Part 1

language: Finnish

VAINON AJOILTA

Runoja

Kirj.

HILJA TAMMINEN

Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti Oy, 1923.

SISÄLTÖ:

I. KERTOVIA RUNOELMIA

Ballaadi vainon ajoilta. Mitä kertoi keltavarpu. Kevään tytti. Vangin kevät. Tihutyö. Pakolaiset. Valkea orjatar. Sairashuoneella. Joulunaattona. Aunukselainen romanssi.

II. RAUTAKAHLE

Rautakahle. Karsinan oljilla. Vankilasta toiseen. Eessä on valkea muuri. Ei paista Jumalan päivä. Tuopa huonolla huvia. Äidin käytyä. Koppitoverille. Sukankutoja. Pyyhi kyynele. Ikkunaristikoilta. Tiu'ut. Pälvet. Lapsi. Kukat. Aamulla. Uni.

III. VANKILEIRILLÄ

Herääminen. Nälkiintynyt. Kuoleva. Vapaaksi. Vangit työssä 1-2. Piharuohikolla. Evään tuonti. Juuriltaan silvotut. Sisarukset. Hautojen luona. Hurmekenttä. Polttavin silmin.

IV. YSTÄVYYS JA LEMPI

Ystävälle 1-3. Sä olet 1-2. Kulkurille. Ka'onnut kulta. Öinen erohetki. Lemmitylleni.

V. TÄHYSTELYÄ

Muuan vierailu. Eemi. Äidin varoitus. Laiskuri. Helmi. Onni.

I. KERTOVIA RUNOELMIA

BALLAADI VAINON AJOILTA.

Satain salpojen takana, sellin harmajan hämyssä nainen valju vaikerehti, mustakulma näin kujerti: »Ylen aikoja on vierryt, monta kuukautta kulunut, vuotta kaksikin ka'onnut näkemästä kullan kannon, kä'en viime koskennasta, suukon saannista suloisen.

Olipa tulossa talvi, aika joulun joutumassa, kulta silloin kauas kulki pahansuopia pakeni.

Ve'et vetreät valutin sinisistä silmistäni lähetessä lähtöhetken. Kätes kiersit vyötärölle, povellesi pääni painoit vasten rintoas rakasta. Siinä sain suloisen suukon, kuulin lempilausehisen.

Heltisi kätesi hellä, vyöhyt vahva vyötäröltä. Pian pistihet pihalle. Hyvästiksi herttaiseksi, viimeiseksi viestiseksi heitit hellän katsehisen.

Huoli tunkihe povehen, mure musta mieleheni, kun näin kultani katosi synkän kuusikon sylikin, taakse taajan honkametsän.

Tuon en jälkehen tavannut.

Tuosta kuukausi kuluvi, vieri viisi viikkokautta, jopa veivät vankilahan panivat pahan sijalle.

Täällä kolkossa kolossa päivät päättymättömiä, vaivoin viikot vieriävät, tuskin kuukau'et kuluvat. Aina muistan armastani apeoina aamusina. Muistan puolison poloisen iltoina ilottomina.

Kolmasti lumi sulanut, valkovaippanen valunut, kolmasti kevät kerinnyt, versonut on nurmi vehmas siitä kun sinut tapasin.

Kukat kolmasti kohonnut, kolmet lehet koivu saanut, tuomi kukkaset koreat minun koi'on koskematta.

Kahet on maalla marjat ollut, punapuolaset aholla poloisen mun poimimatta.

Kahesti kesäiset linnut muille maille muuttanehet vangin kurjan kuulematta sulosuitten soitteloa helkytystä heljäkielten.

Vieläkö minun poloisen tavanneepi talvi uusi, saavuttaapi syksy kolmas tässä paikassa pahassa ou'ossa olosijassa?

Lensi kyyhkynen kylästä kaunokaula kaupungista sellin laskihe lasille. Mursihe valio vaimo murusia muutamia, ripotteli rippehiä. kyllin syö'ä kyyhkyläisen.

