Part 9

Nimismies käveli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli tiukassa juomussa. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja katsoi Niilaa lasiensa takaa. Silmien tavallinen pehmeys oli hävinnyt ja niissä oli nyt tutkiva, tarkkaavainen ilme.

— Ihanko tunsit merkin tarkalleen? kysyi hän mennen pöytänsä taa ja katsoen hievahtamatta Niilaa.

Tämä naurahti ja silmäsi nimismiestä kummissaan.

— Aina minä Salkon merkin tunnen vaikka pimeässä, sanoi hän. — Sehän on niin... Mutta onhan siihen muitakin todistajia. Sarren kylässä näki taljan monikin.

— Kuka esimerkiksi?

— No Proksin Antras ja Iakka.

— Kuka se Iakka on?

— No sen Turra-Lassin veli, Tomma... en minä hänen huutoaan [sukunimeään] muista.

— Nikodemusko?

‒ Joo, niinpä onkin, vaikk'ei sitä nimeä monesti kuule, kun aivan lakaksi käsketään.

‒ Jaa-a. Nimismies merkitsi nimet muistiin.

— Niin, mutta nämä miehet ovat Norjassa? Niitä on vaikea saada käsiin.

— Iakka on täällä nyt. Tuli illalla Seyrisvaaran Mikkalan kanssa.

— Vai niin. Missä he täällä oleskelevat?

— Taapa-Tuomaassa.

— Hyvä on. Otetaanpa asiasta selvä. Kunpa kerran päästäisiin kerän päästä kiinni, niin rupeaisi varasjuttuja riittämään. Ja kyllähän tämä Tenomuotka perkausta sietäisikin. Vai mitä se Niila arvelee?

Niila pyöritteli lakkiaan ja katseli nutukkaansa kärkeä.

— Kyllähän ne jumalattomia ovat... meidän kulmalla varsinkin.

‒ Niin. Kamaloita sieltä kuuluukin. Liekö kaikissa perää?

Niila katseli nimismiestä epäluuloisesti. Jokohan se nyt iskee siihen arkaan kohtaan? Hän oli varuillaan vastatessaan:

— Puhuvathan... minkä mitäkin... Nimismies nousi äkkiä pöydän takaa ja tuli aivan Niilan eteen.

— Oletko sinä koskaan kuullut Kummajärven Salkosta? kysyi hän ja tarkkasi Niilan kasvoja.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kuului selvään, kuinka Niila siirsi jalkaansa.

— Olen... kyllä, sanoi hän ja katsahti pelästyneenä nimismiestä.

— Mitä olet kuullut?

— No että hän on suurin poronvaras ja rosvo, mitä näillä mailla on pitkiin aikoihin liikkunut.

— Etkö ole muuta kuullut?

Niila mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.

— Olen senkin, että hän olisi... hävinnyt.

— Millä tavalla?

— No että joku olisi hänet... surmannut.

— Etkö ole kuullut ketään epäiltävän?

— Kyllä...

— No ketä?

— Aslak Rostoa.

— Etkö sinä ole mitään huomannut?

Niila säikähti ja kalpeni. Joko hän oli ilmi antanut isäntänsä — ja samalla itsensä?

— En, vastasi hän varmana ja katsoi nimismiestä silmiin kuin haluten lukea hänen ajatuksensa.

Nimismies käveli muutaman askeleen edestakaisin.

— Tehän olitte toissa vuonna markkina-aikana poronhaussa Norjan puolella? kysyi hän taas pysähtyen uudelleen Niilan eteen.

— Oltiin...

— Etkö siitä matkasta tiedä mitään kertoa?

— En muuta, kuin että meiltä oli hajonnut elo ja karannut Norjan puolelle.

— Miten se oli hajonnut?

— Tiesi jo... Useinhan se poroelo hajoaa...

— Ettekö sillä hakumatkalla tavanneet ketään? Nimismies katsoi hievahtamatta Niilaa silmiin.

— Emme.

Se tuli varmasti ja vähän kuin kummeksien.

Nimismies astui ikkunan luo ja silmäili pihalle, jossa lumella liikkui pohjanpalon kajastus. Ei siitä jutusta selvää saanut. Sen hän oli jo aikoja huomannut. Ja sitäpaitsi se oli Äkässuvannon nimismiehen asia eikä hänen.

Niila nousi lähteäkseen ja jätti hyvästit.

— No sinä todistat oikeudessa, niinkuin olet nyt puhunut? kysyi nimismies, kun hän jo oli ovessa.

