Part 21

Aapinen, katkismus ja raamatunhistoria olivat pirtti- ja kotakoulujen oppikirjoina. Pienet aloittelijat tuskailivat aapisen ääressä, oppineemmat ajoivat päähänsä katkismusta ja raamatunhistoriaa, mutta pariakymmentäkin lähentelevä pororaitio saattoi joskus vasta tunnustella aapisen alkumerkkejä tahi tavoitella ulkomuististaan isämeitää, joka kyllä oli hyvä osata tunturissakin. Suomenkirjaa moni luki, varsinkin inarilaiset olivat siihen jo vanhastaan harjaantuneita. Entiset lappalaiset pitivätkin suomensanaa paljon voimallisempana kuin lapinkielista kirjaa ja sentähden opettelivat selvittelemään suomenlukua. Sitähän moni pappikin vain ymmärsi, ja Jumalakin kuuli paremmin kuin halpaa lapinkieltä, jonka käyttäminen oikeassa kirjassa oli melkein synnillistä. Eikä se kaikkien mielestä oikein sopinut papin saarnakieleksikään. Saattoipa lapinakka kuullessaan saarnatuolista pehmeätä kotikieltään arvella, että tuntuu kuin pahpa puhuisi ryöttiä. Mutta silti sentään koetettiin lappeja heidän omalla kielellään opastaa oikealle tielle, ja toimitettiin heille lapinkielistä sanaa. Suomenkin lapinpapit käänsivät muutamia kirjoja paimennettaviensa kielelle. Vaikeinta kirjalappia oli "Andeliinin lappi", joka saamelaisten mielestä oli niin merkillistä, että sitä tuskin Jumalakaan ymmärsi, vaikka rovastin tarkastuksessa 1858 eräs vanha ukko seurakunnan puolesta sanoi, ettei Utsjoella ole koskaan ollut niin hyvää pahpaa kuin Andelin ja joka ei ymmärrä hänen lappiaan ei myös ymmärrä hänen suomeaankaan. Tunturiväki ja tenolaiset, jotka osasivat heikosti suomea, lukivatkin mieluummin omakielistä sanaansa, Norjassa painettuja norjaniappalaisia kirjojaan. Vanha Maarit Vuolabbakin tallettaa vieläkin rakkaimpana sananaan pikkuruista "Dr Morten Luther uccab Katekismusas" kirjaa, joka on painettu Kristianiassa 1837, tallettaa ja muistelee:

— Itkusilmin olen sitä kirjaa lukenut... enkä tuntenut puustaimia, kun vesi oli silmässä.

Päivätyönsä koulumies aloitti ja lopetti rukouksella ja virrenveisuulla, jota talonväkikin hartaana kuuntelu. Aikio-Mihkelkin veisasi ja veisautti omalla nuotillaan kaikkein pisimpiä virsiä, ollen sitten hyvin tyytyväinen päivänmenoonsa. Heikki Mattus, lukkarimies, otti hyvän ja juoksevan nuotin virsikanteleesta, joka hänellä oli matkassaan. Utsjoen koulumies, lukkari Oula Guttorm, luikautteli ylpeästi vain virren alusta loppuun, vaikka oli unohtanutkin sen oikean nuotin. Mutta hyvin virsi vieri ja kaikui, sillä Oulalla oli oikein kova ja luja ääni.