Kysyi kyyhkyltä poloinen usein linnulta uteli: »missä mairut matkaelit, kussa kaarsit kaunokaula? Tuletko meren takoa, yli selkien sinisten vellovan vetosen poikki? Näitkö tummatukkaistani matkoavan maata pitkin? Käviikö kylässä kyyhky, missä armaani asuvi, omani olostelevi? Puhu kultainen puluni, hohtokaulani kuherra!» —

Sanoi siihen juovasiipi: »kulkenut en kaukomaita, mennyt en meren ylitse; ole en omaasi nähnyt, kaivattuasi kohannut Kuljin kultani keralla, oman kanssa kaunokaisen. Liitelin ihanat ilmat, siniaavat siivin sousin, valkopilvien pihoille, luokse hohtohattaroi'en.» Näinpä lauloi lieto lintu, puheli pulu, sorea.

Kulkevi so'an sanomat tie'ot tarkat taisteluista. Muurin yltävät ylitse, käy läpi lukitun uksen.

Haastelevi vaimo valju kuultua verisen viestin: »oma oisipa uroni miesten parhai'en parissa tuoksinassa taiston tuiman!

Olet mieleinen minulle, jospa kannat kalpoasi eestä aatteen armahaisen.»

Vietti vaimo päiviänsä surren sulkujen sisällä kaihoin vankikammiossa.

Miespä maita, matkoavi, Uros urkeni ulomma.

Muisti vaimon valkeaisen, Naisen nauravan kotona.

Mies se mielevä puheli, noinpa haasteli halulla: »vieläkö minua muistat kaipaelet kultoasi? Tokko tahtonet takaisin suvainnetko saapuvaksi poloisen palajavaksi?

Poves onko pohjukassa vielä rahtu rakkautta? Sykkiikö sy'än sinulla yhä eestä ystäväsi?»

Aika kulki kulkuansa. Mies nyt toimissa tosissa, partaurhojen parissa askarteli aatetyössä.

Yhä muisti marjuttansa mustakulmoa murehti. Näin nyt haastoi huolissansa uros uhkea pakisi:

»Kusta löy'än kultaseni mistä omani osannen, täältä poi'es kun palajan koitunen kotisijoille? Yhytänkö ystäväni uroon uu'en kainalossa vieraan vierellä verevän?

Jospa ystävän yhytän kaunon toisen kainalossa, painuvan povea vasten ojentaman olkapäälle, toki toisen surmoaisin, tahi tappanen molemmat!

Eli ehk'en soimaele, ehk' en kurjoa kiroa. Ovelta takasin työnnyn ukselta jo poi'es pyörrän, vaikka on sy'än sytenä.»

Aika eellehen eteni, Uro urkeni ulomma. Saapuvi sotisijoille, tuli tappotanterille Kantoi kauno kalpoansa puolesta hyvän asian, tempasi teräksen vyöltä eestä aattehen ylevän.

Tuli tuimat syksyn tuulet kylmi kukkaset koreat. Puunti puolaset mäellä, lehet koivun kellertivät, pihlajat punassa hohti.

Saapuvi paha, sanoma, vierivi viluinen viesti naisen valjun vankilahan, koppikin kovaosaisen: »Kuoli kultasi sorea, kaatui kalvan kalskehessa, miesten miekanmittelössä.»

Saatua surusanoman vaikerteli vaimo vaisu: »Lähtenen manan majoihin painun tuonelan tuville, tästä huolihuonehesta kauheasta kammiosta, koska kuoli kulta kaunis sortuihe sorea sulho.»

Silloin muisti hän emosen, äitikultansa kotona. Muisti äitinsä murehen vanhempansa vaivan suuren.

Tuosta helmiksi heruivat, kyyneliksi kirposivat iltojen ikävät kaikki, öitten mustien murehet.

Äiti kirjeen kirjoitteli, emo saatteli sanoman taakse rautaristikkojen. Noinpa virkkoi vanha vaimo: »Tytär telkien takana, lapsi vaisu vankilassa olet mielessä minulla, muistossa murenematta. Kyynel virtana valuvi tähtesi tytär poloinen, eestäs lempilapsueni.