— Tietysti..

— Milloin palvelusaikasi loppuu?

— Loppui jo kekrinä. Minä olen vain viikkosopimuksella uuteen vuoteen, jolloin Aslak saa Äkässuvannosta rengin.

— Hyvä. Olet siis jäävitön käräjäaikaan.

Niila lähti. Ulkona oli valoisa, sillä pohjan taivaalla paloivat revontulet. Niila oli ne nähnyt sadat kerrat, mutta nyt kiinnittivät ne hänen huomiotaan erikoisesti. Ne muodostivat kummallisia, riippuvia verhoja, joiden alareunat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta äkkiä syttyi niiden takana voimakas valo, joka salaman tavoin leimahti pitkin revontuliverhojen poimukkaita alareunoja ja hävitti yhdellä iskulla kaikki niiden eri värivivahdukset, levittäen ne laajana, kirkkaana vyönä yli pohjan taivaan. Se oli kuin koston salama yli monikarvaisen ihmiselämän. Niilan povessa hytkähti. Noin se saapuu kosto, silloin kuin sitä ihminen vähimmin odottaa. Aslak Rostokin oli elänyt monta vuotta rauhassa. Hänen elämänsä oli ollut kirjavaa, monimutkaista poimuilemista kuin äskeisen revontuliverhon värikäs helmus. Mutta pian iskee siihen koston salama ja silloin on Aslakin olo kirvelevän kipenöitsevää, juuri kuin tuo kirkkaasti hohtava, sulan metallin värinen tulikaan, jonka laidoilta nyt pirskahteli sädekimppuja avaruuteen kuin kipinöitä kiehuvasta ahjosta. Aslak saa tuntea, millaista on olla, kun mieltä polttaa rikoksen ilmitulo ja nilkkoja puristaa kruunun rauta.

Etelän taivaalla lensi tähti pitkänä kaarena poikki avaruuden, kunnes se äkkiä sammui. Se oli kuin vahvistus Niilan ajatuksille. Hän nauroi itsekseen astellessaan kylän alapäätä kohti. Siellä häämötti Aslakin aitta yön varjossa. "Ei taida isäntä enää monestikaan sen ovea avata", mietti hän käydessään.

Kurun Heemin tupa oli melkein pimeä, kun Niila saapui perille. Lieden punainen, riutuva hehku kajasti vain vähän ikkunaan. Niila hiipi varovaisesti eteiseen ja avasi hiljaa oven.

Miehet kuorsasivat penkeillä ja lattialla. Sammuva liedenhehku sykähti vielä kerran ja sen vapiseva valo hapuili seiniä, punaten vaisusti pöydällä olevien kahvikuppien kyljet. Seinällä, ikkunan yläpuolella tikutti herättäjäkello tasaisesti ja kovasti.

Niila painautui oviloukkoon lattialle ja veti lakin silmilleen.

Samassa liikahti joku penkillä ja uninen ääni kysyi:

— Niilako se on?

Se oli Aslak Rosto.

— Joo, murahti Niila ja oli nukkuvinaan.

— Missä kävit?

— Tuolla... kievarissa.

— Tulitko tietämään, oliko nimismies kotona? Niila säpsähti. Mitä varten hän nyt sitä kysyi?

— Kotona sanottiin olevan, vastasi hän verkalleen.

— Mahtaneeko tulla pykällykseen?

— Tiesi vain...

Olisipa Aslak tiennyt...! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. Olisipa Aslak aavistanut...! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään...

Joku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse eteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta jossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.

Niila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt oikein vai väärin?

Herättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan täytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että kellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi... "Rakkari! rakkari! rakkari!" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?... "Sinä juur'! sinä juur'!" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän kuunteli korvat hörössä. "Voititko? voititko? voititko?" Tuntui kuin olisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen yksitoikkoista nakutusta. "Rakkari! rakkari! rakkari!" alkoi se jälleen.

Kesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja ummisti päättävästi silmänsä.

XV.

Seuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli pykällyspäivän aamu.

Kurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon, raappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli noudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli aivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi piilossa vuorokaudet läpeensä.

Aslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon tuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä tuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto, palkisen poroisäntä.

— Eikö lähdetä? kysyi joku pihalla häärivistä.

— Odotetaan poroisäntää. Hän lupasi lähteä yhteen matkaan.

