Part 22

Pikku tupamökkien seurassa, lähellä kirkkoa, oli pitäjän pappila. Esikoispapin, Esaias Fellmanin, sanotaan kyllä asuneen vain turvekodassa, ja hänen seuraajansa, Tuderus, asui aivan Torniossa käyden vain kerran vuodessa kovistelemassa seurakuntalaisiaan. Eikä sitten moniin aikoihin Inarissa ollutkaan omaa sielunpaimenta, vaan kiinnitettiin järvikansan metsäperukka ensin Kuusamoon, sitten Utsjokeen, joiden papit joskus pistäysivät erämaalaisiaan katsomassa. Tällaisia käyntipappeja varten olikin entisinä aikoina Inarin kirkkokentän pappilana vain vähäpätöinen kirkkotupa, 1780 rakennettu pakopirtti, seitsemän kyynärää seiniltään ja harjan kohdalta korttelin yli kolmea kyynärää korkea. Nurkassa oli vain harmaa lapinpiisi sekä seinillä penkit ja makuulava, ikkunan edessä veistetyistä laudoista koottu pöytä. Tällaisena tupa otti vastaan Jaakko Fellmanin, kun hän 1820 ensi kertaa saapui seurakuntaansa. Myöhemmin nostettiin tuvan perään pieni kamari lapintakkoineen, ikkunoineen, veistettyine pöytineen ja lautsoineen. Täällä sitten Jaakko Fellman ja muutkin Utsjoen papit, jotka samalla hoitivat Inarin kappeliseurakuntaa, kävivät asustamassa joulun aikana, pääsiäisviikolla sekä jonkin kerran kesälläkin. Tässä "pappilassa" Lönnrotkin majaili pitkällä lapinretkellään 1837. Mutta kun Inari 1838 sai oman pappinsa, laitettiin parempi papintalokin, oikein "iso" pappila kolmine kamareineen, saleineen ja keittiöineen sekä tarpeellisine ulkorakennuksineen, ja vanha kirkkotupa joutui "pihtipuoleksi". Kun Lönnrot taas 1842 matkusti Lapissa, saattoi hän kirjoittaa: "Kun 1837 keväällä kävin Inarissa, oli siellä vain kirkko ja joukko kurjia lappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se on saanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi; papilla on omia tarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus, missä on sali ja kaksi huonetta". Josef Wilhelm Durchman Inarin ensimmäisenä asujapappina tuli Pielpajärven metsäkansan ja kirkkotupien päämieheksi, sekä sitten hänen jälkeensä _Hornborg, Borg, Favorin, von Konov, Kekoni, Kulhanen_... toinen toisensa perästä saapuivat erämaan yksinäisiksi sananjulistajiksi, viihtyen metsäpappina kuka pitemmän, kuka lyhyemmän ajan.

Sillä Pielpajärven saarnamies sai metsäkentällä enimmät ajat asua ypö yksinään. Lappalaiset asuivat pikku tuvissaan vain kirkkomatkallaan, tullen korvesta sekä taas muutaman päivän kuluttua kadoten korpeensa. Ja pappila jäi taas yksin, ympärillään hiljainen ikuinen erämaa. Kesäisin vain Pielpajärvi iloisesti loiskutteli rantakivikossa, mutta syksyn myrskyt tuntuivat riehuvan entistä väkevämmin, ja talven pitkä pimeä selkä oli entistä kaameampi. Lappalaisten tulo kirkolle jo oli kuin virkeä puistatus tylsästä lamaannustilasta. Kirkkopyhinä olikin lapinsiljolla elämää, sillä vanhat inarilaiset olivat hyvin vireitä kirkkomiehiä. Kesällä kirkkoliitolle mennessään Inarin rantalaiset soutivat isoilla veneillään kirkkovalkamansa pohjukkaan, josta astelivat Pielpajärvelle kivisiä metsäpolkuja pitkin toista neljännestä. Toisilta suunnilta kansaa tuli penikulmittain halki erämaiden. Talvella taas pääsi mistä tahansa porolla perille asti. Mutta kaikkein enimmin kansaa karttui Pielpajärvelle joulunaikana. Silloin pidettiin kirkkokentällä suuret markkinat, joille saapui lappeja etempääkin, ja siitä Inarin kirkkosiljoa sanottiinkin vain Markkinaksi. Yksinäisellä pappilalla oli silloin kyllä naapureita, papinrouvalla vieraita ja kirkko täynnä sanankuulijoita.