Aamulla anivarahin toiset töillensä menevi, ahkerat ahertamahan, minä muistan marjuttani. Päivin kaikin kaipaelen tytärtäni tuutimaani, käsivarsin kantamaani. Ilta kun tulevi tuosta, levon aika aukeavi, maata miekkoset menevät siirtyvät leposijoille. Minä vanha vaimo kurja saa en silmähän unosta ainoalta aatokselta: saatko vaisu vankilassa unhoa unettarelta? Ristin rinnalle käteni, polo painun polvilleni, rukous kohoopi kohta isälle ikihyvälle puolesta tytär poloisen.

Oipa lempilapsueni, tytär tuskin tuu'iteltu, kaikki haikeat halusi synkimmät sy'änsurusi heitä helmahan Jumalan! Siitä auvo aukeaapi, lohtu lempeä tulevi. Vaikka konsaan et kohanne elossa emo poloista, saanen laivahan salissa asunnoissa autuaitten sulkea sinut syliini. Kukaan siellä ei erota, pahansuovat poi'es raasta.»

Vaimo vuoteella viruvi, avosilmin siirteleikse. Poltto suonissa palava, rinnassansa tuska tuima.

Emon saatua sanoman, viestin vienon äitivanhan, suru itkuksi sulihe, pisaroiksi rinnan pinne.

Voihki vaimo vuotehella: »Oipa nyt oma emonen, äiti kallis kantajani, lopun tunnen jo tulevan, piinan pitkän taukoavan.

Nähä en sinua, saane, heittyä en helmanasi. Suloiset luin sanasi, lauhat lempilausehesi, tunsin tuosta maamon mielen, äiti, äänesi tajusin. Kiitos kulta äitiseni, kiitos hoivasta, hyvästä, hempeästä hellinnästä! Ällös maamoni murehi, vaikkapa varahin painun mullan mustahan povehen! Ehk'en toivo taivahia, tieän tehneeni parahin, osanneeni oikeahan, näin kun kannan kahlehia puolesta pyhän asian. Hyvästi emoni hellä! Katkeaa jo kahle julma, pääsen paulasta pahasta oman puolison povelle.» Ääni vaisu vaimenevi voihkeeksi kivun kipeän.

Yksin vietti yönsä pitkän. Aamuauringon sätehet pilkki pienestä lasista, löysi vaimon vuotehelta. Kerran henkäs hento rinta, käsi valkea vavahti.

Kyyhky itki ikkunalla, hohtokaulanen kuhersi kuolemata naisen nuoren.

Saivat äidille sanoman tie'on tarkan tyttärestä: »Sairas salpojen takana, siukka muurien sisällä on nyt lempilapsuesi.»

Läksi lasta katsomahan, omaa tyrmähän tytärtä. Kysyy portilla poloinen: »Nähä saanko sairastani, lempilastani kohata?» Vastas vartija vihainen: »Kuoli kurja tyttäresi.» Kysyi vielä vaimo vanha: »Saanen kuollutta kohata, panna paarille poloisen, asetella arkkusehen?» Vartija äkänen äyski: »Jo on kuollut kuopattuna, mullan pantu jo povehen.» Portin paiskasi pahasti, tylyn työnsi kiinni uksen.

Maahan vaipui vanha äiti, rinnassa tulinen tuska, oas pistävä povessa. Itki maassa marsuttansa, tuonen tuhoja, nureksi: »Oisit taatto taivahinen minun korjannut kotia vanhuksen vaeltamasta, kun nyt kutsuit naisen nuoren, valkeaiseni valitsit. Oipa lapseni omani! Pienenä sua pitelin sylissäni sylkyttelin, hoi'in hellin helmassani, vierahan vihattavaksi, pahain syyttäsi sysiä. Poi'es kuolit kukkaseni, punapuolani putosit kä'en hellän hoitelutta.

Oisin ottanut omani, asetellut arkkusehen, pessyt pehmein kätösin. Oisin puhtaihin pukenut, vaalitellut valkeahan. Kultasuortuvat sukinut. Kukat pannut kulmillesi, punaruusut rinnan päälle. Tie'ä en tytär poloni, mihin sun pahat panivat, hautasivat kerjäläiset. Ei kukaan kumpuas kukita, solmi sulle seppelettä.

