten, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan enää päästää häntä.

Käänne oli ohi, Sif oli saanut hänet uskomaan.

— On niin itsekästä, niin itsekästä minulta ottaa tätä vastaan, jupisi Randal levottomasti. Jumala antakoon minulle anteeksi. Mutta hän tietää, että olin valmis luopumaan sinusta.

— Mutta minäpä en luopunut sinusta! vastasi Sif voitonriemuisesti.

Hänen tyttömäinen iloisuutensa näytti Sverkerin intohimoisen vakavuuden rinnalla kuin aurinkoa kimaltelevalta aallon vaahdolta meren syvyyden yllä.

9.

Sif ei viipynyt kauan Sverkerin luona, hänen täytyi palata seuraavalla junalla kotiin. Åke Boson saattoi häntä asemalle.

— Saatan ymmärtää kosinnan onnistuneen, sanoi hän, heidän tultuaan kadulle.

— En saanut rukkasia, vastasi Sif ylpeästi ja iloisesti.

— Näetkö nyt, että olin oikeassa?

— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään valehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin vähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä, minä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä ole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain onnettomuutta?

— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole tietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.

— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää sitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä parhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö usko sitä?

— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi noudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko olisit?

— En, silloin olisin vaan suuttunut ja uhmaillut.

— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että rakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan nähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun totuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi uskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut hallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?

— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata järkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.

— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille miehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.

— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt hänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään pahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan tietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.

— Hän ei saa sitä tietää, lohdutti Åke.

— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään, lohdutti Sif itseään.

10.

Randalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu siitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö sieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille, tavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin muuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku toinen olisi tuo onnellinen.

Randal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta, mutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.

— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki hänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli lisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän sattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.

— Milloin se oli? kysyi Randal lyhyesti.

— Maltahan! Se oli neljäntenätoista päivänä.

Se oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta, ja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä. Mutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä pienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä hänen ilmiantonsa aiheuttaisi.

Mutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla miettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.

Jos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa, minkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?

Heidän on täytynyt sopia keskenään olla ilmaisematta tapaamistaan.

Olivatko he tavanneet sattumalta Skansenilla vaiko päättäneet kohtaamisesta?

Ja mistä he olivat puhuneet? Minkätähden Sif oli itkenyt?

Randal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti poistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli nähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta. Mutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä.

Olisiko Åke voinut puhua omaa asiataan?

Mahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen ystävyydessään ja aivan liian rehellinen.

Mutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan sammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen? Ja yllättänyt hänet?

Randal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt, miten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja olosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut Åkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken käytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken suuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen julkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan erittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin toisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan, sai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista keskenään.

Mitähän se saattoi merkitä? Oliko Åke koettanut vaikuttaa Sifiin? Se ei olisi mahdotonta. Päinvastoin hyvin luultavaa, kun ajattelee hänen suuttumustaan Sifin epäröimisestä. Ja Randal tiesi myös uskoutuneensa tarpeeksi Åkelle, jotta tämä voisi ymmärtää niitä kaikkea Sif merkitsi hänelle.

Ja Sif?

Randal koetti muistella sanasta sanaan mitä tämä oli vastannut hänen kysymykseensä siitä, eikö kukaan ollut kehoittanut häntä tulemaan hänen luokseen, kuten hän oli tehnyt sinä päivänä. Jyrkästi hän oli kieltänyt, isän vaikuttaneen häneen, mutta hänen — Randalin — kysyessä oliko kukaan muu tehnyt sitä, oli hän vastannut toisella tavalla. Hän oli kieltänyt senkin — ainakin Randal oli sen niin käsittänyt silloin — mutta hän oli tehnyt sen enemmän käytöksellään kuin sanoilla.

Oliko mahdollista, että Sif oli kierrellyt totuutta? Ja sellaisena hetkenä!

Nämä ajatukset kiusasivat häntä, ja hän koetti karkoittaa ne ajattelemalla jotain muuta. Ja muuta ajattelemistahan oli kyllä! Hän tekikin niin, mutta palasi sitte alituiseen samaan kiusalliseen mietiskelyyn. Vihdoin hän huomasi, että hänen rauhaan päästäkseen täytyi kysyä Sifiltä tai Åkelta asiata, niin vastahakoista kuin sitä hänen mielestään olikin tehdä.

11.

— Tapasitko Sifin ollessasi viimeksi Tukholmassa?

Randal esitti kysymyksen niinkuin ohimennen, mutta tarkkasi Åkea ja huomasi, että tämä tuli kovasti ja epämieluisasta yllätetyksi.

— Viimeksi? Muistan tuskin milloin se olikaan.

— Neljästoista päivä viime kuuta. Etkö muista sitä?

— Enkö ole ollut siellä sittemmin? Siitähän on nyt kauan.

— Tapasitko silloin Sifin?

— En ollut Bentickillä. Tapasin hänet sattumalta kadulla, muistaakseni. Miksi kysyt sitä?

— Senvuoksi että eräs henkilö näki teidät yhdessä Skansenilla. Tahdoin vain tietää oliko se totta.

Randal puhui tyynesti ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vähäpätöinen asia, mutta hänen kasvoilleen oli tullut tuo jäykkä naamio.

Åkesta tuntui erittäin ilkeältä.

— Kuulehan, et suinkaan sinä usko mitään tyhmää, mitä?

— Minusta on kummallista, ettei kumpikaan teistä ole ollut tietääkseenkään teidän kohtaamisestanne. Myönnä, että se näyttää vähän aralta!

Åke punastui, mutta kohtasi vakavasti ystävänsä katseen.

— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole sitä.

— Minkä kautta?

— Ystävyytemme, kunniani, Sifin, kaiken mikä on pyhää.

— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te puhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta salassa.

Åke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei tässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.

— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja tytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet sinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja kehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta salahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo oli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän rakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen, epäluuloinen aasi!

Randal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle kätensä.

— Oikeastaan en ole silmänräpäystäkään epäillyt sinun uskollisuuttasi, sanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru totta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa. Nyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole mitään tahraa.

Åke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt heidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi Sifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman levoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut Åken mielestä.

12.

Sif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla telefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli sairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina. Kohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa lajia.

Sangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen tilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi tämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin hengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä sekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana. Tottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut toimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen vaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi äänettömänä.

Onneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian hänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt luokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli telefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi sanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen ennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän tervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille kaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä kohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää, vähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.

Isä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän kuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin ensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona huomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti sen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen kuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli kuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt, kun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen tähden.

Kun Allan myöhemmin kertoi Lucialle huoliaan, ei hän saanut kannatusta.

— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota ajatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada nähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.

— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä, väitti Allan.

— On melkein parasta että niin on, jotta Sif voi valmistautua, arveli Lucia.

— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä vapaaksi, sanoi Allan.

— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi Lucia.

Mutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän ajatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta tulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen tällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan itsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi pelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan onnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän Sverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen hoitamisensa kokonaan toisille?

Oi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän kapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker oli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin neuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli toisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut suoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen, mutta sydänvika oli.

Sisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän oli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu sotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava, hänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli tyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta Sif piti niitä kylminä.

— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän kärsimättömästi isän kiittelemisiin.

— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt ja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta, jota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.

Hän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista hoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän kateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen ääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä täyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi kelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.

Tämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi silti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman kelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.

Hän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut niin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella olemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?

Olikohan mitään mahdollisuutta saada sitä rohkeutta, jota hän kaipasi?

Hän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen tyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa välittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.

Hän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti, rukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi kelvolliseksi ja rohkeaksi.

Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.

Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.

Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö, sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.

— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.

13.

Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella lumella.

Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.

Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit, miten totta se oli.