Oli pappilan naapurina myöskin käräjätupa, jossa oli käräjäpirtti ja houvinkamari. Rakennusta varten parhaillaan vedettiin hirsiä, kun Lönnrot helmikuussa 1842 oleskeli Inarin pappilassa. Käräjätuvassa tuomari kävi istumassa oikeutta ja houvi kantamassa veroja. Entisaikaan houville "piti antaa hyvä ketunnahka palkinnoksi, kun hän istui ja kantoi verot". Mutta ovelat lappalaiset joskus laskivat pirtin savua täyteen, niin ettei houvi saattanutkaan istua ja kantaa veroja, eikä saanut hyvää ketunnahkaa. Tuomari taas sai ahkerasti tutkistella lappalaisten pororiitoja, tuomiten poron varkauden syntiin langenneelle lapinukolle 28:nkin paria raippoja, joka oli jo "hengellinen rangaistus". Pienelle tunturiaijäpahaselle, joka nälissään tai oikeutetusta kostonhalusta oli tappanut tai "lainannut" puolivillin metsänelukan, vitsominen olikin melkein hengelle käypä selkäsauna, varsinkin kun se annettiin vanhan kirkon luona kaakinpuussa. Menes-Jussakin sai selkäänsä, vieläpä päällisiksi pantiin seisomaan rauta kaulassa kaakinpuun juurelle, tunnin selin, toisen päin kaakkiinsa. Asiat selviteltyään tuomari lähti ajamaan, ja kun hän jo istui ahkiossa, niin pitäjän lukkari veisasi kokoontuneen käräjäkansan kanssa lähtiäisiksi tuomarin virren. Pimeässä aamussa ja pakkasen porotuksessa natisivat ja höyrysivät pirttien ovet, seinät paukahtelivat, ja koko kenttä kajahteli, ja porotkin pelosta taajoivat, kun pienet avopäiset veisuumiehet puhalsivat kurkustaan höyryä ja ääntä saaden sanoiksi:

"Sen suuren Herran Jumalan Ankara, pyhä laki Kullekin omans' antamaan, Tuntoom' sitoo ja vaatii".

Pielpajärven vanha pyhä temppeli, josta moni sai lohdutuksen ja rauhan tunnollensa sekä hyvän lupauksen tulevaisesta elämästä, oli erinomaisena apuna maallisessakin vaelluksessa. Se oli koko seutukunnan paljon mainottu palvoskirkko, ainakin yhtä hyvä kuin monet metsä- ja tunturijumalat, joita myös palvottiin. Jo vanhalle kirkolle lappalaiset kantoivat uhrejaan. Niinpä 1731 lukkari Heikkas-Piera poikineen uhrasi seitsemättä riksiä, kirkkoväärti Andaras Valle sekä Andaras Saijets kumpikin poronvasan, ja Matti Saijets antoi urakan. Varenkilainen Andi-Andaras uhrasi 1732 revonnahan. Samalla tavalla kannettiin lahjoja uudelle kirkollekin. Milloin vain sattui joku apua kaipaava asia, niin heti piti _kirhkoi tshuorravum_, kirkkoon huutaa. Kaukainen utsjokelainenkin uskoi niin vahvasti Inarin kirkkoon, että jonkin tavaran tai eläimen hukkuessa tai sairauden sattuessa heti huomasi, että "Inarin kirkolle pitäisi panna anomus... se kun on onnellinen kirkko ja aina auttaa". Toisinaankin utsjokelaiset neuvoivat: "Älä hae! Lähetä Inarin kirkolle rahaa ja hae sitten, niin kyllä löydät". Kaarasjoenkin lappalainen, Bigga-äijä, menetti kerran poronsa — elukka katkaisi hihnansa ja karkasi metsään — ja lähetti heti Inarin Kirkko-Juhanille rahaa ilmoittaen, että kirkko saa sen, jos poro löytyy. Juto löytyikin pian Passeoaivesta Norjan puolelta. Mutta kun Kitti-Andaraksen hyvä musta härkä sairastui, niin Andaras hädissään lähetti Pielpajärven papille sanan ja pyynnön, jotta pappi rukoilisi kirkossa härän puolesta. Jos poro paranee, niin Andaras antaisi kirkolle ruplan. Pappi rukoili, musta härkä sai terveytensä takaisin, ja kirkko sai ruplan esirukouksestaan.