Mihin nyt kuljen kurja vaimo? Kusta koito saan kotini, mistäpä majan matalan? Poissa on vävy väkevä, poissa mairut marjaseni.» —

Nousi kurja kulkemahan, vavisten vaeltamahan, tietä käymähän kivistä.

MITÄ KERTOI KELTAVARPU.

Lensi lintunen lasille, keltarinta ristikolle, siinä virtensä viritti, helähytti heljän laulun.

Noinpa lintunen liversi, vierähytti virren varpu, syvältä sy'änkerästä, kupukullan pohjukasta: »Oi, te herjat luonnonherrat, inehmoiset te ihalat, kuin on kurjaa elonne, kohtalo kovaosaista. Veli veljeä vihaavi, suku toista sorteleikse, raasteleikse raivopäänä, kostomielellä kovalla.

Ylinnä ylistetähän, sorjiksi sotatekoja, kaunehiksi kalvan töitä, miekan mittelö jaloksi. So'an urheita uroja parahiten palvotahan, jumaloi'en juhlitahan Ristilöitä rinnan täy'en, kukkakiehkurat koreat saapi sankari sotainen.

Oi, te houkat herjamielet, ihalat inehmon lapset, jotka soitatte so'alle, veritöille veisoatte, julmuuksille juhlan teette!

Soitan so'asta minäkin, vierähytän vaisun virren, varpurukka vaikertelen.

Ollut en so'assa itse, olinpa sotisijoilla. Kerron koito kuulemani näöt nähtyni sanelen: »Kevätpäivänä pätöisnä, kevätaamun auteressa, lensin lintu liukassiipi etsien pesimäpuuta.

Puu oli poikki pirstoeltu, Silvottu sälöiksi sorja.

Tuosta käännyihen kylähän, luokse tuttujen tupaisten, pirttien pihoille pienten.

Mitä näin minä näkyjä ihmisien ilkitöitä? Kaikki tuhkana tupaset, pirtit poltettu poroksi, raunioksi raiskaeltu. Siinä haamut hoiperehti, valjukasvoiset, vaelsi kylmillä kotisijoilla, kotikullan raunioilla.

Kohos kauhuja etehen kauan aukolla avaran, kynnyksellä kolkon kuopan: runneltuja ruumihia, silvottuja sirpaleita, äsken suonet sykkäeli, liikkui jäntevät jäsenet, nyt on kauheena kasana.

Näinpä laumat lapsosia, nälännähneitä poloja matkoille menevän mieron, kerjuteille herkeävän.

Kuulin itkuja kujilta, valitusta valtateiltä. Lapset itkivät isiä, nei'ot sulhoja surivat, miehiänsä vaimot valjut.

Laskeun likemmä tuosta, painun pellon pientarelle. Eineeksi jyvästä etsin, muutamata murkinaksi. Siinä pelto perkkaamatta, kyntämättä, kylvämättä. Löytyypä vakoa vainen tykin kuulan työntämätä!

Lensin tuosta lehvistöhön, sy'än synkkänä surusta, murehesta mieli musta. Mietin nähtyjä näkyjä.»

Noinpa lintunen liversi, keltavarpunen valitti, rautaisella ristikolla, kopin kolkon ikkunassa, paisteessa kesäisen päivän.

KEVÄÄN TYTTI.

Jälkehen verisen vainon, taiston talvisen perästä kerkeä kevähän tytti kultakutrinen, korea, simahuuli, silkkihuntu keijuna ketoa kiisi, notkeana nummen viertä. Tuosta harjulle halasi, kiipes vuoren kiirehelle.

Siitä silmäsi sivumma katsehella kaunoisella. Mihin katseensa kajosi siitäpä lumi sulavi, mihin silmän siirteleikse heti routa raukenevi, kirpoavi kirsi kylmä.

Kerkeä kevähän tytti hajahapsi, hienohelma, tuosta astuvi alemma, laskehtihe laaksomaille; kulki koivikon korean, notkui nurmen nukkavierun.

