Part 2

Ulkona on ilma raitis, lauha. Matkoillensa lähtee joulupukit. Vankilassa alkoi joulurauha; lepää kangaspuut, on hiljaa rukit.

Äänetönnä iltaa hämärtyvää katsoo nainen ristikkojen takaa. Katseessansa kaihoa on syvää; huulten yllä huolen piirre vakaa.

Sinisilmä poijut mieleen hiipii, jonka täytyi jättää vieraan hoitoon, siksi tuskantunne rintaa riipii, ahdistua saa povellensa koitoon.

Sydänkäpy, silmieni valo, saatko joulupukin vieraaksesi? Tokko kuusen kynttelien palo lisää loistetta, sun silmiesi?

Puhtaanako jälkeen joulukylyn riennät leikkien sä toisten joukkoon, vaiko vieras suopi sanan tylyn, sysäyksin työntänee sun loukkoon?

Taiko hymyyn käyvät huulet pienet vieraan ojentaissa herkkupalaa? Äitisi jo unhottanut lienet? — Tuska hällä velloo sydänalaa.

Valot sammuu, yöksi ilta muuttuu. Poskea vain surun kalventamaa kyynel kastaa. Joulurauha puuttuu. Vangin aatos kiertää rataa samaa.

AUNUKSELAINEN ROMANSSI.

Tummakutri Klassa-neidon nauru heleänä soi, lemmenliekkiin monen keidon »prihan» sytyttää se voi.

»Pesedoissa» ylvästellen kiisti he, ken Klassan sais' katrillikin; »kilpavellen» mieleen kaunaa jäädä tais'.

Repoirannan »priha» parhain häntä »mutsjoks» kyseli. »Mieroh, hieruh» ylen varhain Klassan maine levisi.

Keväänsuussa »kujosille» saapui sorja kulkija. Silmäs »sentsoin» pielehille, siellä immyt kaunoisa.

Katsoi silmiin; punastuva neito »perttiin» kiirehtää. Ohi kulki, immen kuva mieleensä nyt väikkyää.

Illoin »sirmakka» se alkaa soiton, kutsuu nuorison; tytöt notkeasti jalkaa nostaa, polkee nurmikon.

Prihat »ripatskua» hyppii, leikkipuheet pulppuaa, tytöt »paikan» kulmaa nyppii, palmikot ne heilahtaa.

Katrillissa liehuu Klassa Suomen pojan parina, kimaltelee tumma »kassa» iltaruskon loistossa.

Öinen hämy tanssipaikan himmeään jo verhoaa, sirmakan ja balalaikan äänen viimein vaijentaa.

Repoirannan kukka nähtiin »kaimaamana» kulkijan, hän se katsoi silmän tähtiin, kuuli naurun raikkahan.

Toisten mieliin syttyi viha, sehän oli tiettävä, tuosta, kun on »Ruotsih priha» Klassan »mielespiettävä».

Kerkes kesä, sormessansa »koltsanen» se kiilteli, »tieton» helmet kaulallansa valkealla välkähti.

Syksy joutuu, halla hyinen rannan kukat kaikki vie. Lähti Klassan lemmittyinen, Suomeen hänet johti tie.

Klassa »tiettoansa» vuottaa, »wentsälle» kun hakea luvannut on hänet; luottaa tyttö sanaan »prihansa».

Valkohangen kirkkaat kiteet kisakentän kaunistaa, eipä katkee lemmensiteet, Klassa »tieton» kirjeen saa.

— Yhä kulki kosijoita luoksi kaunon kuuluisan. Repoirannan »prihat» noita pilkkas, tietäin asian. —

Saipa kevätlinnut lehtoon, rannat ruohopukeisiin, silloin pieni Ondrei kehtoon nukkui maamon laulelmiin.

Sanain selitys edelliseen.

Priha = nuorukainen. Pesedat = kylätanssit. Kilpavellen = kilpaveljen eli kilpakosijan. Mutsjo = vaimo. Mieroh hieruh = vieraisiin kyliin. Kujosille = kujalle. Sentsoi = etehinen. Pertti = pirtti. Sirmakka = eräänlainen hanuri. Ripatsku = eräs kansantanssi. Paikka = kaulalle levitetty liina. Kassa = tukka. Kaimaaminen = saattaminen. Ruotsih priha = Suomenpuolen poika. Mielespiettävä = lemmitty. Koltsanen = sormus. Tietto = heili, Ventsät = vihkiäiset.