Kirkkoon huutamisia ja esirukouksia Pielpajärven temppelissä kyllä toimitettiin elävien puolesta sekä saarnattiin heille parannusta, ja kuolleetkin kirkko otti huostaansa, mutta ei kätkenyt niitä permantopalkkiensa alle eikä kirkkotarhaansakaan. Vainajia varten oli oma pyhämaansa. Penikulman päässä Inarijärvessä oli pieni matala metsikköluoto, jonka kirkkoherra Henrik Sund oli 1793 vihkinyt kuolleitten valtakunnaksi, ja tänne vesien taakse Pielpajärven temppeli saatteli edesmenneet matkamiehensä. Lähellä kalmasaarta oli toinenkin vainajien saari, johon entinen Inari oli myöskin kätkenyt kuolleensa. Eikä ollut kaukana kuulu Ukkokaan, vanhan järvikansan merkillinen seitasaari, joka varsin monelle kalanpyytäjälle oli antanut apuansa maallisessa toimeen tulossa.

Mutta esikoiskirkon päivinä kerrotaan kuolleet haudatun oman temppelinsä turviin, joko kirkon permannon alle tai kirkkotarhaan. Samoin lienee Pielpajärvenkin kirkko alkuvuosinaan ottanut vainajat aitauksensa suojaan. Mutta riettaeläimet, karhut ja ahmat, eivät antaneet kuolleitten levätä rauhassa metsäkankaallaan, vaan raastoivat heidät ylös kesken uniansa. Siitä sitten katsottiinkin kuolleitten kotimaa Inarin saarelle. Ja sinne järvikansa toinen toisensa jälkeen juti levolle. Mutta täälläkin joskus riettaat pedot raastoivat ruumiita. Sillä entinen lappalainen hautasi vainajansa kovin matalaan. Ainakaan Piettar-Paaval ja Pitkä-Matti eivät saaneet haudassaan lepoa. Nälkäinen ahma kaivoi ruumiit esiin, raastoi arkut rikki ja raateli pahasti Piettar-Paavalin sekä söi Pitkän Matin melkein poikki. Mutta Kaapin-Matti viritti haudalle raudat, ja kun ahma taas tuli syömään Pitkää-Mattia, se tarttui rautoihin. Kaapin-Matti tuli ja tappoi pedon sekä keitti sen, sillä ruumiinrosvo oli tavattoman lihava.

Harvoin kyllä tällaista häväistystä on pyhitetyllä saarella sattunut. Hyvässä levossa on erämaita kiertävä järvikansa saanut nukkua. Iso kotijärvi on vain huokunut saaren suojateille univirttä aina asian mukaan. Sielujen tyynesti levätessä se on hiljaiesti viihdytellyt, sitten taas laulanut voimakkaammin, kun sielut ovat levottomasti liikehtineet, joskus myrskynäkin ulvonut, koska jotkut väkevät vainajat eivät aina ole jaksaneet maata ahtaassa majassaan. Mutta pimeäksi talveksi järvi on säännöllisesti vaiennut, ruveten itsekin lepoon, ja siitä vainajien valtakunta on kuullut, että on taas kulunut palanen pitkää iankaikkisuutta.

Aina tuon tuostakin saaren vainajat saivat seuraansa uuden toverin, kaikki vanhoja tuttuja metsienkiertäjiä, hyviä kalmankin vierustovereiksi. Mutta sitten tapahtui niin merkillisesti, ettei enää ketään saapunutkaan. Järvi vain huokaili ja myrskyssä möyrysi ja taas asettui talvilepoonsa kerran toisensa jälkeen, eikä vain kenkään halunnut saaren ikuiseen lepoon. Inari oli hylännyt Pielpajärven pienen pyhäkön sekä ikivanhat kalmasaarensa. Se oli rakentanut 1888 uuden uhkeamman kirkon kauas näkyvälle rantalakealle sekä taas jonkin ajan kuluttua etsinyt uuden vainajien pellon komean temppelinsä lähimailta.

