Part 20

Tällaiset asiat ovat niin harvinaisia, että kaamea muistelus vielä vuosikymmenien, satojenkin perästä niitä mainitsee. Kristikansaahan on tunturimaan väkikin, ja siunaten sekä iloiten se ottaa vastaan pienen tulokkaansa, pesee sen kuparikattilassa, ellei ole vartavastista ristillä suojattua pesukaaraa. Eikä suinkaan kenkään etukäteen rupea odotetulle pikkuvieraalleen valmistamaan vaatteita, sillä siitä helposti seuraisi lapsen kuolema, onpa jollekulle varomattomalle seurannutkin. Erään tenolaisvaimonkin lapsi kuoli ennen syntymistään, kun äiti ahkeroi sille vaatteita, ja isä hyvillä mielin jo koperteli kiedgamenpohjaa. On paras kääräistä pieni vain riepuihin tai lainata ensihätään parseeleita naapurilta — enontekiöläinen sentään valmistaa vaatteita etukäteenkin. Avuttomanahan piskuinen tunturimaan kansakin tänne saapuu. Lastenmuorin, _jortamorin_ eli _sielgi-ädnin_ pitää yksin pääkalloakin käsin puristella paremmannäköiseksi kuin se on omasta luonnostaan sekä hieroa valekuollutta henkiin tahi herättää se oikean käden pikkusormeen pistetyllä taulanpalasella. Äännellen kyllä moni aloittaa maailmankiertonsa, mutta pahanluontoisen ihmisen alku lähtee matkaan kovasti parkuen, vieläpä oikein pahansisuinen juuri kovimman myrskyilman ulkona riehuessa. Onnellinen on, joka pääsee tänne kasvavalla kuulla, mutta kaikkein onnellisin sellainen harvinainen matkamies, joka astuu maailmaan _lihku-kahper_, onnenlakki, päässään. Tämä tuottaa iloa sekä omalle äidille että selkä-äidillekin. Lakki kuivataan emon polvella ja talletetaan tarkoin, kunnes sen omistaja saattaa sitä hoitaa rahakukkarossaan ja hoitaa koko elämänsä iän, vieläpä kuoltuansa viedä arkussaan hautaan. Tällainen onnen ja menestyksen kappale oli aikoinaan ollut Lukkari-Jounilla. Myöskin Hans Laitin sanotaan saapuneen lihku-kahpereissa, ja hyvin on Hans elämässään hyötynytkin, saanut komean talon sekä päässyt rikkaaksi kauppamieheksi.

Vain parin vuorokauden, yhdenkin pimeän talvipäivän katsomana pääsee erämaan pieni eläjä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Pikkuista kitisevää ja tuhisevaa kääröä ei kyllä penikulmien päästä lähdetä papille näyttämään, vaan isä itse tahi joku muu kirjanoppinut mies tai nainen valaa lapsen vedellä sekä lukee virsikirjasta hätäkasteen sanat, ja niin on asia valmis. Kastevesi on vain vietävä ulos puhtaalle kentälle ja viskattava korkealle ilmaan, että kastettu kasvaisi isoksi ja rikkaaksi. Junnas-Hannukin kastettuaan Piettar Morottajan kaahloi kauas puhtaalle hangelle ryöpsäyttäen veden hyvin komeasti ylös, ja Piettarista tulikin iso mies ynnä rikas myös. Sitten vasta aikojen kuluttua kuljetetaan hätäkasteen saanut ahkion keulassa kirkolle papin siunattavaksi, ellei kirkkoherra pitäjänkierrollaan satu tulemaan aivan omille kentille. Mutta monesti aika rientää llman vain, kasaten lapselle vuosia viisin, kuusinkin, ennenkuin hän ennättää papin näköisälle. Joskus joutuu pappi metsän pirttiin, jossa jo kaksikin eri-ikäistä sisarusta odottaa hänen pyhiä sanojaan. Aksuniemenkin perillisiä pantiin pari samalla kertaa seurakunnan lukuihin, ja kolmella riekolla se asia korvattiin.