Kuhun koski kengän korko, siihen kukkanen kohosi. Mihin polki pieni jalka siihen nousi nurmen nukka. Missä huntunsa hajotti, silkkiliinan liehahutti siinä puhkes lehti puuhun.

Kerkeä kevähän tytti, kevään impynen ihana laulun heljän helkähytti huulilla hunajasilla. Sanat helminä helisi, kultakelloina kulisi.

Herkesi heleä ääni, vaimeni sorea soitto. Tyhjään eipä ehdykkänä, ilo ilmoihin hupene. Syntyi siitä sirkkusia, korentoisia kohosi. Silkkisiipiperhosia helovärein hohtavia siitä ilmoille yleni.

Kerkeä kevähän tytti, kultakutrinen, korea liehui perhojen perässä, leikki sirkkain siskosena. Nauru hopeena helisi huulilta hymyäviltä, siitä sai puronen soinnut, vesi heljä helkkehensä.

Yhtä eipä tytti tainnut, kevään keijunen osannut: vehreällä verhoella, kirjokukkasin kutoa jälkiä so'an orihin, kalman kauhean kavion.

VANGIN KEVÄT.

Paistoi kerran päiväkulta, heloitti heleä pouta läpi ruutujen rumien, särörautojen raoitse. Tanssi säihkyvät sätehet, leikki lapset päiväkullan sellin seinällä hämärän.

Aloin siitä arvaella talven vallan taittuneeksi, tietää tuostapa osasin kevään kohta kerkeävän.

Itse nousin ikkunahan kiipesin lasin lähelle. Taakse tankojen tähysin: joko armas aurinkoinen on lumen sulaksi saanut? Joko nousee nurmen nukka, kohoo kukkanen korea. Onko saanut Suomellemme kiurunen koreakieli, Hitain taivosen tasolla siniaukeeta sipuen, nousten kohti korkeutta, soitellen sulosäveltä.

Noita huomata halasin Töitä kerkeän keväimen.

Katsoin ristikon raosta; lumen näinpä lähteneeksi pois jo vankilan pihalta. Siitä ei silmälle iloa. Rujatunkiot törötti siinä alla akkunani. Tuosta katsoin kauvemmaksi, sivu muurin silmäelin. Eipä koreaa kohannut sielläkään ei silmä nähnyt nurmikkoa nousevaksi, kukkaista kohoavaksi.

Paistoi kirkas päiväkulta, heloitti heleä pouta paljahille paatosille, kaljun kallion kylelle

Enpä kuullut kiurun ääntä, leivon laulua iloista. Liiaksikin lintusia muurin päälle kun pälysin, vakavat varikset siinä haaskalinnut haastelivat kesän tuumien tulosta. Aina lensihe lähelle tuiskahteli tunkiolle, etsi einehen paloja, ruuan tähteitä tähysi. Siitä siiville kohovi, yläilmoihin yleni, raakkuen hyvät hyvästit.

TIHUTYÖ.

Honkia pohjan vihuri puistaa, hurjana vinkuu raivossaan, aikoen irti kiskoa, suistaa maahan ne kaikki juuriltaan.

Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa metsikön yksin kiertävi mies. Minne näin rytöpolkua kaitaa johtavi nyt sydänyöllä ties?

Yössäkin säihky synkeä ihan silmistä lieskana leimahtaa. Sielua syövän, polttavan vihan loimua lienee kauheaa.

Tummana talojen ryhmä liki metsikön reunaa häämöttää. Tuika ei tulet, ihmiset siki nukkuvat. Raivoo myrskysää.

Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan, seisovi vaiti, kuulostaa ääniä yöstä. Hymynsä inhan, riettaan pimeys verhoaa.

»Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo tuika ei ykskään. Työhön siis! Kohta on punaroistojen talo tuhkana, taikka mun vieköön hiis!

Miksi he astui tielleni, laati sääntöjä, joista mä huoli en, uhkasi hullut, tilille vaati töistäni, konnaksi pauhaten.

Äsken jo oli painavin telkein ovi se suljettu. Riemuitsi valkeat miehet. Lemmonko elkein auki he salvat kirvoitti.»