II. RAUTAKAHLE

RAUTAKAHLE.

Rautakahle, syvälle lihaan syöpyvi jäljet, joita se lyö. Syttävi mielen kostohan, vihaan, hirveä, kylmä kahlevyö.

Rautakahle, tuskien pinne kantajan povea ahdistaa. Pyrkinet pois, vaan pääse et minne, — Pohjaton nielu aukeaa.

Rautakahle, puristusnauha, jolla he aatosta kammitsoi. Ken sitä kantoi, poissa sen rauha: kiroja silmät vain salamoi.

Rautakahle, painava piina, sieluhan ainaiset arvet söit; kauhea kuoleman kääreliina pakkopaitana ympäröit.

KARSINAN OLJILLA.

On pimeä ja synkkä karsina ja ruutuun maalattuhun päivyt luo vain turhaan sätehensä. Nurkassa on pehkukasa, kurja vuode tuo.

Kun kaihoin ruudun maaliin katselin, niin kuluneen näin pienen pilkun pois. Kas, siitä tähti tuikki kirkkahin, kuin mulle vilkutellut silmää ois.

Eloa tähdessäkö tuossa? Lie inehmon heimoa sen asujat? Iloa, murhettako heidän tie ja oisko siellä samoin vankilat?

VANKILASTA TOISEEN.

Mun julmiin asetti he syytteisiin ja paiskasivat muurin uumeniin. Nyt rauhassako maata annetaan?

— Ei, vankilasta toiseen kulkee tie; kai tarkotus näin heillä näyttää lie jokainen vankiluola Suomenmaan. —

Jo pitäis tottuakin komentoon, kun tutustellut vuosikaudet oon ma noita harmajia koppejaan.

He aikonevat ehkä kasvattaa olojen näiden oivaa tuntijaa; kai viimein tarkastajan paikan saan.

EESSÄ ON VALKEA MUURI.

Jo katkesi jäisien kahleiden paine, saa vapaana läikkyä sininen laine, jo laineilla keinuni venhot ja laivat; vaan meillä on niin monet kaihot ja vaivat, kun eessä on valkea muuri.

Oli tuonoin metsässä lunta ja jäätä; — jo vuokkoset nostavat pienoista päätä ja katsovat kainona taivasta, maata, vaan me emme vuokkoja poimia saata, kun eessä on valkea muuri.

Me silmäämme kaihoten lehdikkörantaa, niin tuoreita tuoksuja tuulonen kantaa ja umppuset aukee ja silmikot puhkee, on koivikko rannalla vehreä, uhkee. Vaan eessä on valkea muuri.

Nyt vapauden toivehet mielehen nousi ja kotien tanhutta ajatus sousi. Me aukeavaksi sen rautaisen oven jo uskoimme. Sykkivän tunsimme poven. — Mut taas kohos valkea muuri.

EI PAISTA JUMALAN PÄIVÄ.

Ennen kuivalla kulolla vapaana vaelteleisin, kuin nyt tyrmässä tylyssä, kiviluolassa kituisin.

Paljas kallio parempi, sorjempi somero käy'ä. Kohoahan korea korsi aukeallakin aholla. Kasvaahan kanerva kaunis kuivallakin kankahalla. Paistaahan Jumalan päivä kaljullekin kalliolle.

Puuntavat punaiset pilvet kultareunat ruskottavat iloksi inehmon lasten, kulon kulkijan suloksi. Paista ei Jumalan päivä minun kurjan kammiooni.

TUOPA HUONOLLA HUVIA.

Tuopa huonolla huvia, onnea osattomalla, auvoa kopin asujan; varustella varpusia, kyllästeitä kyyhkysiä leivän pienillä paloilla, syötellä talitiaiset rasvan pikku rahtusilla.

ÄIDIN KÄYTYÄ.

Äiti mulle mieleen tuli, äiti vanha, harmaantuva. Sydän lämpöiseksi suli, muistohan kun äidin kuva nousi näin.

Saapui kohtaloa julmaa Katsomahan lapsen polon.

Kyynel kastoi silmäkulmaa nähtyänsä vangin olon, johon jäin.