Lantalainen kyllä panee lapsilleen nimiä "ilmanahkast" mutta lapinsuku juovattaa tässäkin aina edesmenneitten isiensä jälkiä saatellen omia vanhoja nimiään polvesta polveen, antaen isiensä ja äitiensä uudelleen nuortua esikoisissaan ja ensimmäisissään, sitten jo muun sukunsa, lopulta tehden kaiman, "Pikku-Nillan", "Pikku-Hansin", omiksi iloikseenkin. Niinpä onkin halki satavuosien Lapissa elänyt ja kierrellyt Aslakkaa, Niilaa, Pieraa, Oulaa, Jounaa, Jousepia, Sammelia, Hansia, Klemmaa, Kaapia ja Andarasta sekä kota-emäntinä häärinyt Ailia, Maaritia, Biritiä, Maggaa, Biggaa, Ingaa, Saaraa, Raudnaa, Kadjaa, Elleä, Kristiniä, Biri-Hannaa ja Kaarin-Maria. Viisin, kuusin parein lapsia kummitetaan, hyvistä sukulaisista ja tuttavista alkaen pitäjän pappeihin ja vallesmanneihin asti. Jaksaapa joku äveriäs äijä koota pojalleen kummeja koko kolloksen, ainakin kolmekymmentä henkeä pitäjän parhainta väkeä.

Isän kopertamassa, äidin nahoittamassa kiedgamessa pikku lappalainen saa enimmät aikansa asua, kiikkuen siinä milloin kodan tai pirtin orteen ripustettuna, milloin äidin polvella hypitellen tai selässä heiluen, milloin ahkion kokassa tai veneen keulassa matkaa tehden, milloin ulkona puunoksassa riippuen tai kyköttäen kiveä vasten nojallaan. Niinkuin emolintu pesäänsä varten, äitikin keräilee metsästä pehmikettä pienensä pesäkoperoon, kaapien ja puiden oksilla kuivaten isot kasat jänkäsammalia, punertavia poikalapsen, valkoisia tyttären kiedgamen pohjalle. Pieni untuvatyyny sekä jäniksennahkapalanen on kiedgamen päänalaisena, jäniksennahkaa jalkopuolenkin lämpöisinä, ja etupuolen nahkaliepeet kaaristetaan peitoksi. Hyvä ja lämmin lapsen on siinä majailla, ja kiedgamen etunauhoihin ripustetut napit, helmet ja helyt vielä pitävät hänen mielikseen pikku kilinää ja välkettä.

