Part 3

Aartehet kylläiset salatun lippaan halasin nuo omistaa. — Itkeä kyynelet viimehis tippaan silmäni saa.

Houkkia lienen ma, — . rakastan merta, pauhuja aallokon; vaikkapa kuohuissa tiedän sen, kerta hautani on.

* * *

Kauvan ei ilman tuulispää yhtä lempiä saata. Kalpea lehti, pian se jää; tanssikin toista jo kiidättää. Lehti ei lemmestä taata konsaan vois. — Kuolevi hiljaa pois.

* * *

Kultaisen päivyen säteen majaani himmenevään kanssasi toit. Hellästi tartuit sä käteen, polvelle painoit pään, suukkosen soit.

Hehkuvan rypälenesteen lailla se juovutti suukkonen tuo. Vaikka nyt laittaisit esteen; kieltäisit lempesi — saapuisin luo.

* * *

Valtavasti tuulten urut yössä soi. Poistukaa jo pienet surut! Tunne yksi mielen haltioi.

Huminassa öisen tuulen armahain äänen rakkahan mä kuulen kuiskailevan mulle hiljaa vain.

Lemmestäkö tuulten urut huminoi. — Poistukaa jo pienet surut lemmenlaulua kun tuulet soi.

* * *

Kun luhistui mun epäjumalain, Niin katkeruutta tunsin sielussain.

Mut ihminen jo kohos sijaan sen, Niin rakas mulle, oi niin läheinen.

§ * * *

Suudelmihin päivyen hiljaa valkokukkasen terälehdet aukeaa.

Suudelmistas armahain puhkee kukat sielussain, silmät loisteen kumman saa.

* * *

Tunnen suuren lempesi ympäröivän sieluni sulotuoksuna, vaikka silmiäs en nää hurmaa se ja viihdyttää, luopi onnea.

* * *

Täytit maljan nestein hehkuvin, tyhjensin sen huulin janoisin. Sain nyt polton siitä sieluun ain', kiertää tulivirta suonissain.

* * *

Silmiesi välke meren vihertävä, sytti ilmiliekkiin poven; veren kiihkot läikähdytti.

Puhaltele liekkiin tähän, palaa tahdon, palaa. Luotu en lie kytemähän tuhkan alla salaa.

* * *

Niin ääntäs rakasta mä haluin kuulen, sun katson silmiesi syvyyksiin ja kaarevuutta soman punahuulen.

Me kahden kesäpäivä kisailtiin. Illalla istuin jalkojesi juureen, kun päivyt painui pilviin hohtaviin.

Mä silmistäsi löysin ihmemaita, ja äänes sielun johti riemuun suureen. Olimme yhdessä niin onnekkaita.

* * *

Mä katsoin päiväntähteen loistavaan, — jos minne käännyin, aina, edessäin nyt auringonpa välkkyväisen näin.

Mä katsoin silmäis ihmevalkeaan, — vain edessäni aina kuvastaa nyt kaksi silmää kummaa, loistavaa.

* * *

He silmistäsi älyn kipunat vain näkee, sekä otsan ylväät kaarteet, mut mulle säilyy hymys valo-aarteet ja katsettesi säihkysalamat.

Oi, säälin köyhyyttä mä ihmisien, elolta onnea he turhaan pyysi. Jos kerran vajota sais hymyilyysi he, rikkauden löytäis ikuisen.

* * *

Kyselet: milloin alkoi onnemme? Sen tietäisinkö mistä. En tiedä päivistä mä mennehistä, en tulevia liioin aattele. Mä onnenhetkistä vain nykyisistä niin runsaan riemun sieluhuni sain, pois hälveni jo aika muistostain.

V. TÄHYSTELYÄ

MUUAN VIERAILU.

Käy pappi luokse vangin paatuneen ja ottain kasvoillensa hurskaan muodon hän lausuu: »Jospa Herran rakkauteen myös punaisetkin ohjais joukkojaan, se estäis sodan kauhut, verenvuodon.» Mut silloin kysyy toinen vuorostaan: »Kun papit rauhan sanaa julistaa, he miksi kantaa voivat pyssyn julman?» — »Kas, vaarassahan oli isänmaa.» Näin pappi. — Vastaan vanki virkkavi: »Ei selvitykseksi tuo riitä pulman. Omia torppareitaan ahdisti se pappi, jonka ase käissä näin, ja tuskin siitä isänmaa sai avun.» Nyt paimen kelloon silmää: »Ystäväin, ei riitä aikani, vaan tulenen mä toiste.» Rykii, nielee viime tavun, ja kääntyy ovelle hän lähtien.