Ryppyiseksi oli poski tullut, hiuksiin hopeoita lisää. Oi, se minuun koski! Silittelin hiljaa noita kädelläin.

Lohdutella koki. — Yhä muistan äänen värähdyksen hellän. Sen on sointu pyhä läpi suuren kärsimyksen soiva viihdyttäin.

ÄIDIN KÄYTYÄ.

Äiti mulle mieleen tuli, äiti vanha, harmaantuva. Sydän lämpöiseksi suli, muistohon kun äidin kuva nousi näin.

Saapui kohtaloa julmaa katsomahan lapsen polon. Kyynel kastoi silmäkulmaa nähtyänsä vangin olon, johon jäin.

Ryppyiseksi oli poski tullut, hiuksiin hopeoita lisää. Oi, se minuun koski! Silittelin hiljaa noita kädelläin.

Lohdutella koki. — Yhä muistan äänen värähdyksen hellän. Sen on sointu pyhä läpi suuren kärsimyksen soiva viihdyttäin.

KOPPITOVERILLE.

Yksin vuotehella valvon. Ristikkojen varjot seinään piirtyy. Muistikuvat hennot sieluun siirtyy, yhtä vainen hellien mä palvon. Muistot muut kun hukkuu unhon vesiin, kirkkaana se yhä kohoo esiin, kuni kuuhut alta pilvikalvon.

Kenen on tuo kuva hento, johon yhä kiintyy sydän rukka? Nainen on se nuori, tummatukka. Sukulainen ei, vaan vieras, vento. Päilyy sinisilmiensä syvyys, otsalla on lempeys ja hyvyys; takana sen aatoksien lento.

Yhteen vankilassa tultiin; asunnoksi saimme saman kopin, siellä hänet tuntemahan opin. Toveruuttaan vaihtaisi en kultiin! Saman luojan oomme käsialaa, sama hehku sieluissamme palaa, eipä tukehtua voi se multiin!

Unhottaisinko sen ajan. — Syvennyimme moniin kysymyksiin, päätelmihin usein saimme yksiin. Unhotimme kahleet, vankimajan runotarten mailla liidellessä. Laulus heleänä helkkyessä, sielu kohos yli aineen rajan!

Aikaa ihanata moista! Yhteisiä oli itkut, surut, yhteisiä pienet ilonmurut. Soimannut ei konsaan toinen toista. Erossakin yhteishenki elää! Sisimpääni laulus yhä helää. Aika rientää, muistoas ei poista!

SUKAN KUTOJA.

Kopissansa Lyyli rukka istuu, kädessänsä sukka, aatos karkaa kauvas pois, täällä eipä olla sois, kotiin hartahasti halaa.

Siinä sukkaa kutoissansa muistaa pienet rakkahansa, puute, hätä heillä lie, edessänsä mieron tie, äiti jos ei kotiin palaa.

Kyynelistä silmät kastuu muistot nää kun mieleen astuu. Sukka jatkuu joutuisaan. Muurit synkät varjollaan kaiken maailmalta salaa.

PYYHI KYYNELE.

Pyyhi kyynele silmästäsi äiti kultani kallis, enhän tähteni päiviäsi huolin viettävän sallis.

Pyyhi kyynele, murheen moisen tahtoisin suita estää; mulle kärsimys taidon soi sen kuinka lujana kestää.

Pyyhi kyynele silmiesi. Liioin itkenyt lienet, rinnalla muinahis murheittesi nää ovat kolhuni pienet.

Pyyhi kyynele, kuivaa poski; kääntää kohtalo lehden, kärsimyksen, mi tänään koski kerran onneksi tehden.

IKKUNARISTIKOILTA.

TIU'UT.

Helisevi tiellä tiu'ut, soipi helke heleään, reki liukkahasti liu'ut, hepo juoksee vikkelään.

Narskuu lumi jalaksissa, heidän ohi kiitäissään. Mies ja hepo huurtehissa, katsomaan mä tuota jään.

Mietin yksin: mihin hällä matka lienee kiireinen. Kosioonko? Etäämmällä, helke kuuluu kulkusen.

Viipurääninv.

PÄLVET.

Katsoin ikkunaristikoilta taakse vankila-aituuksen, näinpä harmailta kallioilta lähteneeksi jo hankien. Kuiske rinnassa mulla soi: »Jo on pelloilla pälvet, oi!»