Hyvä on siunata lapsen pesuallas ja kiedgam pohjaan piirretyllä ristillä, hyvä on varustaa kiedgam pikku helyillä, ja tarpeellista on vielä varoiksi piilottaa vanhoja virsikirjan lehtiä tai muuta oikeaa sanaa pienen olijan kapaloksiin. Sillä Staalut ja gufittaret ja maahiaiset sekä muut kummitukset ovat iänkaiken pitäneet valtaansa tunturissa ja vainonneet kristittyä ihmissukua. Varsinkin vakahaiset lapset ovat aina olleet kaikenkaltaisten pahojen ahdistamia. Hyvin helposti gufittaret saattavat ryöstää kastamattoman lapsen, jota ei vielä Jumalan henki ole varjelemassa, ja heittää sijaan oman muodottoman sikiönsä, jonka pää vain kasvaa ja silmät vilisevät niinkuin Näkkälän vaihdokkaan, tahi kutistuu olio pikkuiseksi kurttunaamaiseksi hampaattomaksi muoriksi, kuten Vallen Maarit. Paras on tällaista pahantuomaa hosua tulisilla katajanhavuilla, jotta vaihtajan täytyy tuoda oikea lapsi pois ja korjata omansa. Näkkälän sikiötäkin kun hosuttiin, jo maahiainen tuli hädissään huutamaan: "Ei saa vanhaa äitiä piiskata!" Tenolaiset teurastivat sonnin ja tekivät oikein suuren makkaran, ripustivat sen pirtinkattoon ja menivät piiloon. Vuosikausia kiedgamessa lojunut vanhannäköinen, ruma poikasikiö syöksähti heti syötävän kimppuun hyvillään paneskellen: "Näin hyvää ja suurta makkaraa en ole ikinä saanut, vaikka olenkin jo kauhean vanha". Mutta kun makkaramestarit hyökkäsivät pirttiin ja pieksivät vaihdokasta katajilla, gufitar toi talon lapsen takaisin, vaikka olikin jo ennättänyt vääntää sen jalat nurinpäisiksi. Voivat gufittaret joskus vaihtaa kastetunkin lapsen, ennenkuin se on saanut hampaita. Jomppalan Maaritinkin ne vaihtoivat puhumattomaan sikiöönsä, ja Kitti-Niilan poika, joka oli juuri kävelemään kostunut, katosi kotakentältä ikipäiviksi, eikä annettu sijaan mitään. Vain pieni puukuppi, joka oli ollut poikasen kädessä, löytyi kodan vierestä. On sentähden kovin tarpeellista pitää kastetun ja isonkin lapsen kiedgamessa kirjanlehtiä, varsinkin, jos viedään lapsi niitylle tai metsään. Pirtissä ja kodassa ei niinkään ole väliä, koska siellä on kirjoja muutenkin. Angelin Eevakin, kun lähti metsään Vaskojoelle kesäkaudeksi, pisteli pienen Uula-Hansinsa kiedgameen vanhoja salmakirjan lehtiä.

Pikku paita tai ainoastaan äidin huivi on kiedgamen asukkaan ensi aikojen parhainta parseelia, mutta parin viikon vanhanakin tunturilainen jo alkaa ylvästellä turkeissa, oikein hienosta pikkuvasan nahasta ommellussa pukineessa, jonka punertava samettikarva painautuu paitaa vasten. Sitten lapsi saa jo lakin, tytär pienen punamyssyn ja miehenalku sinisen kairalakin, jossa on punaiset saumanauhat, ja jo ennen puolta vuotta on lapsella pienet omat halkohousut sekä sukatkin ynnä parkki- nahasta karaistut paulakengät jaloissa. Kävelemään ruvetessaan on lapinlapsi jo yhtä komeissa vaatekappaleissa kuin isätunturilamenkin, talvellakin pyöriskellen kotasiljon hangilla kuin pieni karvainen metsäläinen. Mutta jos lapsi sattuu kuolemaan, niin moni tunturiäiti polttaa hänen vaatteensa tahi antaa ne köyhille.

Elatuksensa pieni kiedgamlainen saa ottaa omasta emostaan tai taas imeä lehmänmaidolla täytettyä sarveakin, jonka kärkeen on sidottu poronnahasta kiskottua hienoa kalvoa, sekä sitten jo ikääntyessään imeskellä kuivaa lihapalaakin ynnä ydinluuta. Hyvin tyytyväisenä Lapin pikku äiti kiikuttelee kiedgameaan, milloin polvellaan, milloin orressa, loruten ja nauraen pienelle ystävälleen, joka killistelee nahkojen liepeiden välistä kiedgamen nahkakuomusta, loruten ja nauraen vastaan, kun äiti oikein herttaisesti hymyillen puistauttaa päätään ja painaa kasvonsa kuomua vasten. Kääröä uneen kiikuttaessaan äiti osaa sille laulaakin. Kadja-Nillan Maaritkin tullitteli pikku pojalleen:

"Tuullii-i lullaa, tuullii-i lullaa, uttsha-a maanas. tuullii-i lullaa.

Uttsha lee paarnas, tuullii-i lullaa, nohka-a dal paarnas, tuullii-i lullaa.