Koulumestarien virkana oli vielä rukousten pito pyhäpäivisin kouluseutunsa kansalle, joten he samalla puolestaan noudattivat 1828 lappalaisille annettua määräystä, että jokaisessa lapintalossa ja kodassa oli pidettävä pyhäpäiväinen rukoushetki. Tällaiset pienet hartaushetket olivat suuria jumalanpalvelustilaisuuksia kaukaisten erämaiden asukkaille. Ne paloittelivat ja merkitsivät pyhäpäivien viitoilla pitkän talven harmaan arkitaipaleen. Tunturilaisetkin tulivat parin, kolmenkin penikulman päästä koulumiehen siidaan kuulemaan virrenveisuuta ja sananlukemista. Koulumies istui kodan poassupuolessa opetuslapset vierellään ja sitten ympärillä muuta kansaa senkuin kotaan mahtui, toisia ulkonakin vain ristijaloillaan hangella istumassa. Taitonsa mukaan kansa yhtyi virteenkin. Heikki Mattus veisasi tavallisesti: "Jesus ystävän' on paras" tahi: "Jesu, sanallas' sä sielun" tai: "Anna, Jesu, Henges valo, Sieluum' paistaa pimiään". Avopäin, kädet ristissä rinnalla ja pää painuksissa, pieni tunturitokka kykötti kylmässä kodassa sekä ulkona hangella, kun koulumies aloitti "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ammen", lukien ensin rukouksen, sitten pitkän saarnan Ranckenin, Wegeliuksen tai "Aataminpojan" postillasta. Heikki Mattus luki useinkin Aataminpojan postillaa, joka oli sama kuin "M. Johan Samuel Adamin Pojan eli Misanderin Jumalalle Pyhitetty _Sabbatin-lepo_, sisällänsä pitävä kaikkein sunnuntai- ja juhla-päiväin evankeliumein jumaliset tutkistelemukset yli koko vuoden. Kaikille siviöille kristityille, liiatenkin maalla asuvaisille eli matkustavaisille palvelukseksi ja hyödyksi kirjoitettu. Suomeksi käännetty Dan. Wirzenius'elta" [painettu Helsingissä 1873]. Päivän saarnan Mattus luki lausuen lopuksi Herran siunauksen sekä veisaten virren: "Me sinua Jesu! ylistäm'" tai "Jesus puheen, aivoituksen". Ja tunturien kansa tunsi olleensa kosketuksissa taivaan Herran kanssa. Vanhat poroäijätkin puhelivat: "Jumala armostansa auttakoon minua", ja pikku muorit kotakentällä pyyhkivät vanttuilla silmiään vakuutellen: "Minä uskun, että minä Jumalan sanan kautta tulen autuaaksi".

Tällaisissa tuntemuksissa oli taas mieluista ajella yksinäisille asunnoilleen.

Ahkerasti koulumestarit pitivät opetuslapsiaan kirjan ääressä. Aikio-Mikkokin istutti aamusta iltaan asti miltei yhteen menoon, niin ettei juuri ulkonakaan saanut käväistä. Mikkel-äijä opetti milloin i:tä tuntemaan, milloin isämeitää muistamaan, milloin taas antoi opetuslapsilleen ankaria toria viheltämisestä ja joikaamisesta, sillä "se ei ole ihmisten tapa, vaan se on langenneen enkelin tapa". Saivat pienet lappalaiset tietää myöskin, että "maa ei pieri, vaikka niin sanotaan", saivat kuulla senkin, että vanhanlapin palvoma pyhä seitakivi on niin väkevä, että sen saattaa hävittää ainoastaan "Isän, Pojan ja Pyhän Henkken nimmeen". Utsjoen Jousep Lukkari oli niin ahkera, että lasten lukiessa kaverteli luisia paulatiuhtoja, käpyjä sekä sarvilusikoita. Joskus ukko kyllä väsähti ja nukahti työnsä ääreen, ja silloin lukumiehet kapaisivat mäkeä laskemaan. Mestarikin herättyään juoksi kentälle huutelemaan: "Maanak, maanak, poatted lohkad!" [Lapset, lapset, tulkaa lukemaan.] Ja sitten taas ruvettiin lukemaan ja luuta kavertamaan. Siitäpä Jousep Lukkari saikin rinnassa kannettavan kunniamerkin, johon oli kirjoitettu: "Ahkeruudesta". Heikki Mattuskin oli iso koulumestari, joka luki ja veisasi ja otti nuotin virsikanteleesta sekä piti opettaessaan aina risua näköisällä, sillä "ilman risua lapsi ei ole myöntyväinen". Ja niin myös Mattus-ukko sai hopeaisen kunniamerkin, jossa sanottiin: "Isänmaan hyväksi". Se oli niin kaunis ja mieluinen, että vanha mestari säilytti sitä kuolemaansa asti rintaliinansa taskussa, kätkettynä nahkakukkaroon karvojen väliin. Johan Hellander ei kyllä kiusannut kasvattejaan liian pitkillä päivillä, luettihan vain jonkin aikaa ja tavautti taitamattomia sekä sitten iltapuhteet saarnaili vain muisteluksia Staaluista, gufittarista ja kaikenlaisista pelätyksistä, joita entiseen aikaan Lapinmaassa oli vielä paljon. Mutta jotkut koulumestarit ryypiskelivät viinaakin, jopa joskus oman opetuslapsensa kanssa. Sillä kun isoa parrakasta miestä piti asettaa aapisen ymmärtämiseen, niin siinä kyllä toinen jos toinenkin tarvitsi vahvistusta. Sammel-Oulalla oli oppipoikana pieni pyöreä paksu kummipoikansa, Jorba-Jousi, aikamies kyllä, joka seuraili opetusisäänsä koulupaikasta toiseen. Saattoi joskus pitkillä taipaleilla, kun nähtiin tien ohessa poroja palkimassa, koulumestarille tulla tuoreen lihan himo, niin että hän ehdotteli:

— Na, kummipoikani, heittäkäämme ja nylkekäämme tässä kermakka.

— Eikös viides käsky kiellä, ettei saa varastaa, kummipoika vastasi, nojaten kumminsa opetuksiin.

— Naa, ajallansa se kyllä kieltää, mutta ei se nyt kiellä, oppi-isä antoi lisäselitystä "viidenteen" käskyyn vyyhdeten suopunkia, jolla heitti kermakan.

Seurakunnan sielunpaimen oli koulumestarienkin pääpaimen. Häneltä koulumies sai vitkansa ja työohjelmansa sekä myöskin palkkansa, mutta asian sattuessa pahpa saattoi ottaa viran poiskin. Rovastin- ja piispantarkastuksissa pidettiin koulumiehiä kovilla. Silloin hekin vuorostaan joutuivat näyttämään lukutaitoaan sen sijaan, että aina ylpeästi vaativat sitä muilta. Niinpä 1757 tutkittiin katekeettojen Sammu-Hansin ja Pieras-Pieran sisä- ja ulkolukutaitoa ynnä käsitystä sekä huomattiin heidät kelvollisiksi virkaansa. Tarkastuksessa 1777 todettiin, että katekeetat opettivat kristinopin alkutietoja kodeissa niin paljon kuin mahdollista pitäen vielä rukouksia aamuin illoin. Sitten taas 1847 piispantarkastuksessa annettiin tietää, että Jousep Lukkari ja Oula Guttorm innolla ja huolella hoitivat tehtävänsä opettaen lapsia, pitäen rukouksia ja lukien sunnuntaisin ylösrakentavaisen saarnan. Mutta Johan Hellander sai muistutuksen, koska joskus oli lyönyt laimin vitkansa vaatimukset.