EEMI.

Eemi poika oli kyllä, miehenalku mielevä; vanha, mekkonsa yllä töpsötteli tyynenä.

Neljä vuotta vastaikään täytti, mies jo mielestään. Nauramaan ei saanut mikään, leikit leikki yksinään.

Eemin äiti uskovainen usein kulki seuroissa. Poika äidin seuralainen tallusteli mukana.

Kokoon tultiin; uskovaiset toisiansa tervehti. Sieluntilaa vanhat naiset halukkaasti kyseli.

Eräs muori harmaahapsi Eemiäkin kättelee. »Ootko Jumalan sä lapsi?» noinpa vielä tutkasee.

Eemi miettii kotvan aikaa, vihdoinkin jo vastaa pois. »Enkä ole», sanat kaikaa, »Kukas isän poika ois?»

ÄIDIN VAROITUS.

Varoitteli äiti aina: »Neuvo tämä mielees paina, tyttökulta, karta noita tummain silmäin salamoita! Niiss' on säihkyä ja tulta, onnen voi ne viedä sulta!»

Muistin aina varoitustaan, katsonut en silmään mustaan. Löytyi onnelleni kari, sininen se silmäpari. Niiden olin lumon alla, kunnes onnein jääti halla.

LAISKURI.

Jo lasna äiti laiskaksi mua moitti, kun kirjat vainen huvittivat parhain. Hän työhön koki totuttaa jo varhain. — Mut häipyi se, kun lukuhalu voitti.

Tai linnut sulosävelin kun soitti suojassa pensastojen, kukkatarhain, jäin silloin valtaan unelmien harhain, ja nuhteet, rangaistukset tuosta koitti.

Näin moitetta oon aina kuullut samaa. Ne soimaa vierahat ja toveritkin. Ja joskus tunnenkin mä jotain lamaa;

niin usein tuota itsekseni itkin. En kiintyä voi työhön, koota kamaa, vaan aatos laukkaa satumaita pitkin.

HELMI.

On Helmi tylli äidin apu parhain; niin näppärästi tekee askareet, hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet, ja käypi maitojonoon aamuvarhain.

Pimeä aamu; tuuli vinha kovin ohuiden käypi läpi vaatteiden. Hän seisonut on siinä värjyen ja kasvoin sinertävin pitkän tovin.

Jo ulkopuolia maitokaupan oven jokunen varhaisempi odotti, kun Helmi pieni tuohon kerkesi rivikin käyden, täytteheksi loven.

Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima se yltyi, lunta alkain ryöpyttää. Sen hiutehet on jäätä terävää, mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima.

Väristen vilusta hän yhä kokee sijansa urheasti säilyttää. »Jo aivan kylmää lapsen tämä sää», näin ympärillä seisovaiset hokee.

Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti ovelle joukko syöksi. Sysien ja toisiensa eelle hyökäten he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti.

Perästä monen rynnistyksen, vaivan jo Kelmikin se maitotilkan sai. »Nyt pieni veikko riemastuupi kai», hän miettii, tyytyväisin mielin aivan.

Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi mi koulumatkalla on. Rikasten he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen nyt käytävältä, kumoon häijy Arvi.

»Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki ja joukko naurain kulkee matkojaan. Tuo pieni häijyläinen riemussaan on heimonsa niin oivallinen tulkki.

Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka! Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan, ei pikkuveikko saa nyt maitoaan kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka.

ONNI.

On ihmisonni täällä vaihtuvainen, sen mittasuhde vallan erilainen, Se, mitä minä väheksyn ja hylin, voi muutamille olla onni ylin.

Niin moni lemmestäpä onnen löytää, mut toiset suosii oivaa herkku-pöytää, ja rikkautta eräät etsii maista, taas hurskaat tavarata taivahaista.

Myös moni arvovaltaa tavottaapi, vaan joku uhrauksin onnen saapi. Huveja kevytkengät ajaa takaa, saa muudan onnen kyllikseen kun makaa.

On jonkun onnea myös kostotuumat, ja toisen veljesrakkauden huumat. Ja tutkija vain keksinnöistä elää, upseeri siitä, että kannus helää.

Voi tähdet ilon syttää jonkun mieleen, mut toinen toivois tähden rintapieleen. Sisimmän siloitus on karvain huolta, usea kiillottelee ulkopuolta.

Näin onnen saantikin on monta tapaa, monasti kullan sijaan saadaan rapaa, vaan tuo on mielestäni seikka paha, kun useammat auttaa onneen raha.