Tuuli lulli lullaa, tulli luuli lullaa, nohkaa uttsha maanas, nohkaa uttsha maanas".

Koutokeinon lappalainen lauloi kiedgamenisännälleen unta miltei kuin joiaten:

"Uttsha-Mihkel-go le nohkaa, tuuli lullaa-go lollaa, tillillii de-go lollaa, nohkaa uttsha-go Mihkel".

Entinen Kittilän lappalaiseukko huijautteli käärämälleen:

"Viehk' Uula, viehk' Uula, Uula uu! Viehk' Uula, viehk' Uula, Uula uu!"

Mutta Pyhäjärven Kristin Länsman kiikutteli pikku piikastaan kiedgamessa polvillaan lullutellen vain:

"Pissii lullaa maana, pissii lullaa maana".

Ja Angelin kirkassilmäinen Eeva-emäntä viihdytteli nelikuu- kautista Uula-Hansiaan sievästi laulaa helkytellen:

"Ullin tullin tuuliin, pikku paska tuullin".

Mutta entinen emäntä, joka salaa suositteli renkiään, lauleli isännän pirtissä istuessa:

"Aa kiiku lullaa, musta kissa on aitan nurkassa, aa kiiku lullaa, avaimet on aitan portaan alla, aa kiiku lullaa".

["Mustalla kissalla" emäntä tarkoitti viinapulloa.]

Kiedgamen nauhat, helmet ja helyt ovat lapsen ensimmäisiä leikkitavaroita. Siinä muiden joukossa etumaisena kummin tuoma hopeasormuskin helisee ja välkkyy, joutuakseen vastedes lapsen omiin hoitoihin. Sitten jo vakahaisen varttuessa tuottavat iloa isän ja ison veljen veistämät tai päreistä taittelemat porot, ahkiot ja kelkat sekä äidin laittamat nuket ja pikku kiedgamet.

Mutta kun isona jo itse kostutaan ulos juoksentelemaan, niin otetaan leikin ohjat omiin käsiin ja haetaan ilo omin neuvoin. Pojat kopeltelevat puukapuloista poroja, tyttäret keräilevät käpyjä, ja siitä päästään suuren poroelon rikkaiksi paimeniksi. Toisilla on lisäksi kivistä ja risuista rakennettuja aitauksia, joissa kivilehmät käyvät laitumella, ja käpylampaat asustavat puoreinsa luona. Pystytetään siinä kesäkentälle pieni louekotakin, jossa taas on paljon ahertamista. Muuttuvatpa jo muutamat tytöt ja pojat poroiksi, joita toiset suopungilla heittelevät kiinni, sitovat vaatimia kantoon lypsettäviksi, taajovat härkien kanssa kollostaen niitä raitoihin ja ajellen ympäri kenttää. Mutta yksinäisen Mierasjärven turvekodan pieni Elle sonnustaa vielä pienemmän Kristi-sisarensa nahkahihnaan talutellen häntä sinne tänne, niinkuin on nähnyt isänkin porohärkää taluttelevan. Talvella taas taajotaan lumisella kentällä, tievoilta ja jokitöyriitä lasketellen pikku ahkioilla, sivakoilla ja sivakankappaleilla, kiisankansilla ja vanhoilla kiedgamenpohjillakin. Mutta joulun aikana entisen lapinlapsen piti siivosti istuskella pirtissä tai kotapermannolla.