Tämän sai vainajiensaaren vanhalappi surumielin todeta. Se huomasi, että jälkipolvi ei enää viihtynyt entis-isien asumilla pyhillä sijoilla eikä halunnut heidän seuraansa kuoltuaankaan. He vain, kalmasaarien kalvenneet asukkaat, tunsivat kyllä entisen pyhäkenttänsä Pielpajärvellä, muistivat kallioisen kirkkopihan jokaisen kivenkin, kaksi suurta kallionjärkälettäkin ihan kellotapulin rappusten edessä, muistivat joka mökin suurella kentällä sekä pappilan ja käräjätuvan. Tunsivat vainajat monikertaan kuljetun mutkaisen polun, joka vei kirkkovalkamaan Inarille sekä toisen palkaan, joka saatteli Juutuanjoen suulle, tunsivat kentän laidasta alkavan louhikkoisen ja synkän, jäkäläisen sydänmaan, johon aina markkina- ja kirkkopäiviksi laskettiin porot laitumelle. Ja markkinat! Sinne vieläkin moni entinen markkinamies entisiä ilopäiviä muistellen palasi kalmasaaresta joikailemaan...

Mutta nyt on kaikki hiljaista. Päivän paahtama, ruskea temppeli on vain metsänväkeä ja vainajien yöllisiä kirkonmenoja varten. Pappilasta on jäljellä ainoastaan matala lahonut hirsikehys sekä vanha ränsistynyt sauna, ja siellä täällä kyhjöttää joku ikäloppu, oveton ikkunaton kirkkotupa. Ja kesäisin nostaa erämaita kiertäneen kotakansan satavuotinen asuinmaa, kirkkokenttä ja markkinasiljo, rehevää heinää nautakarjaa hoitavalle, hirsipirteissä asuvalle jälkipolvelle.

Utsjoen kirkko

Ylhäällä Taka-Lapissa, pienen Maddajäyrin korkealla rantakalliolla, kohoaa Utsjoen harmaa kivitemppeli, Suomen kaukaisin kirkko ja äärimmäisen tunturimaan Kaikkein Pyhin. Suurta Tenoa myöten se hallitsee ja valvoo Lapin korkeaa ylämaata. Alhaalla jalkojen juurella palvoo sitä pieni kirkkotupien ryhmä, vanha turvemökki ja valkoinen pappila, Maddajäyrin matalana pestessä sen kallioisia jalkoja. Ylempänä sivuilta turvaa temppeliä ylhäisten tunturien kierto, ja korkeimpana suojana on lapintaivas miltei puuttumattomine kesävaloineen ja talvisine pohjantulineen.

Vanhat pohjat on jo Utsjoenkin kirkolla. Kaikkein vanhimpana ristinkirkon aikana kyllä kaukainen Koutokeinon pappi paimensi Utsjoen tunturimaatakin. Jo niihin aikoihin, ehkä jo ennenkin, pystytettiin Tenon kansalle pieni temppeli _Talvadakseen_, Tenojoen rannalle, ja "se oli niitä alkumaailman kirkkoja". Siinä Nilijoen suun alapuolella oli sopiva tasainen kenttä pyhälle pirtille ja Jumalaa palvelemaan kokoontuneelle kansanpaljoudelle, joka Talvadaksessa samalla majaili sydäntalveaankin. Mutta kun niihin aikoihin jumalattomat tsuudit vielä täyttä päätä samoilivat ympäri Lapinmaata ryöstäen ja tappaen ihmisiä, täytyi pieni temppelikin laittaa hyvin piiloisaan paikkaan. Se kätkettiin niin sakeaan rantakoivikkoon, ettei paljon taivastakaan näkynyt, ja kirkkoa suojelevat koivut olivat niin isoja kuin Inarinmaan petäjät. Kerran pari vuodessa pappi kävi puhumassa peskikansalle ristinkirkon Jumalasta, ja pienellä kellolla ilmoitettiin milloin on lupa astua jumalanpirttiin.