Oli kyllä työtä tehdä kirjamiehiä lapinkansasta, joka koko elämänsä eli erämaiden kiertolaisena. Tunturiväki juti alinomaa, ja kalakansa teki muuttoa vuodenaikojen mukaan, niin ettei kumpaisissakaan kirjanopetus oikein päässyt kantamaan hyvää hedelmää. Vaikka Esaias Fellmanin sanotaan kymmenkunnassa vuodessa opettaneen koko Inarin kansan lukemaan, lienee silti jälkipolvessa elänyt monta ukkoa, jotka eivät enää osanneet Esaiaksen taitoa. Njuammel-Andaraskaan ei muistanut kinkereillä muuta kuin papattaa papin perässä, luullen katkismusta lukevansa: "Sinä-nuori-riski-mies-et-osaa-mitään..." Mutta sittenkin Inarissa on Fellmanin kylvö parhaiten menestynyt. Inari on aina ollut parempi kirjanoppinut kuin Utsjoki ja saanut taidostaan parhaan kiitoksen silloin kuin Utsjokea on lastattu. Mutta kaikkein huonoimmin on sananselvityksessä menetellyt tunturiväki. Utsjoen piispantarkastuksessa 1847 kuultiin, että vaikka kirkkoherra ja kolme katekeettaa oli kolme, neljä viikkoa työskennellyt seurakunnan 10-15 rippilapsen kanssa, niin ei voitu ainoatakaan teno- ja tunturikansan toivoa huonon lukutaitonsa takia laskea Herran Ehtoolliselle. Samalla myös todettiin, että tunturilappalaiset vain häärivät porojensa kanssa, eivätkä ensinkään pane lapsiaan kirjalle. Eikä koulumestarikaan saata tunturilaisia paljon opettaa, kun he aina ovat muuttoretkellä. Olivatpa tunturiäijät jumalansanalle niin kovakorvaisia, etteivät edes saapuneet piispantarkastukseen, vaikka oli hyvä ilma ja huhtikuun hankikeli. Muuta kansaa oli kyllä saapunut 120 henkeä, mutta 20:sta porolappalaisesta oli tullut vain yksi ainoa ukko, Oula Panne, ja hänkin olisi kyllä jäänyt tunturiinsa, jos olisi tiennyt saavansa kirkossa kovat nuhteet ja varoitukset jumalattomasta elämästään. Rovastintarkastuksessa 1836 manattiin ankarasti padje-olbmuksia Piera Vestiä, Andaras Ingeriä, Andaras Pautia ja Andaras Pannea sentähden, että he olivat aivan taitamattomia kristinopissa, eivätkä sittenkään olleet saapuneet kuulusteltaviksi. Hyvin luonnollisesta syystä pois jääneet poroukot tuomittiin hyvittämään kirkkoa kukin 24 kopeekalla. Mutta tunturilaisen renki, Jouni Paut, joka ei osannut lukea sanaakaan, manattiin yhdeksi pyhäpäiväksi jalkapuuhun, ellei hän saavu ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen näyttämään pahpalle kyllä tunnettua lukutaidottomuuttaan. Kaikkein vähäisimmät olivat Inarin tunturilaisen, Lasse Haltin kirjalliset ymmärrykset. Ukko asusteli alituisesti kaukaisissa erämaissa saapumatta milloinkaan kirkolle, eikä häntä tavannut koulumestarikaan, jonka kirkkoherra oli lähettänyt opettamaan edes hänen lapsiaan. Haltista ei tiedetty juuri muuta, kuin ettei hän eivätkä hänen lapsensakaan käsitä Jumalasta paljon mitään, tuskin tietävät hänen olemassaolostaankaan, kun eivät osaa lukea. Turhaan kaivattiin tunturien Lasse-ukkoa tarkastustilaisuudessa 1851. Äijä antoi kirkonmiesten kaivata ja vaelteli vain omia teitänsä.

Saivat katekeettojen opetuslapset näyttää taitoaan myöskin rippikoulussa sekä aina parikin kertaa vuodessa pidettävillä lukukinkereillä. Mutta näihinkään tilaisuuksiin eivät kaikki olleet halukkaita tulemaan. Niinpä piispantarkastuksessa 1847 todettiin, että tenolaiset, Birit Katekeetta ja Pieras-Elle sekä Mierasjärven Piettar Sauvan poika, Pieras-Oula, eivät olleet käyneet rippikouluaan, vaikka sen laiminlyömisestä oli määrätty ruplan sakko. Lukukinkereillekin piti manata kansaa saapumaan. Johan Michael Stenbäck kuulutti huhtikuussa 1833 Inarin kirkkopaikassa: "Huomenna ja keskiviikkona pidetään täsä lukukinkerit ja pitävät net nyt markkinasa olevaiset itsens silloin täällä löydyttää. Niin myös tulee kuudennusmiesten itsens saapuvilla pitää antaman mitä valistuksia niildä vaaditaan — kokous alkaa koska kello soipi".