Yksinäisissä metsäpirteissä sisarukset saavat aivan vain keskenään taajoa näkemättä juuri muuta kuin omaa väkeä. Monet kasvavat niin aroiksi, että ruukaltavat piiloon vieraan tullessa tupaan. Jonkin tunturitalon lapset ovat niin tottumattomia, että lappalaisenkin tullessa juoksevat toiseen pirttiin tiirailemaan ovenraosta, ja lantalaisen astuessa esiin he kapaisevat takan taa piiloon tai sukeltavat sängyn alle. Sarren Heikku pelkäsi vierasta niin kovasti, että parkui itsensä tainnuksiin. Mutta Tenolla ja muilla suurilla kulkuteillä lapset ovat kyllä opastuneet vieraisiinkin, ja kun on lähellä naapureita, on pienillä lapsilla kahta somempi. Andaras Porsangerinkin perilliset, kuusivuotias Inga, nelivuotias Klemma ja kaksiinsa päässyt, halkohousuinen turkkipoika Ivvar, juoksevat joka päivä koivumetsän taakse Klemet Lukkariin. Ja siellä on niin paljon työtä ja puuhaa, että äidin pitää väliin saatella heille sinne eväätkin, väliin taas on talon ruoka jos työkin. Mutta kun lapset sitten myöhään illalla palaavat päivätöistään, niin voileivän syötyään heti kellahtavat pitkälleen kuka kunnekin, pikku Ivvarkin nurinpuolisissa lammasnahoissaan nutkahtaa lattialle, ja Klemet käpertyy nurkkaan. Täydessä unessa päiväläiset jo tuhisevat, kun naapurin leikkitoveri, kuutostaan täyttelevä Heikka, puoliyön seuduissa vielä saapuu iltavierailulle. Kesällä ei Lappia eikä Lapin lapsiakaan päivää paistava iltayö nukuta. Joskus vielä aamukahden ja -kolmenkin aikana lapset saattavat kouhottaa ympäri kartanoa leikkien piilosilla, niin että kangas kumisee. Mutta sitten pidetäänkin uni vuoroa, kunnes päivä puolisilla käytyään jo alkaa vaipua alaskäsin.

Kirkolla, "markkinassa", käyminen, kirkon ja papin näkeminen, on erämaata laukkovan lapinlapsen suurin unelma. Jurmun lukkarin kymmenvuotias Sammelkaan ei ole vielä koskaan käynyt kirkolla, Lusmaniemessä vain, penikulman päässä Paadarjäyrillä. Eikä ole Anna-Marikaan, vaikka on jo 12-vuotias, nähnyt kirkkoa. Mutta kunhan Sammelin uusi takki joutuu valmiiksi, niin jo pian kirkkokin alkaa näkyä. Lusmaniemen Anna-Birit, joka on jo puolissatoistakymmenissä, taas kaikkein mieluimmin tahtoisi päästä Reisivuonoon, koska ei ole vielä milloinkaan "sellaista taloa nähnyt". Norjan tunturilapset, jotka saavat jutaa erämaata sinne ja tänne ja asua kesänsä Jäämeren äärillä, näkevät kyllä kirkkoja jos muutakin. Tunturikodassa syntynyt, tuntureilla kasvanut Maarit Vuolabbakin vielä vanhana muistelee erämaan kiertojaan ja Jäämeren kesiään, jolloin asusteltiin kylmien tunturien ympäröimällä Porsangerinvuonolla, juostiin ja leikittiin rannalla, soudeltiin vuonolla ja joikasteltiin. Ja kotikodat olivat tunturien juurella meren rantakentällä.

Joikausluonto monella lapinlapsella onkin jo pienestä pitäen. Muutamat peskipojat alkavat huijautella jo heti, kun kieli rupeaa puhetta pitämään... Vanhan Uulas-Uulankin toisen polven perillinen, kuusivuotias Uula-kehveli uskaltaa joskus ovipuolesta luikaista äijille:

"Uulas-Uula-go luu-go luu luu, Ailigakselta kurppa kurppaa, liha liha-go luu lu luu luu, nylkee vaamen-go luu lu luu luu..."

Mutta pienen miehen joikausesitys päättyy sukkelaan oven kahaukseen ja kinttujen vilinään, kun suuttunut äijä ryöpsähtää laulajaa kohden.