Mutta tsuudit ja ryssät samoilivat ahkerasti ryöstöretkillä, ei ainoastaan rantapuolilla, vaan myöskin kaukaisimmissa sydänmaissa. Seitsemän ajastaikaa peräperää ne oikein kovasti ryöstivät tunturimaan kansaa. Kerrankin tsuudit laskettelivat Tenoakin alas niin taajaan, ettei ennättänyt poronlihavelliä keittää, kun jo taas toinen rosvojoukko oli menossa. Kansan kaiken he surmasivat niin tarkoin, ettei jäänyt elämään kuin yksi mies Alattioon ja toinen Varenginvuonolle. Talvadaksen koivumetsistön piilotemppelinkin tsuudit löysivät ja polttivat sinne paenneine lappalaisineen. Ja näin surkeasti hävisi Tenon ensimmäinen temppeli. Talvadaksen rehevällä nurmirannalla humisee vain nyt tuuhea koivikko, ja lähellä Tenoa on vanha pieni lapintalo, jota vieläkin sanotaan Boareskirkoksi. Kerrotaan sen olevan entisellä kirkkokentällä. Ja Nuvvuksen alapuolella on korkean jokitörmän pitkässä kapeassa tievassa ikivanha kalmismaa, johon sanotaan entiset Talvadaksen temppelin palvojat haudatun; kerrotaan joitakuita vainajia kätketyn Nuvvus-Ailigaksen jyrkkään hiekkarinteeseenkin Tenon äärelle. Siinä lepää "niitä kaikkein vanhimuksia lappalaisia", ja makaa Nuvvuksen tievassa kaksi vanhaa vallesmanniakin, jotka inarilaisten ja utsjokelaisten kalariitaa ratkaistessaan — inarilaiset olivat tulleet kalanpyyntiin Utsjoen puolelle — joutuivat Inarijoen Doarramuskuoihkalla kalamiestensä puolestä niin kovaan sotaan, että tappoivat toisensa. Kovin matalaan haudattuina Nuvvuksenkin vainajat lepäävät. Vain muutamainen kortteli kun on maata kaivettu, niin jo on vainajan luita noussut ylös.

Saatiinpa Talvadaksen temppelin jälkeen pieni kirkko ja kirkonpelto Äimejoen suupuoleen, jossa vieläkin on vanha _Tshualkkasporri_, Tenon rannalla "Piettar-Juhanin talon kautta". Kirkon lähimailla, Äimejoen ja Tenon välillä, oli markkinakenttäkin, _Markkansaje_, ja kansan kokoontuessa pappi saapui sille saarnaamaan. Ja kuolleet kuopattiin Tshualkkas-porriin, jabmein kuolpanaan, jossa vieläkin nähdään useita hautakuoppia sekä niiden lähimailla lapinkotien sijoja arinoineen. Äimejoen kuolleitten kuolpanaa olivat sitten aikojen kuluttua jotkut etelän tietomiehetkin käyneet kaivamassa, jotta minkälaisia äijiä sieltä nousee, ja Oula Helanderkin oli ollut apumiehenä. Mutta oli Helanderin ukko heittänyt avustamisensa, kun vainajat olivat yöllä tulleet hänelle sanomaan: "Lähemmä nyt Tshualkkas-porriin!"

Mutta viimein ruvettiin rakentamaan oikeaa kirkkoa Maddajäyrin rannalle, kolmatta neljännestä Utsjoen suusta ylöskäsin, vastapäätä Annivaaraa, vanhaa pyhää tunturia. Oli lähellä Utsjoen suussa toinen, vielä pyhempi tunturi, Ailigas, sekä samoilla mailla pari vanhanlapin jumalaakin. Niinpä sitten "perkele" tulikin pimenä yönä kirkkoa rakennuttavan papin luo sanoen:

— Ei saa kirkkoa kiskoa!

— Kiskon minä! pappi sanoi.

Mutta kun pappi rupesi rakentamaan sakastiakin, "perkele" kävi taas kimppuun kieltäen:

— Ei saa sakastia tehdä!

— Teen minä, vaikka tulisi kymmenen perkelettä! pappi jyräytti.