Vaikeahan erämaan kansan oli pitkien matkojen takaa jutaa epävarmaa lukutaitoaan esittämään. Ainakin talvimatkan vaikeutta metsien miehet kävivät papillekin valittamassa. Niinpä lappalaisten rakastama "hyvä pahpa", Jaakko Fellman, antoi 1821 kansalleen seuraavaisen "Julistuksen":

"Niinkuin moni ja erinomattain ne kuin asuvat eembänä kirkosta ovat valittanet sen olevan vaivaloisen että Talvi-aikana itsiänsä luku Gingerihin löydyttä, jonga tähen erinomattain Lapset ovat poisa ollet näistä heille sangen hyödyllisistä kokoustiloista, olen minä vaadittu, että sinä 23 päivänä kesäkuusa, joka on Johanneksen päivän aattona, pitä Luku-Gingerit, jona Gingeri-päivänä ei ainoastansa kaikki ripillänsä käymättömät Nuorukaiset ja Lapset, mutta myös ne mennen vuotiset rippilapset, jotka puutuit heidän Christillisyydensä tiedosa ja Seurakunnasa saapuvilla ovat välttämättömästi, ilman muitta syitä saapuvilla oleman. Utsjoesta sinä 10 päivänä kesäkuusa vuona 1821.

Jacob Fellman".

Ja tätä toisinaan kovakorvaistakin ja penseätä tunturiväkeä pahpat olivat tulleet kutsumaan Herran seurakuntaan, ja koulumiehet olivat tässä kutsumistyössä pahpojen parhaina apumiehinä. Katekeettain tärkeänä tehtävänä oli ensimmäisten viittojen pystyttäminen oikealle elämän palkaalle sekä kansan ohjaaminen sille ranniolle, jota taivaan valtakunnan perillisten pitää vaeltaa. Parhaansa Lapin koulumestarit koettivat, vaikka joskus panivatkin virren kulkemaan omaa nuottiaan sekä selittivät kymmeniä käskyjä omalla tavallaan.

Pielpajärven kirkko

Ylpeänä ja kovin uudenaikaisena Inarin kirkko kohoaa matalalla mäntykentällään Inarijärven lounaiskolkassa, Juutuanjoen suulla, seuranpitäjinään tavalliset kirkon naapurit: sairastalo ja tohtorin asumus ynnä Posti-Aikio, Uunon ja Hannun kaupat, Ransu-porvari ja Ranta-Antti sekä muutamia mökkejä. Lapin kaukaisen kirkonkylän on suuren maailman meno jo temmannut mukaansa. Siellä muuan ajelee autolla ja moottoriveneellä, toinen ajelee niittokoneella ja moottoriveneellä, kolmas laskettelee joka vehkeellä, ja useat haastelevat keskenään tai muun maailman kanssa vain rautaisia ilmalankoja myöten. Kyläkentällä kyllä kyhjöttää käkkyräinen lapinpetäjä, metsän takaa katselee oudoissaan Otsamotunturi, ja järvikansa saapuu kirkolle kirjavissa lapin puvuissa. Mutta sittenkin: Inarin kirkolta löytää lapin kohta enää vain pappilan vanhoista isoista kirjoista.

Mutta metsän takana, kolme neljännestä koillista kohden, on monien metsälamperoisten tuolla puolen pikkuinen metsäjärvi, Pieni-Pielpajärvi, sitten hiukan tuonnempana vähän laajempi Iso-Pielpajärvi, ja sen takana matalassa koivuoudassa kohoaa yksinäinen vanha lapin temppeli — ennenmuinoinen järvikansan kirkko, mutta nyt vain metsänväen pyhäkkö. Sillä täällä ei asu kukaan, tänne ei kulje kukaan, ei tänne kuulu auton maailmallinen meno, eikä tänne osu vihoissaan puuskuttava moottorivenekään. Kovin kaukana tuntuu olevan suuri maailma, ei näy edes isoa Inariakaan. Paljasharteinen Luosmavaara vartioi pohjoisen puolta, ja lännen äärellä on iso Otsamotunturi. Siksipä täällä vielä vanhalappi hyvin viihtyy, ja muinaisen peskikansan henget saavat asua hiljaisessa levossaan.

