Part 20

Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen, joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.

— Niin... jos tahdot tehdä sen... niin... Lucia ehti töin tuskin laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.

Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei. Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli, istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.

Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.

6.

Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi. Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!

Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä itsehillinnän.

— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.

Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.

Kuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut koskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä säteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.

Tuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona, »Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan sen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui siihen niinkuin rakkaaseen syliin.

Tuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta se oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan saakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli kärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä tuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen imeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja polttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Itkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin että hän rupesi toipumaan.

Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa ja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka olivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman verraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen syvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien äänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen kirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen keskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen katossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja taide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla ostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma tarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä, oli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki asusti.

Kaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin nämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet suopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan vielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se antoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että hän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi kuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa sairaan huoneeseen.

Hän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi. Varmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina tahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti tämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että äitipuoli oli seurannut häntä tänne.

Aivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri tänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin laita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle aikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi häntä, virkahtaen:

— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan muuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?

Lucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta, kiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän vastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.

— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän aikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt hänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.

— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain muuta.

— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin — kapinalliseksi Jumalaa vastaan.

Hän katsoi Luciaan apua etsivästi.

— Se on hirveää. Mutta miten voin auttaa sitä, sano?

Lucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis, tunneherkkä ilme.

— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.

Nämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen kuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu voinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi vuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin toivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti Sverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen salaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut epäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa Lucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin luo.

7.

Kun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle kasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme kalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi toisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal hänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja pani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa sitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.

— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen häntä puolittain leikillisesti.

Hän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään sairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut, että sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni muistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat. Sitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut hillitä.

Sverkerin silmien hellä katse vastasi tyhjäksi tehden hänen sanansa.

Sif nyökkäsi Åkelle, kuten hän olisi nyt vasta huomannut hänet.

— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle tarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse sanoa sanaakaan.

Åke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut huoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili suunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se ollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä äsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut, siihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen mitä tarve vaati.

Suurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki oli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat kumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein hauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa potilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin vain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi hänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi häntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli mielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli niin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi. Vakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan. Nyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka rakastivat häntä enimmin.

Hän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui vaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti heitä.

— Tämä näyttää pahemmalta... kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa enemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.

— Sano heille! pyysi hän.

Åke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti hänen mieleensä ja hän muisteli.

— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun on kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi vaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain vieressä ja katselisi.

Sverker nyökkäsi vahvistavasti.

Sif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin liikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan hänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen huoneeseen salatakseen liikutustaan.

8.

Oli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että saattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut vanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke käveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia oli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot jumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla kelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja kalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen tilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään toipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan sitä ja tätä tilaisuutta.

Hänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen väsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen kuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.

— Sif, sanoi hän, kellojen soinnin lakattua.

Sif katsoi ylös, innokkaana täyttämään hänen pienintäkin toivomustaan.

— Tahtoisitko lukea viidennen ahdin meille? Sif aikoi nousta pystyyn, mutta jäi istumaan Åken viittauksesta, joka otti virsikirjan hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Sitten Åke istuutui huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan, Sifin lukiessa viidettä ahtia Kristuksen kärsimisen historiasta.

Åkeen vaikutti merkillisen rikkirepivästi kuulla tuon iloisen, nuoren äänen, joka tuntui olevan luotu nauruun ja leikkiin, lukevan tuosta suuresta kärsimyksestä. Hän kärsi tuskia, istuessaan siellä loitompana ja kuitenkin kuulomatkan päässä. Jostain selittämättömästä sisäisestä syystä hän oli päättänyt olla kuuntelematta, mutta yhtäkaikki hän seurasi koko ahdin loppuun saakka.

Sifin lopetettua vallitsi äänettömyys muutaman minuutin. Senjälkeen Sverker pyysi häntä laulamaan 47:nnen virren.

Sif meni pianon luo. Åke hypähti ylös, avasi sen hänelle, haki koraalikirjan ja etsi virren. Hän teki kaiken tuon omituisen tuimin ilmein, ikäänkuin hänet olisi pakotettu siihen vasten tahtoaan. Sitten hän heittäytyi uudelleen sohvannurkkaansa. Hänen selittämätön tuskansa kasvoi Sifin laulaessa. Sifin ääni oli liikuttanut häntä hänen lukiessaan Kristuksen kärsimisestä, ja kun hän nyt lauloi siitä, kävi se vielä vaikeammaksi.

Laulettuaan kolme säkeistöä hän pysähtyi ja soitti sävelmän laulamatta. Selvästi se hänellekin kävi liian järkyttäväksi. Mutta pian hän jatkoi jälleen, ja tuntui kuin hänen äänensä olisi saanut uutta sointua pysähtyessään.

»Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti: 'Käsiis isä taivahassa, minä annan henkeni.' Kellä vaiva semmoinen ollut on kuin Jeesuksen?

Ah ken näitä katseleepi, eikö rintaans löisi jo! Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio. Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jeesuksen.»

Niinkuin Sif lauloi tänä pitkänäperjantaina, ei hän ollut ennen koskaan laulanut. Hänen oli itsensäkin vaikea olla liikutuksen tähden, sillä hän lauloi kärsimyksestä kuin jostakin todellisuudesta, jota hän oli maistanut. Mutta senvuoksi hänen ääneensä oli tullutkin rikkaampi ilme.

Laulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui jakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä tahtoi näyttää.

Åke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian suureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.

— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien muiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin ristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä, mutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin korkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän mitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta vaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti niin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen sieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan hylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.

— Tule esiin, niin että voin nähdä sinut!

— Ei minussa ole mitään näkemistä.

Mutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen. Hän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän sykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole kevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään ääneti.

— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi, että hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia ajateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan. Mutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa toisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että ihmisten edessä.

— Sinua raukkaa sitten! sanoi Randal vain. Åke jäykistyi.

— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en tahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin ulkopuolelle.

— Niin saat kai silloin tehdäkin.

Sif katsoi ihmettelevästi Sverkeriin; hänestä tämän vastaus tuntui sydämettömältä.

Åken kasvot synkkenivät.

Randalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän olisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne siitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.

Hän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden sopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai jotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen loitomma huoneeseen.

Sif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän auttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että hän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio oli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen luottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne hänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.

Usko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki, hänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.

— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana kuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.

— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi Sverkerin läähättävä ääni.

— Sinä tarkoitat ylösnousemista?

— Niin. Siten ei ole ketään pelkkää marttyyriä kruunattu.

— Se ei kai ole... alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta jatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko varmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen tapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?

Randalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku täytti hänet.

— Olisiko näköhäiriö... voinut antaa... pienelle säikähtäneelle joukolle... voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia... kuten he tekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka uskovat... vielä tänäänkin... uskovat vain heidän sanojensa kautta. Ylösnoussutta... ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi kuollut... eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja sitten. Mutta nyt hän elää .. elää... ja voittaa yhä... ihmisten sydämiä.

Randalin ääni tuli epäselväksi, ja yskä esti häntä sanomasta enempää.

Åke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten, kumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif asetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä vasten.

— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun hän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.

— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke katuvaisesti.

Randal hymyili.

— Ei tee mitään, sanoi hän urhoollisesti.

— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen sinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.

— Ei, älä mene vielä! pääsi Sifiltä.

Sverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan yksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.

— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan pöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.

Mutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan piispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea kristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia ajatuksiaan.

Hän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai ihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys siihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä epäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan, jotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä vaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin kuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä: »Hän kantoi meidän sairautemme... rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi.»

Nuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa minun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan syyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine vastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen kaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti vahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä tuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä kuvittelulla ollut sellaista voimaa?

Ja nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli Jeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.

»Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo! Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio. Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»

Tämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos hän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti tulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian paljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen. Senvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä, epäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli ottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin alleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli: »Täydellinen Vapahtajamme.» »... Täydellinen anteeksianto kaikista synneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan kansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan ottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa Jumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on täydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri ristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen kanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme syntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»

Åke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti: »Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään. Hiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme kaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa työssä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti tehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään puuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja, juuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa suhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — — -.»

Sitten tulivat alleviivatut lauseet, jotka Åke ensin oli lukenut. Hän luki ne uudelleen ja luki tutkielman loppuun.

Sitten hän nousi ylös ja meni ikkunan luo ja seisoi katsoen ulos.

Jos Jumala todellakin on tehnyt kaiken tämän, miten sen käy, joka halveksii sitä? Miten sille käy, joka vetäytyy pois, vähemmin senvuoksi että hänen on vaikea uskoa, kuin senvuoksi ettei hän tahdo antaa muuttaa itseään, ei tahdo vakavasti taistella syntiään vastaan? Ja kuinka käy vihdoin sen, joka pitää parempana synnin suloisuuden kuin Jeesuksen sovituksen? Jos se nyt on totta, että Jumalan poika todella kuoli synnin tähden? Nyt hän oli siinä ongelmassa jälleen. Tuossa epäilyssä oli lohdutusta hänen hengelliselle velttoudelleen. Voiko hän syyttää järjen epäilyjä, eikö hänen tarvinnut tuntea itseään aivan yhtä kurjaksi, kuin jos hän seisoisi vastaan vain pelkurimaisesta halusta johonkin erinäiseen syntiin, joka oli tullut tottumukseksi, liian vaikeaksi katkaista... Sif tuli ulos eteiseen.

— Tahtoisitko olla Sverkerin luona hetkisen? pyysi hän. Minulla on tekemistä keittiössä. Kirstin piti saada olla vapaana tänään, hän on ollut niin uuttera koko ajan.

Åke olisi mieluummin tahtonut päästä olemasta kahden kesken Randalin kanssa juuri nyt, hän pelkäsi noita silmiä, sekä siitä syystä mitä ne kykenivät huomaamaan että niiden suuren vallan tähden, mikä niillä oli häneen, mutta hän ei tietysti voinut kieltää, mitä Sif pyysi häneltä. Hän palasi Randalin luo, ja Sif meni miettiväisenä keittiöön.

Tänään oli kaikki niin ihmeellistä, ajatteli Sif, juhlallista ja vakavaa. Ja kaikki kolme tunsivat sen. Oliko se siitä syystä, että nyt oli pitkäperjantai ja he olivat juuri kärsineet niin paljon yhdessä ja senvuoksi käsittivät sen paremmin kuin muuten? Niin Sif ihmetteli ja lauloi hiljaa itsekseen askarrellessaan keittiössä:

»Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti...»

Sif katsoi kelloa.

— Ei, ei vielä, ajatteli hän lapsellisessa mielessään. Jeesus kuoli kello kolme, ja kello on vasta puoli yksi nyt. Kaksi ja puoli tuntia vielä! Mutta pimeys oli alkanut jo. Miltä mahtaakaan tuntua riippua ristiinnaulittuna tunti toisensa jälkeen?

Sifistä tuntui ettei hän saattanut sietää sen kuvittelemistakaan. Hän ajatteli myöskin miten Sverkerin ympärillä oli ollut pelkkää hellyyttä hänen kärsimisensä aikana, mutta Jeesusta oli pilkattu. Kärsiä kuolemantuskia toisten pilkatessa!