Ääneti tietään astuvi. — Kuja aidattu siinäpä aukenee. Vierellä sen talo hirsinen, luja. Nyrkkiä sille hän heristelee.

Hiljaa hiipien saapuvi pihaan, suojahan kiertää nurkan taa. Sytyketuohet, kätketyt hihaan kiirehin esille tempoaa.

Nuolevat seinää tuliset kielet, yltyvi tanssi vimmaisin. Hirveä voima, hetkessä nielet sen mitä vuosissa luotikin.

Herääpi ihmiset, rientävät luokse, ilmoille liekit hulmuaa. Auta ei siinä häärinä, tuokse, maahan katto jo romahtaa.

Reunassa metsän kaiken sen näkee mies, joka kuusehen nojautuu, kuinka he turhaa auttaa käkee. Hirtehisnauruun vääntyvi suu.

PAKOLAISET.

On kaita piilopolku korven syliin, vain harvoin ihmisjalka löytää sen. Ei johda kulkijaa se metsäkyliin, tuo 'polku loputonten taivalten.

Se kiertää reunamata jylhän rotkon, sen, missä huuhkain öisin huhuaa, ylitse käy se soisen rämenotkon, Syvärit missä mustat tuijottaa.

Kas, siellä kummitukset öisin teiskaa, manalan aaveet, peikot kotiutuu, ja virvatulet soiden yllä leiskaa; siks' seudun väki paikkaa kammoksuu.

Lähellä rotkoa on hiilimiilu ja vanha sysisauna. Aikoja on hauta käyttämätön ollut; kiilu ei saunan räppänästä valkea.

Suvinen yö se varjoin himmentyvin nyt laskee maille, linnut vaikenee ja korven yllä lepää rauha syvin. Mut kenpä siellä ripsaa, rapisee?

Jo aukee saunan ovi, kyyristyen mies aukosta sen astuu näkyviin. Hän kummitusko, polttajako sy'en? Luo katsehen hän korven syvyyksiin.

On hauta tyhjä, pinoa ei missään. Ei työssä siis. Hän vaiti kuuntelee ja odottavan näyttää kiihdyksissään ja säpsähtää, kun oksat kahisee.

Nyt kuului vihellys, ja hiljaa vastas hän siihen. Naavakuusten takaa saa esille mies nyt. »Terve tulemastas!» niin äsken tullutta hän toivottaa.

»Mä varroin iltakauden evääntuojaa, ei saapunut, lie turha odotus. Tää korpi nälkäkuolemalta suojaa ei suone, eessä lienee uupumus.»

Näin virkkaa tulija se mielipahoin ja toinen tuohon vastaa kiihtyen: »Valkoisten vangiksi en ehein nahoin mä jääne, ennen korpeen nääntynen!»

Risukko rapsaa ihmisaskeleista, jo oisko kintereillä vainoojat! Ei auta näkyvissä siinä seista, takana miilun oivat suojamat.

He sinne painautuvat vaiti, pelvoin. — Nyt nainen saunan eteen ilmestyy selässä reppu raskas, kantaa kelvoin ei jaksa. Pois jo häipyi pelon syy.

He esiin käyvät riemuin tervehtien ja naisen hartioilta irroittaa jo kontin pois. Hän otsaltansa hien nyt pyyhkii, jutteluhun puhkeaa:

»Jo eksyin äsken tuolla, löytää hevin en tietä sammaleista tahtonut. Kai vartositte povin sykkäilevin? Kas, esihin nyt eväät hankitut.»

Puheli näin ja kautta vinon uksen he käyvät sisään saunaan matalaan ja miehet tuovat risukannalmuksen nokisen kiukaan luokse tullessaan.

Tää maahan kaivettu on sauna, muinen majana ollut hiilenpolttajan. Vain muutama on riuku koivupuinen pylväiksi lyöty seinäin multahan.

Lavitsa tuettu on hongantyvin ja siinä sammalvuode pehmeä. Käy pölkky pöydän sijaisena hyvin, ja valon hämyisen luo räppänä.

Pianpa lieska kirkas kiukahalla katossa saattaa karstan kiilumaan ja havut tuoksuu multalattialla, ja nainen häärii ruoka-puuhissaan.