Vanha lapintemppeli on etsinyt itselleen oikean sijan.

Siitä on jo kohta kolmesataa vuotta, kun pieni taivaan Herran temppeli tehtiin Taka-Lappiin, Inarin metsärannoille. Jumalansanaa oli kyllä jo pitkät ajat saarnattu erämaan kansalle ja ilmoitettu, että metsäjärvien aroilla kalastajilla oli yhtä hyvä taivasosa kuin kenellä tahansa lantalaisella, kunhan vain hylkäävät vanhat jumalansa ja antavat huuhtoa itsensä pyhillä vesillä. Mutta vasta sitten, kun 1648 oli rakennettu ristinkirkko Pielpajärven metsäseudulle ja samana vuonna _Esaias Fellman_ tullut Inarin ensimmäiseksi papiksi sekä kastanut kaksi suurta lapinukkoa, sompiolaisen mahtiäijän, Suaksen, ja Inarin ison napamiehen, _Vallen_, metsäkansa koko joukolla kääntyi uuteen oppiin. Arkana ja ihmeissään pieni lappalainen hiipi äsken rakennettuun Lannanmaan jumalan komeaan hirsikotaan, johon oikein isolla porokellolla kansatokka koottiin ja asetettiin istumaan, ei jalat ristissä permannolle, vaan ahtaisiin parsiin ihan peski peskiin kiinni. Ei kyllä metsätemppeli ollut kuin toistakymmentä kyynärää pitkä, eikä kymmentäkäan leveä ja korkeutta oli vain kahdeksantoista hirsikertaa. Mutta hartaana ja hiljaisena vasta kastettu kansa istui pyhässä kodassa kuunnellen ja katsellen, vaikka ei ymmärtänytkään kauniisti puetun papin lukua ei laulua, ei ymmärtänyt sittenkään, vaikka tulkki niitä sovitteli lapinsanoiksi. Sen vain kansa käsitti, että väkevää ibmeliä tässä kumarretaan ja palvotaan sekä sille luetaan lukuja ja joikaillaan. Oli siis hyvä olla nöyrä ja kuuliainen sekä kumartaa alamaisesti pappiakin.

Pielpajärven seutu oli koko Inarin ikivanha keskuspaikka. Entinen Inari kokoontui sinne aina talvisydämeksi yhteiseen kaamosajan viettoonsa, kuten vielä nykyiset koltat erämaistaan vetäytyvät talvikyliinsä. Kolmattakymmentä turvekotaa sanotaan entisaikaan kyhjöttäneen pienen metsäjärven rantakankaalla, ja _Talvas-koadih_ oli kotakylän yhteisenä nimenä. Tänne talvikotien lähimaille, kotakansan pyhäpirtiksi, rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko ja Suomen lapinkirkkojen esikoinen. Mutta ei tiedetä tarkoin tämän esikoistemppelin paikkaa, jotkut vanhat äijät vain muistelevat kuulleensa, että kirkko olisi ollut nykyisen Pielpajärven pyhäkön lähitienoilla, jopa muutaman tiedon mukaan Pielpajärven vanhalla Kirkkoniemellä. Tämän temppelin turvissa tehtiin Inarin villistä metsäkansasta kristikansa. Siinä ensimmäisenä pappina Esaias Fellman pauhasi kotaväelle kaksitoista ajastaikaa asuen itsekin metsäläisenä kotapahasessa Kolmenkuninkaanjärvellä. Saamasi täällä Fellmanin jälkeen ankara jumalanmies ja kiukkuinen vanhan uskon vainooja, _Gabriel Tuderus_, sekä sitten moni muukin erämaan apostoli, _Forbus, Chydenius, Hellander, Wegelius_... Alun toistasataa vuotta huudettiin tässä temppelissä kansalle parannusta. Mutta sitten vanha metsäkirkko vaipui. Jo 1752 todettiin temppelin olevan niin huonossa kunnossa, ettei siihen enää uskalla astua jumalanpalvelustakaan toimittamaan, jonka takia olisi saatava uusi kirkko. Vanhat turvekodatkin hävisivät. Pielpajärven metsätanhuvilla onkin vielä vanhojen talvikotien sijoja siellä täällä. Ja näiltä entiskansan aherruspaikoilta yhäkin "luuta nousee ylös, vaikka minkä kautta siinä maata kaivaisi".