Kohta vuokkoset hennot herää, kevätpuroset pulppuaa, leivot liitävi päivänterää kohti, lauluja kaijuttaa. Minä kuulla, en nähdä voi, vaik on pellolla pälvet, oi!

run lääninv.

LAPSI.

Mä kammioni ikkunasta nään ihanan lapsukaisen, kutripään, mi vilkutteli pikku kädellään.

Kätösiä tuota katsomaan mä jäin, kun vangille se huiski herttainen. Mä lapsuuteni muistin kultaisen, ja tunsin vesihelmen silmässäin.

Helsingin l.v.

KUKAT.

Pihalle milloin katsoin, eessä sama on kiviseinä, aikain sammaltama. Sen rosopintaa illoin tuijotin.

Mut kerran huomaan, että sammalista mi versoi harmaan kiven halkeimista on sinikellot nousseet kukkihin.

Ne huojuu, nyökkää suvituulen mukaan, ei niiden tarinata tiedä kukaan, mä kesäyössä valvoin, kuulin sen.

»Me emme itänehet siemenistä. Me puhkesimme vangin kyynelistä mi kastaneet on öisin vuotehen.»

Hämeenlinnan k.h

AAMULLA.

Soi aamuvarhain viserrys niin sointuva, linnun kielin. Ah, kuin on hertas sen herätys, jo nousen reippain mielin.

On huomen raikas, selkeä, ei tunnu nyt tuskan taakka, min painosta illalla itkin mä kai puolehen yöhön saakka.

En surrut lemmen suruja, en iltani ikävyyttä. En huollut huomisen huolia, tai koppini hämäryyttä.

Mä heimoni tunsin murehen, sen kaunihit toiveet pettyi; ja voittajan koston hirmuisen tuon muistin, — silmäni vettyi.

UNI.

Yöllä unta armaastani näin: vajonnut mä olin murheisiin, kerroin hävitystä kotimme. Kyyneleet hän kuivas silmästäin virkkain: »Ellos itke kulta niin, uuden pesän laitan sinulle.»

Painuin armahani sylikin. Herättyä vielä riemuitsin.

III. VANKILEIRILLÄ

HERÄÄMINEN.

Me aamuin kuularuiskun rätinään heräämme. Ylös vaivoin ryömitään lavoilta, joilla yömme värjyttiin.

On vaiti kaikki. Painostaen niin nyt mielet valtaa kammo, tyrmistys. Kasvoilla jokaisen on kysymys: »Taas ketä tovereista ammuttiin?»

NÄLKIINTYNYT.

Piikkilanka-aidan takaa näen nuorukaisen laihan, kelmeän. Katseitaan mä väistyn säikähtäen. Haamu manalanko lienee hän?

Aavesilmät tuijottaa kuin talman heittänyt jo tuoni niille ois; kasvoillaan on keltaväri kalman. Vaiti on, kuin kuolo kammitsois.

KUOLEVA.

Risainen takki tuon on yllä vanhuksen. On hiukset harmajat ja parta takkuinen.

Vavisten toisten luo hän johtaa askeleet; nälästä hällä näin on voimat uupuneet.

Ojentaa pyyntöhän hän käden laihtuneen, ja huulet valjut vain ne liikkuu hiljalleen.

»Oi leipää antakaa!» näin kuiskii vanhus vaan, kätensä painaltaa nyt vasten poveaan.

Hän maahan nyykertyy ja »leipää» ääntää suu kuin hiljaa henkäisten, — niin silmät ummistuu.

VAPAAKSI...

Vapaaksi laskettiin, hän hoippuin kävi nyt matkaan, päästen kaupungista pois. Eräällä veräjällä viivähtävi.

Ei eellehen nyt tuosta käydä vois, niin uupuneeksi tunsi nuoret jalat. Ah, jospa ken nyt lasin vettä tois!

Sai nainen säälivä, hän leipäpalat ja maitotilkan voipuneelle soi. — Ne syötyään jo aukes tuonen salat. —

VANGIT TYÖSSÄ.

1.

Haudoista kaivetutta »valkoisia» on vangit komennettu pesemään, kuin itse olisivat vainajia niin valjuja he kaikki näöltään.

He vitkastellen ryhtyi työhön inhaan. Iletti mätänevät ruumiit nuo, kun täytyi kannella ja pestä. — Vinhaan nyt eipä suju heiltä puuha tuo.