Tuokion kuluttua häämötti järvellä musta piste, joka läheni kirkonpuoleista rantaa. Sieltä ajoi poroisäntä.

Lappalaiset valjastivat poronsa ja odottelivat ajohihna kourassa poroisäntää, joka juuri saapui rantaan. Hetkisen päästä oli hän miesten luona ja tervehti:

— Huomenta! Täälläkö ollaan jo lähdössä?

— Huomenta, huomenta! Joutuahan pitäisi. Poroisäntä oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, yllä vahva pöykkyri [täysikasvuisen poron taljasta tehty peski] ja päässä tavallinen lantalaisnaapukka. Hän nautti suurta luottamusta lappalaisten kesken järkevyytensä ja tyynen esiintymisensä vuoksi.

Miehet hyppäsivät ahkioihin ja antoivat mennä. Samassa ilmestyi Kurun Heemin vaimo tuvan portaille ja huusi:

— Aslak, kahvipussisi jätit! Aslak palasi takaisin.

— Vanhuusko sinulle jo tulee, kun et muista kapineitasi? nauroi eukko.

— Tiesi vain. Ei tuokaan ole monesti tapahtunut, vastasi Aslak tukkiessaan pussia ahkion keulassa olevaan laukkuun.

— Taitaa olla pahan edellä...

Aslak ei vastannut, vaan karahutti toisten jälkeen.

Tie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan kyökistä tuikki tuli.

Kylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie järvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.

Aslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän erillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki tuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus tulla pykällykseen?

Poromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme. Siinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli siihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku kirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen edessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.

Poliisi, iloinen, hyväntuulinen mies kääntyi katsomaan.

— Soo, kuningasko viimeisenä ajaa? nauroi hän.

— Eihän sovi meikäläisten kruununherrain edelle.

— Soo, älähän suutu, vaikka vähän leikitellään.

— Eikö isäntäsi aiokaan pykällykseen? kysyi Aslak tuokion kuluttua.

— Jaa nimismies? En tiedä. Hänellä taitaa olla muita hommia.

Keskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt jälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet jäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat naskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin saaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin porojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu lähes puoli penikulmaa.

Taas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä alkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden juoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki aluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti muutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien ja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun matalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin koivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana urana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.

Etupäästä rupesi kuulumaan laulua:

— Voi kaimaa, voi kaimaa, kun laskee 'kuin tulisäkene' Salangin pienestä solasta... 'Mikä Jumalan varjelus piti olla, kun ei itseänsä loukannut'

lauloi karhea ääni.

— Kuka siellä laulaa? kysyi Aslak edessäajavalta Niila Skummilta.

— Kuulostaa Taapa-Tuomaan ääneltä.

Laulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia lentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat "kopeekkojaan", varoitellen toisiaan.

Hetken kuluttua alkoi toinen ääni:

— Salmon Salkollapa on sellainen ajokas, voiaa naa että, kun hän lähtee ajamaan, sillä on voiaa naa puol'toista säkkiä kahvia ahkiossaan voiaa naa ja se vielä juosten menee.

Se oli Salkko Hukka, joka joikkasi poroaan. Hän oli jo aamulla ottanut pykällysryypyt ja oli parahiksi hyvällä joikkauspäällä.

— On sillä pojalla vähän rahaakin, nunnuta nuu. On sillä Näkkälän aitan luhdissa nunnuta nuu kulta- ja silkkiliinat.

— Ei se Salkko paljoa tarvitse, ennenkuin joiku heruu, huusi poliisi edessäajajalleen.

— Ei. Puolikuppinen "mikstuuraa" paremman puutteessa, niin sillä se jo lähtee.

Joko ei Salkko kuullut tahi ei välittänyt näistä huomautuksista, sillä hän joikkaili edelleen:

— 'Tuomaan vilkuna', naa-naa hän on tosi rikas vilkunoista.[1] naa-naa hänellä on tosi etelän vilkunoita, nuu-nuu hänellä on niin paljon vilkunoita, naa-naa että kun hän niitä ajaa, on hänen pakko naa-naa järveä myöten haukuttaa...

[1] "Vilkuna" (lagiksi: vilggos) tarkoittaa poroa, joka on hyvin herkkä hyppimään tieltä syrjiin.

Joiku seurasi toistansa ja matka kului. Säkeiden välillä kuului vain tahdikas koparan kapse ja ahkioiden kepeä sihajaminen pehmeällä tiellä...