Nostettiin uusi temppeli Pielpajärven rannalle 1760, sama matala metsäpyhäkkö, joka siellä vieläkin hylättynä kyhjöttää. Ja kirkon äärelle kohosi uusi kota- ja markkinakeuttä. Utsjoen papin sukulaisen, _Anders Abram Hellanderin_, joka oli oikein "insinööri eli rakennusmestari", sanotaan olleen kirkon tekomiehenä, viisi kirvesmiestä apulaisinaan. Hyvä metsätemppelistä tulikin, vaikka vain pienoinen, niinkuin oli pieni kirkon hallitsema metsätokkakin. Ristikirkoksi rakennettiin tämä toinen ristinkirkko. Pituutta oli pohjoisrististä eteläoveen 23 ja 5/12 kyynärää sekä itäpäästä, sakastin ulkoseinästä länsioveen 22 ja 3/4 kyynärää, ja ristin leveys oli 8 kyynärää. Korkeutta saatiin perushirrestä räystääseen vain 7 kyynärää 9 tuumaa, lattia laskettiin veistetyistä haljispuolikkaista, ja lautakatto kohotettiin keskikohdalta hiukkasen holville. Penkkejä mahtui kirkkoon 54, mutta kun käytävien leveys oli pari kyynärää, ei pisimpiinkään sopinut istumaan kuin kolme, neljä pientä lappalaista, jos he komeilivat isoissa peskeissään. Osa sanankuulijoista saattoi kyllä kaahaista kahteen lohtaankin, joko pohjois- tai länsiristille, sekä ahtautua kummassakin kolmeen pitkään penkkiin. Jumalan aurinkoa pikku temppeli ja seurakunta sai kahdestatoista ikkunasta, joista 8 isoa, 16-ruutuista oli sivuseinissä vastakkain, 4 pientä puolipyöreätä 6-ruutuista ristien päätyseinissä tai ovien yläpuolella. Alttaripöytä lyötiin laudoista itäristille, ja saarnatuoli istutettiin itä- ja pohjoisristien yhtymille, vieläpä saarnatuolin ylle nostettiin taivasta esittävä katos, jonka huipulla seisoi pyöreämuotoinen pasuunaa puhaltava keruubi paljaine miekkoineen. Lappalaiset kyllä luulivat, että se oli "Kristus, joka torvella puhaltaa julki, koska maailman loppu tulee". Oli itäpäädyssä pikkuruinen sakastikin, ulottuen pituuttaan seinästä seinään, mutta omistaen leveyttä vain kyynärän 18 tuumaa sekä korkeutta 3 kyynärää 6 tuumaa. Toista korttelia leveä lauta oli pienen ikkunan alla pöytänä sekä pöydän pääpuolissa pari seinään iskettyä lautapalasta istuimina.

Pian saatiin, 1766, kirkon länsipäähän pieni matala kellotapulikin, jonka 5 kyynärää korkea alaosa kannatti 8 kyynärää korkeaa yläosaa eli kellotornia. Kuusileiviskäinen malmikello siellä pyhäisinä hetkinä kumahteli juhlallisesti ja oli niin hyvä kello, että sen sanoma kuului "puolen penikuorman päähän". Kello olikin vanhan kirkon peruja, Kristiina kuningattaren lahjoittama 1649. [Kello valettiin uudestaan 1818, ja saatiin siihen kirjoitus: "De gloria in exelsis gjuten af Joh. Jac. Granberg. Stockholm 1818".]