Hetkeksi unhottaen vainon ajan ja pakolaisen kurjan kohtalon näin rauhassa nyt pienen piilo-majan he alkaa aterian nautinnon.

Mut syötyään on hetki hyvästjätön, jää rakkaat, kotiseutu, kaikki jää, ja eteen aukee taival tietämätön. — Vain nainen yksin kotiin kiirehtää.

VALKEA ORJATAR.

Keltakutrit palmikolle suori aamun valjetessa vanki nuori. Ikkunanpa ruudusta hän kuvaa katsoo, himmeänä heijastuvaa; nainen valju siitä väikkyy vastaan, äiti tuskin enää tuntis lastaan.

Riemua mi silmistänsä muinen hohti, eipä tunne tuiretuinen. Usein ne nyt kyynelissä uivat; harvoin katse sees ja ripset kuivat. Kaartuisi jos vielä hymyyn huulet kolkon naurun kajahtavan kuulet.

Nuorena hän, lapsi köyhän perheen, sortui tielle rikoksen ja erheen, siksi aika riettaan valhekeiman painoi valko-otsaan synnin leiman. Viinimaljaan lapsuusmuistot kuoli, sammui poven polte, outo huoli.

Vankilan hän kolkon kammioissa nyt, kun hurja hekuma on poissa, rypäl'neste unhoa ei vuoda, katseen eloonsa voi kurjaan luoda. Tuskaa luottain muistot kaikki herää, § syytöksien tulvan tuntoon kerää.

Ajan muistaa, jolloin viihdytellään surut, huolet äidin helmaan hellään. Varoitukset yhä vielä kajaa: »Lapsikulta, muista kotimajaa, äidin kynnys korkeaks ei sulle koskaan lapsoseni armas tulle.»

Kuuli sanat nuo hän milloin heitti kotimökin, aukes elon reitti. Muistaa ne ja monet harhapolut, jotka kulki, tuimat virran kohti, missä aallot kolhi kallioihin, jättäin viimein rannan liejukoihin.

Tuntee sielussaan hän katkeruuden Usein koki alkaa elon uuden; turhaa oli kaikki katumukset, auttaa ei voi äidin siunaukset. Sielun, ruumiin turmeli jo saasta, kyynel voisko puhtaaksi sen laasta!

Syyllisen, — ken turmiohan syöksi hänet, elonaamun tehden yöksi, — suojana on laki, yhteiskunta; uhria vain kohtaa halveksunta. Siksi ilkkuhun käy kalvaat huulet naurun kolkon kajahtavan kuule.

SAIRASHUONEELLA.

Yötär hiljaa hiipii, vaippaan mustaan kietoo pimennoiset holvit linnan. Unettaret hellää lohdutustaan tuntea suo monen raskaan rinnan.

Utukuviksi nyt vaihtuu haaveet; silmäluomet väsymys jo sulkee. Äänetönnä kuni öiset aaveet vahdit yksin kierroillansa kulkee.

Eipä kaikki uinu rauhan unta. Tuolla tuli tuikkaa ruudun takaa valostaen hohteellansa lunta. — Sairaat siellä rauhatonna makaa.

Hiljaa vaikeroiden huulin kelmein poskin kuumehohtoisin he nyyhkii, otsaan kohotessa hikihelmein. Kättä hellää ei, mi sitä pyyhkii.

Nainen nuori kuumeisena hourii, reuhtoo, ylös karkaa, poski hiiluu, tuskissansa peitettänsä kourii. Silmissänsä outo tuli kiiluu.

Olkivuoteelle jo vaipuu koito auttamana sairastoverien. Heiltä yksin hoiva lie ja hoito, kunnes matkaa maille vainajien.

Öiset tunnit verkkaisesti mataa; voihkinat yön ääniin hukkuu, hajoo. Valkolunta hiljallensa sataa; — pimeyden helmaan kaikki vajoo.

JOULUNAATTONA.

Lumihiutaleita hiljaa, harvaan tumman pilviharson läpi putoa. Joulunaaton kunniaksi, arvaan, luonto valkovaipan ylleen kutoo.