Part 18

Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?

Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta, että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma alttiutensakin?

Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.

Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt, ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä riippumattomaksi.

Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi, se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?

Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan. Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?

Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.

— Tahtooko sisar lukea minulle?

-- Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.

— Kyllä!

— Mitä luen?

— Jumalan omasta sanasta.

— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti raamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli paikkansa.

— Mieluummin siitä tulemisesta, jota me odotamme.

Sairaanhoitajatar selaili raamattua.

— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen ajatuksensa kuin kysymyksen.

— Jokseenkin, vastasi sisar kainosti.

Randal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut syytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.

Sisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta ihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.

— Enemmän, pyysi Randal, hänen lopetettuaan.

Silloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän löysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.

Peläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka pysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta, se tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi sen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.

— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.

- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?

— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!

Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään ylös.

Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima, hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan erikseen.

Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan, ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään mitään.

14.

Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.

Silloin eteisen ovikello soi.

Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.

Heti senjälkeen hän palasi äänettömään tapaansa.

— Jaksaako dosentti ottaa vastaan neiti Bentickin.

Randal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen ilmeensä muuttui.

— Onko hän täällä itse vai telefoonissa?

— Hän on täällä itse.

— Pyytäkää häntä sisään. Odottakaa!

Hän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos menemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.

— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän, ikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.

— On kyllä, vastasi sisar Asta.

Siinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan mitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut Randalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka, kun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin hänen parantumisensa oli alkanut.

— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista anteeksipyytelyä äänessä.

Sisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.

Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.

Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.

— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!

Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin, joka muistutti itsestään.

Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen. Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut, ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.

— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.

— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.

— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että nyt olen täällä?

— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!

— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.

— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.

— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi pientä itsesäälivää naurua.

— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha maalla. Kysy sisar Astalta.

— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti, että se kummastutti Sverkeriä.

Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen hoitajansa puolta.

— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!

Hänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.

— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?

Randalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä todeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin äänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan pisteliäs.

— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja joutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.

— Hän tulisi sinun erikoishoitajattareksesi.

— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä itsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja tarvitsen hoitajaa.

— Mutta etkö tahdo häntä vaimoksesi mieluummin kuin minut?

Tuon tyhmän kysymyksen itsepintainen toistaminen hämmästytti Randalia.

— Sinä kai lasket leikkiä, Sif?

— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen kaikin puolin... ja minä... minä en kelpaa mihinkään.

— Rakas lapsi, kuka sitä sanoo?

— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni tahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen olen siitä, että en kykene!

Randal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.

— Olisitko tahtonut olla luonani?

— Niin mielelläni kuin elän.

— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?

— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.

— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.

— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen! Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että voin tulla rohkeaksi?

— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!

— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee vaaralliseksi pelkään minä.

— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.

Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin, miettivin katsein.

— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.

Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa aurinkoisesta avaruudesta.

— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää tulisi sairaaksi, vastasi Sif.

Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään, olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.

— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.

Mutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.

— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.

— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut, sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi, jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.

Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä sanojaan.

— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi, etten minä ole niinkuin sisar Asta?

— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää kaikessa.

— Mitä syitä?

Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.

— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?

— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin petosta parempana.

— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.

— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman kehoitusta.

— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin pitää puoliaan.

Sverker ei vastannut, katsoi vain häneen.

— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse olisi tahtonut, vakuutti Sif.

— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut sinua.

Sif punastui kiusallisesti.

— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.

— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla, sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.

— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää...?

— Pari kuukautta sitten.

Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus, missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!

Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut hänet liian köykäiseksi!

Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?

Ja mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?

Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.

— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan, ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän, että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain. Ymmärräthän sen, sano?

— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi erota.

— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön. Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta ja kuolemaa... ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.

Sif katsoi ylös silmät loistaen surua.

— Sinä et usko minuun! sanoi hän.

Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta; kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä sitä.

Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä, ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä, miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville, silloin sitä epäiltiin!

Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.

Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.

Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin, että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.

Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?

Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä. Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi, mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?

Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.

Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana. Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden, ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.

— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.

Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä lujemmaksi päätöksessään.

— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen, sanoi hän.

— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi sinulle.

Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään. Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa, että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.

Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja pyöritteli sormustaan.

— Saanko pitää tämän... ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän rukoilevasti.

— Jos tahdot niin... Toistaiseksi... vastasi Randal liikutettuna.

Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää enemmän juuri nyt.

VII.

HYVÄKSYTTY.

1.

— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?

Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.

— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa sairaanhoitajatarkurssin?

— Luulin teidän aikovan mennä naimisiin? huomautti isä kuivasti.

Hänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen miten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.

— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai ymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun Sverker usein on sairas.

Mikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen tapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten, että Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa Sifin pyyntö vakavalta kannalta.

— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä hoitaessasi? väitti hän.

— Tahdon voittaa tuon tyhmän pelon, sanoi Sif päättäväisesti.

Isä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli vakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin kohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin olentoon.

- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa sinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut, sanoi hän.

Ja siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui äitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli ratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta toimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä oppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.