Halpa ja yksinkertainen oli alussa temppelin sisustus. Mutta sitten siveltiin ikkunapielet ja ovet öljymaalilla, jopa saarnatuoli koristettiin kuvilla ja kultalistoilla, ja myöhemmin vielä maalattiin seinätkin valkoisiksi, penkit ja lehterinseinämät siniharmaiksi. Saatiin viimein kirkkoon uusi tervattu paanukatto sekä punamaalilla sivelty laudoitus.

Joulukirkko kynttilöineen piti olla lapinkansallakin, ja pimeä kaamosaika kaipasikin sitä enemmän kuin valoisa Lannanmaa. Pielpajärven kirkossa pistettiin talikynttilät kuusihaaraiseen messinkikruunuun sekä pariin seinäpitimeen, jotka olivat Tornion kauppasaksain, Hjulbergin ja Tornbergin, lahjoittamat 1789. Tuikutti tuli myöskin vallesmanni Ekdahlin kynttiläjalassa, ja alttaria valaisi kolmitulinen puujalka sekä pari tinaista kynttiläpidintä. Näistäkin harvoista käryävistä kynttilöistä loisti pimeänperän kansalle miltei kuin taivaan kirkkaus. Mutta kun peskeihin puettu kansa astui alttarin äärelle, niin valkea pahpa, joka oli kuin itse Herran valittu, tarjosi sille pyhän aterian hopeaisesta kalkista, joka kimalteli kauniimmin kuin kirkkainkaan silpataaleri. [Kalkki painoi 25 1/2 luotia.] Sai siinä ehtoollisvieras samalla ihailla vanhaa alttaritaulua, jossa itse Ehtoollisen asettaja oppilaineen hartaana istui ensimmäisellä pyhällä aterialla. Mutta saattoi tarkka katselija pelästyen mennä itseensä, sillä ruma perkele katsella killisteli ehtoollispöydän alta. [Alttaritaulu oli 2 11/24 kyyn. leveä, 1 19/24 kyyn, korkea.]

Vanhojen turvekotien sijaan kohosi Pielpajärven uuden kirkon naapuriksi vähitellen hirsistä rakennettujen kirkkotupien seurakunta.

Kalajärvien kiertäjät kopsivat kirkkokentälle pikku pirttejä, joissa saattoivat kirkkopyhinään asustaa. Toiset laittoivat mökin yksinään, toiset taas yhteisvoimin naapurin kanssa. Pitkin Pielpajärven itärantaa, kirkosta etelään käsin, nousi tupakömmänöitä toisensa viereen, niin että niitä oli kaikkiaan neljättäkymmentä. Monet tuvat olivat jalkeillaan vielä pielpajärveläiselämän viimeisinä vuosina. Nähtiin joukossa Morottajan, Lusmaniemen, Pahtalan ja lukkari Mattuksen pirtit siljon pohjoispäässä lähinnä kirkkoa. Sitten olivat Aikioiden, Saijetsin, Patsjoen puolelaisten, Veskonniemen, Kaapin-Piettarin ja Partakkolaisten sekä Kettu-Matin, Vallen ja Kyröläisten tuvat. Vain pieniä, matalia pöksiä pirtit olivat. Avonaisen lapintakan loimut loiskuivat yli katon pimeään yöhön, kun lappalaiset lämmittelivät tervaisten kelohonkien paisteessa. Pitkä lannanmies ei saattanut joka tuvassa selkäänsä suoristaa, ja makuulavalla istuessaan mies voi kädellään nojata kattohirteen. Pieni ikkuna oli pirtin peräseinässä, ja muutamissa oli permantona kotalaisen tapaan vain koivunrisuja.