Part 19

Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan. Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.

Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa. Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa toistettuina: Auta minua!

2.

Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen. Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.

Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen. Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä pelotti.

— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.

Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri tyyneys.

Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne, jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.

Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille, mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.

Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte yksikseen.

Sif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa toimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään huomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä. Uteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui hänen kätensä yli.

— Onko sisar täällä uusi? kysyi hän vihdoin.

Sif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa ilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis hymyily.

— Olen, upi-uusi. Tulin nyt juuri.

— Sepä metkaa! sanoi poika.

Viereisessä vuoteessa oleva mies kuunteli ja hymyili.

— Eikö sisar ole hoitanut ennen sairaita? kysyi hän.

— En, olen aivan tottumaton.

— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää, selitti poika suojelevasti.

Sif otti lujemmin, mutta sekään ei tuntunut tarpeeksi.

— Sen pitää koskea niin että minä irvistän, neuvoi poika.

Sif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin voitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.

Viereinen mies nauroi.

— Nyt luulen että olet tyytyväinen!

— Olen kyllä! voihki poika urhokkaasti.

Ei Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin hupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja toivehikkaaksi.

Hieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa iltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui hyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin taas saisi mennä sairashuoneelle.

Niin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei sentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän sai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa erään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin jälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei saanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti kuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta huutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli niin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella itseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen edistyksestään.

»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut sairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!! Olisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä _et_ olisi. Olen kohonnut kokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas korkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen senvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun luoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää maata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä viimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että senvuoksi hyvää yötä!

Sinun ylpeä ja ylenonnellinen

»Sisar Sifisi».

3.

Ensi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut muutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin muuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän hengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin aurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta synkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän päivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan vireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä kärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että hänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että hän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään liikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei hänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen kertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka askarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta selvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän ei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi _sen_ ja oli innokas tekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen lämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.

Randalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän sillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen, jonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen antaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli vapaa.

He istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin sillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä nykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka yksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle yhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi Sverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä Upsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja Åke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat Upsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.

— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein tavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif ja katsoi innokkaasti Sverkeriin.

— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi enemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.

— Sinä voit kutsua heidät yhdessä luoksesi.

— Minä en ole mikään avioliitonvälittäjä.

— Sinun pitää ruveta. Etkö suo heitä toisilleen?

— Tottahan toki. Mutta annan mieluummin heidän itsensä hoitaa sen asian.

- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee syrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän innokkaasti sitä tahtoisikin.

— Pitääkö Brita hänestä?

— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen ja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että autat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.

Sverker nauroi vähän, mutta ei luvannut mitään.

-- Tee se minun tähteni! Tahdon sitä niin hirveän mielelläni! pyysi Sif.

Sif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella ollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä ja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen taktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal tahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan ainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.

Hän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen, mutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi hänen täytyi tehdä turhaksi asia.

Hän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten syvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen ahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan Sverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän nauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että antoi hänen tuntea sitä?

Hänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän rohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän kantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä. Hän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi sen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä. Se oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma raukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin komeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan hän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.

4.

Syy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea ja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi että Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista toisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään voinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä huolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen, minkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.

Åke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt puhua vakavasti tämän kanssa.

Tilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä päivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen sikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.

Åken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään sillä.

— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet mitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.

— En ole ollut sairas sittenkuin joulukuun alussa.

— Mutta sinä tulet siksi pian, ellet säästä itseäsi.

— En elä säästääkseni voimiani, vaan käyttääkseni niitä.

— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin viime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui Åke.

— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin kehoitukseksi uudistettuun toimintaan.

Åke näytti huolestuneelta.

— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot, kun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen halun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun lausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin tahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on liikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi, mutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut päähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti rasittaa itseäsi omalla tahollasi?

— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on mieluista, ei rasita.

— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin, että sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden pidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet työtä yöllä?

Randal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja kirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin hän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime aikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä kehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi. Keskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän ja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen ihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa rakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja aina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut sitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä hetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli valaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.

Selvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä, että hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei ottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.

Hänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut puhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen, vaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.

— Mitä sinä itse teit ulkona niin myöhään yöllä?

— Menin kotiin.

— Mistä?

— Se on sama.

He polttivat ääneti pari minuuttia.

— Etkö ajattele koskaan meneväsi naimisiin? kysyi sitten Randal.

— En.

— Miksi et?

— Minkätähden sen tekisin. Onhan minulla kaikki mitä tahdon kuitenkin.

— Kaikki mitä tahdot?

— Niin, kaikki mitä tahdon, vastasi Åke kärsimättömästi. Anna minun olla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä vahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.

— Oletko varma siitä?

— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on rehellistä kauppaa.

Randal pudisti tuhkan sikaaristaan ja katsoi miettiväisesti siihen.

— Eikö sinua iletä viettäessäsi sellaista elämää?

— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se käy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin on muuten viehätyksensä että antaa myöten.

Tuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa sinisissä silmissä.

— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos koettaisit?

— Minua ei huvita kunnolliset perheiden tytöt. Ne ovat ikäviä.

Randal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä keskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen pakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin yksityisasioihin sekaantumisesta.

— Tapaatko koskaan Brita Sanderia nyt, hänen tultuaan Upsalaan? kysyi hän.

Tämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet, oli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene hänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan itsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle lähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.

- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan katkaisevalla äänellä.

— Sif tahtoo, että tekisin sen, vastasi Randal suoraan.

Åke hätkähti tahdottomasti.

— Hyvittääkseen minua? kysyi hän ivallisen uhkaavasti.

— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal painavasti.

— Minkätähden hän sitten tahtoo sitä?

— Hän tahtoo sinun onneasi.

Åke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli hänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen tunnemaailmassaan.

— Aiotko tehdä hänelle mieliksi ja viedä meidät yhteen?

— Hän tahtoi innokkaasti minua lupaamaan, mutta en luvannut mitään.

— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke katkerasti.

— En. Puikahdin syrjään toisella tavalla. Hän ei aavista mitään.

Åken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään muotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun sitä oli Randalin silmissä.

— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät velvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten vapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen täytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi kaikesta huolimatta.

— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte toisiinne, sanoi hän sydämellisesti.

— Mutta sinä et tahdo tehdä mitään sen hyväksi?

— En niin kauan kuin voit suostua elämään synnissä?

Åkea kuohutti nuo terävät sanat.

— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen käsite.

Hän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.

— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!

— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti, vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.

— Puhun sinun näkökannaltasi.

— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.

— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti puolustella itseään selittämällä sitä.

— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä. Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.

Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.

Åke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.

Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan, suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa, parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.

Syntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja häntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää, että sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt mitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin käsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja se saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti solumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä... niin tokkopa hän...?

5.

Joko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä liiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi toisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.

Kun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan kotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei ollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli mahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt, ehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty tuossa tuokiossa.

— Minä tulen itse, vastasi hän.

— Mutta entä sinun kurssisi?

Åken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu vastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi auttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.

— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti vapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.

— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta sitten...

— Tulen ensimäisellä junalla tänään.

Åke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen. Että hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta sellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli hän.

Sif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti, että koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla hänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle. Hän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään vastaväitteitä.

Sitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön auttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi mukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin vaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen — sellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.

Kun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian edessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan ei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä. Hänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se merkitsi.

— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä häneen.

— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia tottuneemman sairaanhoitajattaren.

— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka tapauksessa.

Hänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten ei olisi ryhtynyt.

— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko Sverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?

— Luulen että Åke on kertonut siitä hänelle.

— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on... en pidä ollenkaan siitä.

Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.

Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.

— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.