Tunturilaisten ja poromiesten lapset, tyttäretkin, kasvavat jo kiedgamesta alkaen poroelon pitäjiksi. Sukujuuretkin jo vetävät sinnekäsin, sitten hyvät kummit panevat elolle pohjan luvaten kuka kermakan, kuka vuonnilon, kuka useammankin poron. Näkkälän Kaari-Marja sai kummiltaan valkkohärän ja sitten kun alkoi sanoja sommitella, sai kermakkavasan sekä Jussa-sedältä toisen vasan. Vanhemmatkin merkitsevät jo muutamakuukautiselle perilliselleen poroja, sillä jokaisella lapsella on oma onnensa, haltiansa ja suojelijansa, jotka huolehtivat heistä ynnä heidän osastaan. Lusman Piettarinkin jokaisella lapsella on porotokan alku: Sammelilla vasa, Elle-Marilla vasa ja urakka, Anna-Biritiliä ja Aili-Valpulla vuonnilo kumpaisellakin. Ja jos vain onni on myötäinen, on jo parin, kolmen vuoden kuluttua heidän merkeissään oma pieni parttio. Mierasjärven pienen pienellä Kristilläkin on jo, vaikka hän taitamattomana pikku valkkona juovatteleekin vanhemman siskonsa nahkahihnassa ymmärtämättä mitään poroista ja korvaleikkauksista, omissa merkeissään toistakymmentä elukkaa, joita on saanut kummeilta, isoisältä, Martti-enolta, Niila-Vallen emännältä, ja isäkin on silloin tällöin merkinnyt hänelle vasan. Hyvän ja arvokkaan tunturiäijän lapset voivat saada kummien antimina toistakymmentäkin poroa, ja kun niitä isä vielä lisäilee, saattaa Lapin vasta kävelemään kostuneella lapsella olla kymmenien poroparttio. Jos hän lisäksi on syntynyt kasvavalla kuulla sekä saanut ihoonsa rikkautta ennustavan syntymäsyylän, jopa jos vielä sukeutunut maailmaan onnenlakeissa, niin hän on aikuiseksi joutuessaan jo hyvän joikauksen arvoinen. Häntä kyllä koko tunturimaa mainoo. Jos hän on tyttö, on hän sellainen tyttö, että kymmenet pojat käyvät häntä katsomassa, mutta jos hän on poika, niin kymmenet tunturien silmät häntä odottavat ja vartioitsevat.

Lapin katekeetta

Saattavat lapinlapset kyllä taajoa ja tehdä tosiakin töitä, mutta kristikansan perillisinä heidän pitää ajallaan oppia kirjaviisauttakin. Jotkut vanhat valkkopäät äijät ja pienet hallavat muorit pitkine elämänkokemuksineen eivät kyllä enää tarvinne muuta, kunhan osaavat vain, että "mun uskum killa", mutta nousevassa lapissa tapahtuu aina ankara taistelu sanan kanssa. Suuri tunturimaa ei kyllä kysy kirjantaitoa, sitä vaatii vain kirkon pahpa, jonka täytyy haltuunsa uskotuista sieluista kerran vastata Jumalalleen. Niinpä metsäpirtin pitää pistää kirja jo pieneen käteen, ja tunturikodankin täytyy koettaa pikkuraitioilleen opastaa kirjanmerkkejä, vaikka kodassa helpommin muistetaankin sadat poromerkkien sanat kuin aapisen muutamat vikerkoukut. Mutta koska kirjan mustien koukeroitten oppiminen karkoittaa paljon ikävyyksiä tästä ja varsinkin tulevaisesta elämästä, täytyy joka pirtin ja kodan sitä harrastaa. Kota- ja pirttiopetus tahtoo sittenkin tuottaa epävarmoja tuloksia. Sillä kylmä ja savuinen porokansan asuinmaja ei ole varsin lukuhuoneeksi rakennettu, eikä moni pieni hirsipirttikään ole noussut siinä hengessä, että sen asukas ahkeroisi sanan ääressä. Lapin isien ja äitien pitää aina ensi sijassa muistella tämän maailman asioita, niinkuin porotokan paimentamista, kalan- ja riekonpyyntiä ja Ruijanrannan matkoja sekä sitten vasta, minkä aikaa riittää, huolehtia sananviljelyksestä ainakin niin paljon, että pysyy sovinnossa sielunpaimenensa kanssa. Ja mitäpä aikuinen ihminen kovin tuhlaisikaan päiviänsä vaikeaan lasten opettamiseen, kun kerran on koulumestareita. Juuri sitä vartenhan _skulla-olbmaik_ ovatkin, että he panevat sikiöitä kirjalle, ja siitähän heille maksetaan suuret rahatkin. Mitäpä kun skulla-olbmaik. Hehän ovat kovin oppineita ja viisaita kirjamiehiä, jotka tietävät nokko yhtä paljon kuin huono pappi ja osaavat opettaa paremmin kuin taitamattomat ihmiset, jotka ovat saaneet kirjanymmärrystä vain omiksi tarpeikseen.