Eikä kirkon vihollinen mahtanut mitään. Uusi lapinkirkko kohosi Maddajäyrin länsirannalle 1700. Tämäkin oli vain pienen pieni puutemppeli, alussa ainoastaan 11 1/2 kyynärää pitkä. Mutta myöhemmin, 1745, lisättiin pituutta toisen verran, eli 23:een kyynärään. Leveyttä oli vain 9 kyynärää ja korkeutta 5 kyynärää 8 tuumaa. Kuusi pikkuruista lyijypuiteikkunaa laski päivänvaloa Jumalaa palveleville, hengenvaloa etsiville lapinsieluille, yksi auringonnousun mailta, kolme suvipäivän puolesta ja kaksi pohjoisesta ruijantulien taholta. Muutamat ikkunat olivat 1 1/2 x 1 1/2 kyynärää, 48-ruutuiset, muutamat 1 5/12 X 1 1/2 kyynärää, 40 ruutuiset, mutta joku vain 3/8 X 3/4 kyynärää ja 20-ruutuinen. Länsipäässä oli komea ovi, josta kansa astui pyhäkköönsä, kolme kyynärää korkea, kaksi leveä, tervalla ja punamullalla sivelty, tukkilukolla suljettava kaksoisovi, mutta eteisessä oli vain puoli kolmatta kyynärää korkea, puolitoista leveä, rautaha'alla kiinnitettävä yksinkertainen lapinuksi. Länsipäädyssä kohosi kirkon kellotorni, laudoista neljän pylvään varaan naulattu pikku tönterö, jonka harja nousi puoli kahdeksatta kyynärää yli kirkon katon. Tornissa riippui kahden pylvään varassa kuusileiviskäinen malmikello, ristinkirkon huutavanääni, tunturipeikkojen pelko, ja kovin vistottava kumahtelija kaikille poronvarkaillekin, mutta mieluinen temppeliinkutsuja hurskaille lappalaisille. Kellon laitaan oli kirjoitettu: "Me fecit Holmiae Gerhardt Meyer anno 1705. under Konung Carl XII segersamma regering, ähr thenna klocka guten till St Ulricae kyrckia uthi Utziochi sochn och Tårneå Lappmarck med församblingens egen bekostnad". [Minut teki Tukholmassa G.M. vuona 1705. Kaarle XII:n voittoisan hallituksen aikana on tämä kello valettu Pyhän Ulrikan kirkkoon Utsjoen pitäjään ja Tornion Lappiin seurakunnan omalla kustannuksella.] Sitten kun 1755 kirkko ulkoa laudoitettiin, vieläpä vedettiin tervalla ja punamullalla sekä 1759 suojattiin tervatulla paanukatolla, Anders Abram Hellanderin ollessa mestarina, oli tempppeli niinkuin ainakin Herran huone. Ja kun vielä 1776 saatiin kirkon kylkeen pieni tuohikattoinen sakasti, jota varten Turun ja Porvoon hiippakuntain kirkoissa oli kerätty kollehtia, eivät tunturijumalat enää kovinkaan rohjenneet ahdistaa taivaan temppeliä.

Vielä vähemmän tunturinväellä oli asiaa Maddajäyrin pyhäkköön sen jälkeen, kun monet lappalaiset, vanhat metsäjumalien palvojatkin, rupesivat sen hyviksi kantamaan lahjojaan. Suuri tunturimies, Rikas-Hannu, oli niin hurskas, että heti ensimmäisenä lahjoitti kirkkoon kalliin, kahdeksakouraisen, toista leiviskää painavan kynttiläkruunun, joka ripustettiin pääkäytävälle, kirkon parhaimmalle paikalle. Lautamies Rasmus-Jouni laittoi kolmipiippuisen kynttiläjalan sekä lappalaiset, Rasmus-Piera ja Aslak Paut, antoivat kumpainenkin kynttilän seinäpitimen, samoin Ruijan lappalainen, Andaras-Piera, mutta vanha lukkari, Pieras-Piera vei kulkusen. Seurakunnan pääpaimenkin, Henrik Wegelius, muisti kirkkoa lahjoittaen 1765 sille hopeaisen kullatun ehtoolliskalkin, entisen 1730 ostetun tinamaljan sijaan, ja Tornion pormestari, Erik Isaacson, peitti 1732 yksinkertaisen alttaripöydän punaisella veralla. Sitten taas kirkkoherra David Högman asetti lahjansa, viheriäiseksi maalatun raamatunjalan, alttarin punaiselle verkavaatteelle, ja kirkkoherran rouva, Maria Högman, laittoi kirkkohaavin punaisesta sametista kultahetuleineen, hopeatupsuineen ja messinkikulkusineen ynnä vaaleansinisine varsineen. Mutta yhteisin voimin seurakunta ja sen edesseisojat rakensivat jalkapuun ja leveän selkänojallisen maalaamattoman mustanpenkin sekä ostivat 1744 silkkirimssuisen paarivaatteen ja 1751 viheriäisen 3 kyynärää ja 18 tuumaa pitkän, kyynärää ja 18 tuumaa leveän vihkimä-katosvaatteen.

