Part 21

— Ettei hän astunut alas! ajatteli hän. Hänhän olisi voinut tehdä sen minä hetkenä tahansa. Mutta silloin me emme koskaan olisi tulleet pelastetuiksi!

Tämä näkyi hänelle aivan uudessa valossa.

— Meidän tähtemme hän riippui siinä! ajatteli hän, ja häntä liikutti hyvin Jeesuksen rakkauden todellisuus. —

Kirjastossa Åkella oli helpompaa kuin hän oli odottanut. Nuo pelätyt silmät olivat ummessa, hänen ystävänsä nukkui.

Åke istui näköjään toimetonna sohvassa, mutta hänen ajatuksensa mietiskeli sovitusta.

Voi tehdä syntiä armon turvin, ajatteli hän. Kuinka moni tekeekin sitä juuri niiden joukossa, jotka äänekkäimmin selittävät olevansa Jumalan lapsia! Ja eikö vanha sovitusoppi oikeuta niitä? Jumala antaa anteeksi Jeesuksen tähden, antaa anteeksi veriruskeitakin syntejä, hukattua elämää. Jeesus on kantanut rangaistuksen, siis voin tehdä syntiä rankaisematta. Ryöväri ristillä, viinimäen työmies, joka tuli yhdennellätoista hetkellä, tuhlaajapoika, kadonnut lammas, joka oli eksynyt ja jota hoivataan enemmän kuin yhdeksääkymmentäyhdeksää, jotka eivät olleet eksyneet, publikaani temppelissä, syntinen vaimo fariseuksen huoneessa — osoittavathan kaikki nämä ja monet muut mukavan tien.

Jos minä kulkisin sitä tietä, ajatteli Åke pilkallisesti. Jos minä tekisin syntiä niin paljon kuin minua haluttaisi ja pyytäisin anteeksi Jeesuksen tähden joka kerran? Hänhän on kantanut rangaistuksen minun tähteni ja luvannut minulle täyden anteeksiannon Jumalalta sillä perustuksella.

Åke ei todella tarkoittanut tehdä niin, hän vain kuvaili itselleen tätä ajatusta niinkuin jotain äärimmäisen hullua, sattuvana todisteena yleisen käsityksen kieroudesta Jeesuksen sovituksesta.

Mutta hän ei päässyt sentähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Ristiinnaulitun Jeesuksen edessä hänen oli pakko tunnustaa sen sovituksen sovelluttamisen liioittelu, jota hän oli koettanut tehdä. Hän ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän saisi mitään anteeksiantoa, jos hän pyysi sitä ilman katumusta ja parannuksentarvetta. Molempia oli ollut kaikilla näillä, joita hän oli äsken vetänyt esiin mukavan pelastuksen esimerkiksi. Se ei kai ollut niin mukavaa kuin se voi näyttää pintapuolisesta katselijasta.

Mukavaa! Ei toki, hän tiesi kyllä, ettei ollut niinkään mukavaa tulla pelastetuksi, hän tiesi toki sen, hän, joka ei tahtonut antautua, vaan kaikin voimin koetti puolustautua sitä vastaan. »Se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.»

Randal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen. Väsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja heikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.

— Sinäkö se olet? Olen varmaankin nukkunut. Missä Sif on?

— Keittiössä.

— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili Åken kättä ja puristi sitä.

— Toisinaan... alkoi Randal, mutta muutti mieltä. Siitä ei kannata puhua.

— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt, mikä se oli, josta ei kannattanut puhua.

- Etenkin sinä! kuiskasi Randal ja puristi Åken kättä.

— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui, vaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä palveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa vasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.

— Jos voisin hyvittää! läähätti Randal.

— Sinullahan ei liene mitään hyvittämistä minulle.

— On minulla, joka olen syössyt sinut... siihen elämään, jota sinä vietät.

— Joutavia!

— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös Åken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.

— Nouse! Minun tähteni, ellet tahdo itsesi tähden!

— Ei se riipu minusta itsestäni. Mitäpä minä voin tehdä?

— Sinä voit tahtoa.

— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny tuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi jotain syytä siinä mitä minä teen.

— Mutta minulla on. Sanoithan itse sen kerran. Kun ensin lankesit.

— Siitä on niin kauan, sanoi Åke hämillään.

— Se jatkuu yhä. Minun tähteni... älä vastusta... meidän Vapahtajaamme... kun hän etsii sinua!

Tämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti itsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti päälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän oli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut muita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa estetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut. Evankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat sitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän kuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.

Jeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta! Sehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta. Mutta _jos_ se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!

Ja Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut vihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt, ystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen syyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran sai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa ja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä pyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin orjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua vangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?

Nuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen siitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön vaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä todellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan ratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen; ja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin tunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli tullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta se oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei tarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan Jeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja elämää antavalle.

9.

Sverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui kaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli mennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä junalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä sairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta, sillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli niin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui vähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän voisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.

Sverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui jakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta Sverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä enää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut. Sverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi saada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja lohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä jokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.

— Niin, nyt on tutkinto ohi! Reputatko sinä minut, sano? kysyi Sif.

— Tutkinto?

— Niin. Sinä ymmärrät kyllä mitä minä tarkoitan.

— Oletko tuntenut minun hoitamiseni ikäänkuin joksikin tutkinnoksi?

— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni hoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt sen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?

— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun sairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit... en unohda koskaan miltä tuntui kun sinä tulit!

— Minä en tullut säälistä. Tunsitko sen?

— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä sinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!

— Vaan rakkautta?

Hän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen voittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.

— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi mennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa kohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua kuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!

Hän painautui Sverkeriä vasten ja tämä hyväili häntä.

— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla äänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella rakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen voi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole sinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin mentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy? Sitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut tarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen kirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.

— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän, ikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös helposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan se meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin Åken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä...

Hän empi, rohkaisi itsensä ollakseen täydellisesti vilpitön ja jatkoi:

— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi ollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut, että olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä, miten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien mielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko tahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka kaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta kaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit sinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai itse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun surin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!

Sverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella jännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa. Hänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.

Ehkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi tuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään, niin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa sekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.

— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa teenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee ohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin, jos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?

Tämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli perusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.

— Kyllä, sen tahdon, sanoi hän voimakkaasti.

Hän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse sanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä ja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi vain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa, jota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä esiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?

Todennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla esteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee rakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin kukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.

Ja sitäpaitsi — kukapa voisi rakastaa häntä kuten hän?

— Kyllä, sen tahdon! toisti hän.

— Sinä et siis epäile minua enää? Sinä uskallat ottaa minut?

— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen sinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.

— Ja uskotkin minua?

— Niin, rakkaani.

Sif nojautui häneen, niinkuin hän oli kaivannut saada nojautua Sifiin.

— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif lämpimästi huoaten onnesta.

Nostamatta päätään hän jatkoi tuokion kuluttua:

— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri nyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi jättää sinua enää, en edes päiväksikään.

Tähän pieneen sydämenpurkaukseen Sverker vastasi rakastuneiden tavoin.

— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten liikutuksesta epävarmalla äänellä.

Sif laski.

— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja sitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista neljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen isoisä voi vihkiä meidät.

Hän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein varma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.

— Entä kurssisi? huomautti Sverker.

— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä täytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain saan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.

— Etkö tahdo kuitenkin lopettaa ja saada todistuksen?

— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin minä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet minun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen sinulta?

— Hyväksymisen? Kiittävän arvosanan minä annan sinulle.

— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain sairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken. Kirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt suurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.

— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi, sanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.

Sif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen vastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin voimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.

— Kolmen viikon kuluttua sitte, Sif! Päätämmekö niin? kysyi hän epäselvällä äänellä.

— Kyllä, vastasi Sif antautuvasti. Sverkerin oli vaikea uskoa, että hän todellakin saisi elää sen päivän, josta he nyt sopivat. Mutta hän sai elää sen.