Skulla-olbmaik, koulumiehet, Lapinmaan katekeetat, ovatkin lapinkansaa, metsien pieniä lapsia ja metsien isojakin lapsia, opastaneet kirjalle jo satoja vuosia. Niinkuin muuta kristikansaa, ruvettiin tunturimaan kansaakin jo hyvin aikaisin kasvattamaan kirjantaitavaksi, toisia jo verekseltään heti, kun pakanuus oli saatu kastevedellä huuhdotuksi pois. Jo yli parisataa vuotta takaperin ensimmäiset Lapin erämaan lapset oppivat lukemaan. _Esaias Fellmankin_, Suomen Taka-Lapin ensimmäinen pappi, joka vaikutti pakanallisessa tunturimaassa toistakymmentä vuotta (1648-61), käänsi ja kastoi koko Inarin metsäkansan, vieläpä opetti sen lukemaankin. _Olaus Sirma_, lappalaissyntyinen lapinpaimen, yritti jo 1700:n vaiheilla Enontekiön tunturilaisiaan lukumiehiksi, kääntäen heidän hyödykseen lapinkieleen katkismuksenkin, joka kuitenkaan ei aikoinaan tullut painetuksi. Jo 1744 mainitaan Enontekiöön asetetun ensimmäinen koulu, jossa seutukunnan kansaa istutettiin kirjan ääressä. Samoihin aikoihin _Anders Hellander_ toimi Utsjoen pappina ja koulumestarina opettaen kaukaisen Tenovirran kansaa ja tunturiväkeä, ja silloin askaroi saman kansan katekeettana myös _Iisak Tornensis_.

Lapin pappeja sekä pappien sukulaisia ensimmäiset lukumestarit olivat, mutta sitten jo lapinmiehet itsekin niin opastuivat ja tulivat jaloiksi, että kelpasivat kotakansan opetusmiehiksi. Utsjoellakin jo 1700-luvun jälkipuoliskolla _Pieras-Piera_ kiersi erämaata ja opetti sanaa saaden virkanimestään itselleen komean sukunimen, _Katekeetta_. Uuden nimensä täyttäjänä Pieras-Pieran poikakin, _Guttorm Katekeetta_, pysyi harjoittaen hänkin tenolaisia ja tunturikansaa kirjanoppineeksi ristirahvaaksi. Anund _Laidinkin_ pari jälkimiestä, _Mattis-Sammel_ ja _Aslakas-Sammel_, opettivat sanaa kansalle, edellinen ollen samalla kirkkoväärtinä, jälkimmäinen seksmannina, ja vanhan Lukkari-suvun jäsen, Jousas-Jousep, niinikään istutti kirjaa lapinlasten päähän. Oulas-Oula Guttorm, lukkarin poika, oli yhtaikaa kahden kovan viran isäntänä, katekeettana ja lukkarina, ja Johan Hellander, papin sukulaisen jälkipolven mies, oli niin jalo mies, että pystyi samalla kertaa sekä seksmanniksi että kirkkoväärtiksi ja koulumestariksi.