Kirkossa käydessäänkin monet lappalaiset muistivat pikku lahjoillaan pyhää huonettansa, vaikkakaan ei Maddajäyrin tunturitemppeliä pidetty niin voimallisena palvoskirkkona kuin Pielpajärven metsäpyhäkköä. Pappilan papereissa nähdään pitkät luettelot uhreista, joita on kannettu kirkolle sekä rahana että luonnossa. Niinpä 1725 temppeli sai Oulas-Niilalta vasannahan sekä Oula Tuutiolta porontaljan ja 1729 toisena adventtisunnuntaina keräytyi alttaripöydäile 9 taaleria 24 äyriä, kirkkohaaviin 4 taaleria 4 äyriä ynnä vielä erikseen 50 poronkieltä, joita Inarin, Varengin, Tenovuonon, Läijisvuonon, Puolinakin ja Kaarasjoen lappalaiset lahjoittelivat. Taas 1731 inarilainen Sammus-Sammel antoi 18 äyriä, läijisvuonolainen Heikkas-Heikka 1:22 taaleria ja Lemminvuonon Pieras-Andaras pisti 16 äyriä vihkimäkatosta varten. Samana vuonna kolmantena adventtina pantiin alttarille 11:21 taaleria ja 10 poronkieltä ynnä haaviin 1:08 taaleria. Kerran taas, 1734, inarilainen Elias-Andaras kantoi kirkolle kinnasparin sekä Pieras-Margit pienen juuston, 1735 Anundi-Piera antoi villipeuran vasantaljan, ja 1738 Germundin Agneta Lemmin vuonosta uhrasi pari pientä hopeatsherggiä. Pieras-Hans ja Jounas-Jouni luopuivat kirkon hyviksi kahdesta ketunnahasta, ja kaarasjokelainen Erikas-Matti neljästä sudentaljasta, mutta Lemminvuonon Pieras-Andaras antoi kirkonkellon remmiksi hylkeennahkaisen ajohihnan. Monet uhrintuojat nimenomaan etsivät terveyttään. Piikatyttönen Pieras-Kaarinkin uhrasi 1751 pienistä varoistaan 1:04 taaleria saadakseen terveytensä takaisin, ja Porsangerin vuonolle jutava Lannanmaan mies, Kippaisen Sammel, etsi terveyttään 1:04 taalerilla, mutta Aslak-Andaras arvioi terveytensä saamisen vain 18 äyrin hintaiseksi. Oula Tuutio työnsi lastensa terveyden takia 1:04 taaleria, Oulas-Margit 1:22 ja Pieras-Oulakin pisti 18 äyriä, mutta Jousas-Piera pani lapsivuoteessa makaavan vaimonsa hyviksi 1:04 taaleria. Iloissaan monet taas toivat rahansa, kun olivat jaksaneet voittaa sairautensa. Pieras-Margit antoi 8 äyriä, katekeetta Tornensis 18, mutta pieni poropiika, Aslakas-Kaarin, kantoi 2 taaleria. Jounas-Aslak hyvillään sairaan akkansa tervehtymisestä lahjoitti kirkolle messinkisen kynttiläpitimen, Anundin-Birit, Niilas-Kaarin ja Jouni Paut taas uhrasivat 12-18 äyriä sairaiden porojensa tähden. Mutta Oula Tuutio, Paulus-Oula, Rasmus-Piera sekä inarilaiset Matti ja Paulus Valle ynnä Matti Uddais heläyttivät ilomielin, kuka 12, kuka 15-18 äyriä, ken taalerinkin kiitokseksi hyvin onnistuneesta pyynnistään.