Edessä häämötti tunturin valkea selkä. Tie kohosi vähitellen ylemmäs. Näytti kuin olisi sen suunta ollut suoraan tunturin yli, mutta muutaman kilometrin päässä kääntyi se taas itää kohti ja kulki aivan tunturin päitse, kohoten sen takaa leviävälle ylänkömaalle, joka jonkun matkan päästä rupesi hiljalleen viettämään alaspäin. Sen toisessa laidassa piti pykällyskaarteen olla.

Aurinko punasi pilvien alareunoja etelän taivaalla, kun pykällysmiehet saapuivat perille. Siinä oli alaspäin viettävällä ylängöllä laaja pykällyskaarre, joka oli aidalla jaettu kahteen osaan. Ylempi osa oli täynnä poroja, jotka levottomina liikkuivat edestakaisin kuin aavan ulapan pinta. Niitä juoksi pitkin kaarteen reunoja ja pyöri keskuksessa tuhatpäisenä, sekavana joukkona, josta ei erottanut paljon muuta kuin levottomana lainehtivan sarvimetsän. Kuului lukemattomain koparain naske ja sarvien kalina, johon sekaantui omituista äännähtelyä, mikä suuresti muistutti veden lotkumista tunturikosken reunamiin kaivautuneissa kivikirnuissa. Ne olivat vasikoita ja vaatimia, jotka kilpaa roukuivat toisiaan. Lumi oli tallaantunut siljoksi ja koko tuon hyllyvän poromassan yllä kiiriskeli sakea höyry, jonka pakkasilma siihen muodosti sikin sokin juoksevien, läähättävien porojen lämmöstä. Poromassa "rullasi" puolelta toiselle kuin irtaantunut tukkiruuhka vihaisessa virran vuolteessa.

Pykällyspaikalle oli jo kokoontunut väkeä naapurikylistä ja siellä täällä loimotti kahvinuotioita, joiden ääressä miehet loikoilivat.

Tuskin olivat ajoporot päässeet valjaistaan, kun jo kirkonkyläläisilläkin oli kahvinuotio palamassa. Huudeltiin terveisiä toisilleen ja kyseltiin kuulumisia. Ulkokyläläisiä tuli kirkonkyläläisten nuotiolle. Tervehdeltiin toisiaan: "Burist, burist!" "Terve! Jumalan terve!" Vilkas puheensorina sekaantui poromeren jymyyn ja äänekkäät huudahdukset säestivät tuhatpäisen elon roukuvaa säveltä.

Aslak oli laittanut nuotionsa vähän erilleen toisista ja sen ääressä loikoili puolikymmentä lappalaista, joukossa kirkonkylän poliisi.

Aslak oli huonolla tuulella. Mitä tekemistä oli kruunun hukalla heidän parissaan? Hän silmäili kulmainsa alta poliisia, joka oli vilkkaassa keskustelussa Metsu-Pieran kanssa.

— On kuulunut, että täällä olisi äkässuvantolaistenkin poroja, virkahti poliisi ja katsahti pälyen Aslak Rostoon.

— Äkässuvantolaisten? Piruko niitä ulis' tenne tuonut?

— Tiesi vain, mutta kirkolla oli muuan äkässuvantolainen, joka sanoi vartavasten tulleensa porojaan pois hakemaan.

Aslak höristi korviaan.

— Kuka se oli?

— Seyrisvaaran Mikkala.

— Seyrisvaaran —?

— Niin.

Aslak ei puhunut mitään. Tuijotti vain mietteissään tuleen.

— No kyllähän sen näkee, kun ruvetaan pykältämään, sanoi hän sitten saatuaan tulen piippuunsa.

— Hän väittää, että hänen merkkinsä olisi muutettu.

— Muutettu? Kuka sen olisi muuttanut?

— Tiesi vain...

— Na minkälainen sen merkki un?

— Pykälä päällä, pistelys alla ja halkein, selitti joku joukosta. [Pykälä = kolo korvan reunassa; pistelys = syvempi ja kapeampi kolo; halkein = halki leikattu korvan nokka.]

— Semmunen merkki, junka kuka hivans' voi muuttaa, sanoi Metsu-Piera ja sylkäisi.

Kahvi oli valmis ja miehet ryhtyivät sitä juomaan. Kahvinjuonnin aikana saapui kirkolta päin ajomies, päässä pitkäpäällyksinen neljäntuulenlakki. Se oli Seyrisvaaran Mikkala. Hän ajoi suoraan poroisännän luo.