Syrjässä seisoi valju nuorukainen, ei työhön käskettyyn hän tarttunut, »en moista tee, oon punakaartilainen, ei työtäni mun ruumiin huuhtelut!»

Nyt päällikkö kun kuuli uhmaa moista, vilkaisi silmiin nuoren sotilaan ja tiuski: »Lurjus, sanas vielä toista!» — Niin nuorukainen lausuu uudestaan:

»En pese vihollista!» päättää innoin, kivääri vaikka kohti kohouu. Hän kaatuu maahan lävistetyin rinnoin ja nurmi hurmehesta punertuu.

2.

Kumpua sankarihaudan luurankomiehet ne aukoo. Painavat lapioraudan multahan. Helle se raukoo, tippuvi otsalta hiki.

Hauta on auki jo. Kajoo kouransa arkkuihin siellä. Lahonut seppele hajoa pudoten jalkoihin tiellä. — Tuollapa hautoa liki

parvet on vartijamiesten katsoen jälkiä tuhon. Vangit työhön he piesten saivat; ne uhmansa uhon salaavat hammasta purren.

Päätänsä puistavi honka kohisten, nähdessä ilveen. Taivaalla harmaja lonka peittävi päivyen pilveen, ihmisten ilkoja surren.

PIHARUOHIKOLLA.

Junavaunusta horjuen laskeutuu punavankeja; maalle nyt pääsevät he. Sulotuoksuja henkivi nurmi ja puu, suvilintuset laulavat: riemuitse!

Ohi käy rivi kaamea, ryysyinen, moni kuoppainen siinä on poski, — ja suu se on kaartama tuskien piirteiden. Niin verkkaan tietä he laahautuu.

Talo tuolta jo kunnaalta häämöttävi. Sitä kohti on suunta; jo saapuvat luo. Piharuohikko vehmas houkutteli, — syli pehmeä tuo levon lauhkean suo.

Hepä siihen nyt uupuen lyyhähti niin, käsi voimaton ruohoa nyhti. He söi sitä nälkänsä tuskihin. Ympäröiviin ei koskenut tuo, he sen pilkaksi löi:

»Mitä huolta nyt ois, kun jo punikit sai kesälaitumen oivan.» — Ne ilkkuilijat sukujuurta he samojen miesten kai, jotka ristille lyötyä herjasivat.

EVÄÄN TUONTI.

Aamulla alkavi, iltaan kestää vaellus ympäri leirin ain'. Vartijat portilla kokevat estää, ampumis-uhalla pelottain.

Säikkyiskö moista naiset ne urheet; nääntyvi leirillä rakkaimmat, siitä on rinnassa huolet ja murheet, siksi he kaikkea uhmaavat.

Pihalla horjuvat pöhöisin jaloin ryhmissä vangit nälkäiset, ruokitut haisevin kalliokaloin, päivässä kuolee kymmenet.

Kiertävät naiset vankila-alaa. Omansa sieltä jos nähdä sais, vaivalla hankittu mytty se salaa päällitse aidan jo singahtais.

Harmaahapsinen äitikin evään myös oli laatinut lapselleen. Katsehen luo aran ylvästelevään vartijamieheen valkoiseen.

Seisovan huomaa veräjän luona tyttönsä riutuvakatseisen. Vartija kääntyy, hetkenä tuona kiirehti, antimet ojentaen.

Tieltäpä järjestysmies näki heti, yhteiskunta on vaarassa tää, hyppäsi luo, käsipuolesta veti portilta vanhusta säikkyvää.

Vartija rientää avuksi veikon, muille ei kunniatyötä sois, riistävi kädestä tyttösen heikon äitinsä antaman lahjan pois.

Vanhuksen pois lainvalvojat veivät; tyrmähän hänetkö telkeää? Vartija taskuunsa sulloi leivät. Tyttönen portilla nyyhkyttää.

JUURILTAAN SILVOTUT.

Näin tänne raastettu on luota lasten hän, äiti, ainut turva kodin köyhän. Nyt nuorintaan hän painaa rintaa vasten.

— »He isän äsken saattoi laitaan mäen perästä pikakuulustelun löyhän, ja lapsiani tuskin enää näen.

Oi pohjatonta kurjuutta on olo! Nyt helmassani tyhjää rintaa imee tää nälän heikontama pikku polo.