Samoin Inarinkin järvikansasta nousi kirjanoppineita ohjaamaan kalamiesten perillisiä sanan ymmärtämiseen. Niinpä jo vanhoina aikoina 1800:n vaiheilla Jouni Aikio, Kaapin-Juhanin poika oli sekä lukkarina että koulumestarina. Entistä Vallen katekeetta-äijää vieläkin muistellaan, samoin kuin Matti Morottajaa ja Mikkel Aikiota sekä Utsjoelta tullutta Aslak Laitia.

Kaarasjoen kansaa opetti aikoinaan lukkari Matti Aikio, Iisakin poika, kirkonrakentajan poika ja inarilaisen lukkari-koulumestarin, Jouni Aikion pojanpoika. Ja Kaarasjoen tunturilasten lukupeikkona kierteli kotia myöten entisiin aikoihin Länsman-Andaras, kirjantaitava porolappalainen.

Lapin entiset koulumestarit olivat vain koulua käymättömiä kirjamiehiä. Ainoastaan vanhan lukumestarin opastusta he olivat saaneet samoin kuin muutkin lappalaiset, mutta olivat olleet muita jalompia selvittämään sanaa sekä kirjasta että ulkomuistista, ja siten vuorostaan päässeet lukutaidon johtomiehiksi. Vanhimmat koulumiehet eivät osanneet kirjoittaa edes nimeänsä, tuskalla tunsivat sen kirjoituksesta. Mutta joskus pitäjän papit opettivat joillekuille kirjoittamisen taidonkin. Kirkkoherra Borgkin Inarissa pani nuoren Mattus-Heikin kirjoittamaan, opettipa virsiäkin veisaamaan sekä nuotteja tuntemaan, ja sitten ylensi miehen katekeetaksi ja lukkariksi.

Kova oli kyllä tunturien koulumiesten työ. Talvi oli parasta toiminta-aikaa, ja silloin piti kirjamiesten kiertää erämaata asunnosta toiseen kooten opetuslapsia jalkojensa juureen. Inarin järvillä ja Tenolla kävi kulku pirttejä myöten, mutta tunturilapissa oli vain kota koulutalona. Jopa entiseen aikaan, kun koko Lappi oli kotalappina, kirjanoppinut sai aina jakaa jaloa taitoansa kotapermannolla.

Porolla koulumestari ajeli, kirjakiisa matkassaan, ja pani heti taloon päästyään koulun käyntiin. Yksinäisissä metsäpirteissä ja kotapahasissa saattoi olla vain yksi ainoakin ihmisalku opastettavana, mutta sitäkin kyllä piti muutamia päiviä saatella kirjantaipaleelle ja sitten taas rukattaa toiseen pirttiin, jossa voi odottaa pari, kolme neuvottavaa. Toisinaan, kun oli lähellä naapureita, koulattavia kokoontui kuusin, seitsemin, ja silloin mestari viipyi talossa parikin viikkoa. Samassa ahtaassa pirtissä, missä talon väki asui ja ahersi, koulumieskin ahersi opetuslastensa kanssa, pimeän aikana takkavalkean valossakin lukien ja luettaen. Mutta vielä ahtaampi oli tunturikodassa. Lähes kymmenkuntakin opetettavaa keräytyi lähisiidoista koulukotaan. Lähellä valoisaa oviaukkoa oppivaiset istuivat jalat ristissä porontaljoilla oppi-isänsä ympärillä lukupuikolla tunnustellen aapisen merkkejä. Kodan peräpuolessa asui muu kotaväki, miehet maaten tai istuskellen, emäntä kyköttäen lieden luona keittohommissa, kuusi, seitsemän koiraa ollen omissa oloissaan. Mutta koulukansa vain ahkerasti aapisteli ovensuussa. Vain silloin, kun koiraväki syystä tai toisesta sydäntyi tappelemaan, täytyi heittää aapisen paukutus syrjään ja antaa koirille suunvuoro.