Hetkisen kuluttua tuli poroisäntä Aslakin nuotiolle.

— Täällä Seyrisvaaran Mikkala väittää, että hänen porojaan olisi meidän kaarteessamme, sanoi hän ja katsoi Aslakkia kuin selitystä pyytäen.

Tämä kavahti pystyyn.

— Vai väittää! No sehän saadaan heti selville.

— Mutta hän väittää, että niiden merkki olisi muutettu.

— Mitä se minuun kuuluu? Aslakin silmät leimusivat suuttumuksesta.

— Hän väittää, että niitä olisi sinun merkissäsi.

— Väittää! Baergalak, sehän mies väittää kohta mitä tahansa!

Aslak Rosto astui nopeasti norjalaisen luo.

— Sinäkö olet tullut tänne syyttämään minua varkaudesta?

Norjalainen mittaili tyyneenä Aslakkia katseillaan.

— Niin olen. Sinun merkissäsi on minun porojani.

— Baergalak, heittiö! Saat vastata puheestasi!

— Älä intoile! Minulla on mies mukana, joka voi sen todistaa.

— Kuka se on? Aslak Rosto katseli ympärilleen.

— Se on Iakka.

— Iakka —?

Aslak hämmästyi. Hän muisti, että Iakka oli ollut hänellä apumiehenä edellisenä syksynä, kun he olivat olleet poronhakumatkalla eräällä pohjoistunturilla. Sillä matkalla he olivat kohdanneet muutamia poroja, jotka olivat Seyrisvaaran Mikkalan merkissä. Aslakin vanha himo oli herännyt ja yks' kaks' olivat porot heitetyt kiinni. Merkkien muuttaminen ei luonnollisesti ollut vienyt pitkää aikaa ja seuraavana päivänä olivat porot Aslakin elossa. Näitä oli siis Seyrisvaaran Mikkala tullut hakemaan. Mutta hän oli tehnyt turhan matkan, sillä nuo kaivatut elukat olivat hänen kylässään vedätysporoina.

— Työhön sitten ja heti, että nähdään, kuka meistä on varas ja kuka valehtelija! huusi Aslak ja kiinnitti peskivyötään lujempaan. — Ja sinä, poliisi, pidä käsirautasi valmiina, jos sattuisi, että niitä tarvittaisiin.

— Joo, ne vain ovat valmiit, vastasi poliisi ja nauroi.

— Onko Taapa-Tuomas saanut vetomiehiä? huusi poroisäntä.

— Kyllä niitä on.

— Mitäpä siinä sitten muuta kuin veräjät auki vaan!

Miehet riensivät alempaan aitaukseen ja avasivat väliveräjän. Pykältäjät asettuivat pykällyslautoineen [laudankappale, johon viirulla merkitään omistajansa kohdalle jokainen veräjästä vedetty poro] molemmin puolin veräjän suuta ja yksi vetomiehistä oikaisi suopunkinsa veräjästä sisään.

Se tarttui. Suurisarvinen vankka hirvas [urosporo] rupesi riuhtomaan suopungin! päässä. Se jännitti kaikki voimansa vastakynteen, kiersi päätään puoleen ja toiseen ja löi etujalat lujasti tantereeseen. Mutta vetomies oli toimeensa tottunut ja kiskoi rimpuilevan poron veräjästä ulos.

— Se on Roston! huusi pykältäjä ja veti viirun Aslakin nimen alle.

— Antakaa seyrisvaaralaisen tarkastaa, onko sen merkki muutettu, huusi Aslak ja hänen silmänsä kiilsivät vahingonilosta.

— Mitä joutavia! Näkeehän sen, ettei sitä ole muutettu. Tasainen on karva korvissa.

Tuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja poro poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden vetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat, hikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.

— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut nulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut, kuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi eläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse. Poro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava jauhosäkki.

Heittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja kymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat isolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne laudankappaleilleen.

— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan merkitsijäin ohi.

— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin. Hei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.

Mikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa oli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki oikealta.

— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta onhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.

— Katsohan tarkkaan vain, että tunnet omasi, ivaili Aslak.

Poliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää.

— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos leikkaus olisi viimesyksyinen.

Suopunki irroitettiin ja poro laskettiin irti. Seyrisvaaran Mikkola oli vähän nolona. Tähän saakka oli jok'ainoa Roston merkki ollut oikea.