En elää voi, en kuolla», näin hän huokaa. — Taas vihloo sydäntänsä ääni kimee, kun pienokainen turhaa itkee ruokaa.

SISARUKSET.

Riveissä ammuttujen lepää hiljaa sisaria kaksi, sairaanhoitajaa, kuin pari tuulen taittamata liljaa.

He sylityksin siinä uinahtaa; on kummaltakin kuula läpi rinnan se mennyt, sydänveri pulppuaa.

Ihana vaaleus tuo ihon pinnan. — Vakaiset huulet näyttää lausuvan: »Annoimme aatteestamme kalliin hinnan.

HAUTOJEN LUONA.

Astun aatoksissa ahon laitaa. Kuuntelen kun hongan latvat soittaa. Silmä keksii oudot hiekkakummut, toisilla jo nurmi vihannoittaa, aukee tulipuna liljain ummut. Kaikki hajallaan on ilman aitaa.

Kunnioittaan painan alas pääni. Hautakumpuja ne vainajien, jotka hirmuvallan kosto kaatoi, työn ja vapauden sankarien, jotka tätä maata ennen raatoi. — Kaikuu kummun alta outo ääni.

Sanat kuuluu: »Veri vaatii verta! Sopua ei synny eikä rauhaa, konsa konnat kostamatta kulkee! Luumme lepoa ei tunne lauhaa, hautammekin häväistä he julkee! Saavuttakoon kosto heidät kerta!»

Kylmät väreet kulkee selkää pitkin. Oman verenikö ääntä kuulen, vaiko viestin vainajien noiden? Oisko suhinaa se kevättuulen, haasteloa metsän haltioiden? — Kotiin kuljin; itsekseni itkin.

HURMEKENTTÄ.

Kuljin ruohokenttää vihreäistä. Kaisoin heinää, jota jalka polki, vehmasta se oli, nukkapäistä, eräs täplä kellerti kuin olki. Katsoin yli kentän, kaikkialla oudot keltatäplät, kuni halla olis paikotellen käynyt niin.

Oudoksuen katsoin näkyyn tuohon, joka eteen avarana aukes. »Mikä moiseks polttanut on ruohon?» kysymys tuo kieleltäni laukes. Ääni kuului alta ruohomeren: »Jälkiä ne ovat ihmisveren; sodan kauhut tässä näyteltiin.»

POLTTAVIN SILMIN.

Ennen kun tuskat raasteli kovin, soi kyynelet lohdutustaan. Polttavin silmin, polttavin povin nyt tuijotan yöhön mustaan.

Paljon mä ihmisten kovuutta itkin; myös lempeni suuren vuoksi. Lapseni hautaa ruohoista kitkin, niin kyynelvirrat juoksi.

Aartehet nuo sinihetteiden lienen jo tuhlannut kuiviin asti. Itseni tähden, suruni pienen ne virtasi vuolahasti.

Tulivat vainot, verinen tuho, ja heimoni hukkui peru. Rinnassa multa nyt hyinen uho, ei pisarta yhtään heru.

Polttavin silmin, polttavin povin ma tuijotan, yö on musta. Rintaani tuskat raastavat kovin ei itkusta huojennusta.

IV. YSTÄVYYS JA LEMPI

PÄIVÄLLE.

1.

Poimin kukat ohdakkeen, niistä kimpun pienen teen pöydällesi asettain.

Töyhdöt sinipunervat kuiskii sala-unelmat, jotka elää sielussain.

Viestin tuoksu tuokohon: sydän rakastava on, joka sulle sykkii ain.

2.

Hapsiesi kultarihmaa soljutin mä sormissain, sieluhuni onnen vihmaa laskihe niin hiljaa vain.

Hienoset käy kultahapset sydämestä toisehen, yhtehen näin tomun lapset herkin säikein kietoen.

Ainut vain nyt unelmani: jospa kestäis säikeet nuo! Muutoin vajoo sielussani iki-unhoon riemun vuo.

3.

Mun saarsihe aivan jo pimeys, loka, kuhun käännyin, ain' oli tielläni oka.

Oi, sieluni kärsi, en itkeä voinut; — kuin nauru ja nalja ois vastaani soinut.

Niin saavuit sä ystävä, liian et pian, mä vaipua olin jo keskellä lian.