— Taitaa olla parasta, että lähdet kotiasi ja tilaat jo valmiiksi Naakelin asianajajaksesi ensi käräjiin, sillä minä toimitan sinulle haasteen, niin pian kuin tästä keritään, sanoi Aslak ja väänsi pahaenteisesti suutaan.

— Parastahan on, että annat sen heti, lausui poliisi.

— Samantekevä! Aslak kaivoi peskinpovesta kukkaronsa ja veti viisimarkkasen esiin. — Poliisi, haasta tämä norjalainen kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!

— Ei tässä nyt haasteta... Tässä on tärkeämmät toimet nyt, huomautti poroisäntä.

— Minä olen vain kruununasioissa haastemiehenä, lausui poliisi ja työnsi syrjään Aslakin ojennetun käden.

— Vai niin. No samantekevä, onhan tässä kirkonkylän lautamies. Tuossa, kievari, haasta sinä tämä Mikkola kunnianloukkauksesta. Baergalak, minä en kärsi, että jokainen Äkässuvannon varas tulee minua soimaamaan! — Jopa puhuit itsesi pussiin, Aslak, huomautti poliisi. — Sanoit Mikkolaa varkaaksi. Nyt on Mikkolan vuoro haastaa sinut.

— Pidä suusi, kruunun koira! Kyllä minä tiedän, mitä puhun.

— Nyt loukkasit minun kunniaani ja siis on nyt minun vuoroni haastaa sinut. Lautamies, haasta tämä Aslak Rosto kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!

Muutamat miehistä nauroivat, mutta toiset seurasivat vakavina yleistä rähinää. Poliisi oli olevinaan vihassa ja tyrkytti lautamiehelle haasterahaa.

— Heittäkää hiiteen, miehet! huusi poroisäntä. — Haastakaa sitten, kun on pykällyksestä keritty, niin paljon kuin haluatte, mutta nyt ei.

Aslak kiroili ja sadatteli ja uhkasi nostaa hirmuisen kanteen tällaisesta törkeästä kunnianloukkauksesta.

Vetomiehet ryhtyivät jälleen työhönsä. Taas singahti suopunki ilmassa ja poro tuli veräjästä ulos niin että lumi tuprusi.

— Roston! huusi merkintuntija.

— Tarkasta, baergalak, tarkasta korvia! Ehkä se nyt on sinun! huusi Aslak ja pui nyrkkiä norjalaiselle.

— Siivolla nyt, että saadaan tehdä työtä! komensi poroisäntä. — Jos Aslak ei ole hiljaa, niin minä keskeytän koko toimituksen.

Aslak vetäytyi syrjemmäs ja seurasi pahaenteisen näköisenä toimituksen kulkua.

Vetomiehet vaihtuivat ja poro poron perästä siirtyi alakaarteeseen. Seyrisvaaran Mikkola tarkkasi jokaista Roston-merkkistä, mutta ei yhtään epäilyttävää korvaa tullut näkyviin. Hänen noloutensa kasvoi ja jonkun ajan kuluttua hän vetäytyi muutamalle kahvinuotiolle ja rupesi katselemaan eväitään.

Lyhyt talvinen päivä oli kulahtanut loppuun, kun pykällys päättyi. Puolitoistatuhatta poroa oli siirtynyt alakaarteeseen. Runsaasti toinen verta oli vielä jälellä seuraavaksi päiväksi. Kun oli huutokaupalla myyty päivän kuluessa kerääntyneet peurakorvat [peurakorva = poro, jonka korvissa ei ole minkäänlaista merkkiä] ja tuntemattomat merkkiporot sekä valittu paimenet yön ajaksi kaivamaan laskettavia luettuja poroja varten, lopetettiin toimitus. Vetomiehet palasivat hikisinä ja väsyneinä nuotioilleen, joiden kyljissä pian kiehuivat mustapintaiset kahvipannut.

— Aslak Rosto on rehti mies, kehuskeli poliisi poroisännän nuotion ääressä. — Ei yhtään väärää merkkiä koko päivänä.

— Älähän puhu, huominen päivä on vielä kokematta, huomautti muuan miehistä varovasti.

— Minulta vaan on monta poissa, murisi Salkko Hukka nuotion toiselta puolen. Hänen kuparinkarvaiset kasvonsa olivat alakuloiset.

— Eikö ole löytynyt koulumiehen lasten ajokasta? kysyi poliisi.

— Ei ole. Olen kulkenut yläkaarteenkin poikki ja halki, mutta ei vaan näy.