Nyt sulle mä paljastan poveni haavat ja mieleni perukset, henkeni aavat.

Ja kuiskaan unteni haavehet hennot, ne joilla mä siivitin aatosten lennot.

Ne kaikki mi karsailta katseilta säästän, mun sieluni lapsoset ilmoille päästän.

Näin kyllin jo puutetta uskon. — Ja erheen niin kietovan kaiken kuin himmeän terheen.

Sä lämpöä hengit ja päivyen tavoin sumun haihdutti katsehes' kirkas ja avoin.

SÄ OLET.

1.

On sulla hehkua sielussas ja suonissa sulaa tulta. On uhmaa ylvästä otsallas ja katsehes tuike kuin kulta.

Ah kuinka usein mä piilossa ihannoin sun silmiäs noita. Ne voivat hehkua innosta, vihan syöksyä taas salamoita.

Olet henkeni heimoa, tunnen sen, myös hehkuva mulla mieli. Kun äänesi sointua kuuntelen, soi sielussain joka kieli.

2.

Sä olet kuin ääretön ulappa, kuin levoton aava meri. On mielesi alati vaihtuva ja kuohuvan kuuma veri.

Ah, meri niin tyynenä läikkyy oi, ja mainingit vain häilyy, sen povessa myrskyjä piillä voi, vaikk' kirkkaana pinta päilyy.

Mä sinuhun täysin en luottaa voi, niin alati mielesi vaihtuu. Nyt huulesi lausehet kauniit soi, vaan huomenna kaikki haihtuu.

On tänään niin valoisa hymyilys ja hyväilet rakkahasti, vaan mistä, jo huomenna, kiihtymys, voit kuohua valtavasti.

Ah, mainingit meren! Ne tenhoo nuo, niin valkeat vaahtoharjat. Oh rakasta sielusi hehku tuo ja vaihtuvat tunnesarjat.

KULKURILLE.

Ne heittiöksi sua pahat parjaa; kun kuljet huoletonna pitkin maita, ja liian usein vietät sunnuntaita, ja suosiskelet maljaa vaahtoharjaa.

Kun katson kylätiellä poikasarjaa, nään varren notkean kuin rannan raita. Ah, miten liekin sydämeni laita? — Ne huulet punottaa kuin kaksi marjaa.

Oon autuaana juonut niiden hurmaa ja kuullut monta vakuutusta, valaa. — Muut ennustakoot tuhoa ja turmaa,

mä nähnyt olen, mitä sielus sataa. En pelkää elämää, en säiky surmaa! Sun kanssas maailmalle mieli halaa!

KADONNUT KULTA.

Kuikutteli kuovi yksin, surujansa suolla soitti, märän mättähän välissä, nevan pehmeän povella, rahkarimmen rannattoman.

Niinpä kurja kuikerteli, tuota piipitti poloinen: kultansa oli ka'onnut, sortunut sorea sulho, häipynyt hämäräteille, eksynyt eri nevalle.

Eipä kuullut kuovi kurja kutkutusta kultasensa. Eipä tiennyt lintu lieto, vaikka oisi kulta kuollut, uupunut iki-unehen.

Niin nyt koito kuikuttelen kuin on suolla kuovi kurja, samoin vaivanen valitan, yksin rukka ruikuttelen. Poissa puoliso poloinen, kulta kaunoinen ka'onnut.

ÖINEN EROHETKI.

Me kahden kanssasi kuljettiin salon siimeisen salateitä. Sinä aatoksissasi vaiti niin, minä kuivasin kyyneleitä. Utu nousihe suosta ja kirpeä tuoksu, hämy öinen metsähän hiipi, ja kavahti pöllöt nukkuvat puissa, niin hiljaa harmaja suhisi siipi.

Sä metsän tummuvan reunassa minut ääneti syliisi suljit; niin kätesi irrotit uumalta, salapolkuja poies kuljit. Vaan mättään sammalehille mä vaivuin; oli yö niin lenseä, lauha, ja hämärä kuiski sieluhun hiljaa: — Soi lohdun metsien leppeä rauha.

LEMMITYLLENI.

Oisinpa, noita ma, laatisin rakkausjuoman, keijujen, kukkien suoman; hurmaisin sun.

Kipuna otsinpa loistavan kypeneparven, polttaisin poveesi arven. Muistaisit mun.

* * *