Part 8

— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään oviaukosta.

Emäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden päähineen. Vieraat työntyivät kotaan.

— Buore aeked! tervehtivät he hiljaa.

— Ibmel adde! [Jumal' antakoon!] vastattiin ujosti.

Aslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa, ja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.

Emäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä asioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa huomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä naima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä paitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta komea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän muisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli kosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava... ja kierosilmäinen... vaikka rikas... ehkä rikkaampi kuin Rosto. Maria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona. Olihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen. Eikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa kultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin sukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta kotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.

Aslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa liukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui sormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen ikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän ulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi yleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä, pyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän nousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden [säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet, jotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen rinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran vaaputtelevaa.

— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään siristäen.

— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten pääsisi asian alkuun.

— Onko hukkia vuottunut [näkynyt]?

— Ainahan se joku...

Pieti ryiskeli ja täytteli piippuaan. Alkuun pitäisi päästä. Kovin ottikin kovalle tämä puhemiehen toimi.

— Me sitä ollaan vähän oudommilla asioilla, aloitti hän hetken vaitioltuaan ja sytytti piippunsa. — On käynyt tällä sisarenpojalla vähän yksinäiseksi olo, sen jälkeen kun äijäkin kuoli.

Oula Sarre täytteli myös piippuaan korvat hörössä kuunnellen puhemiehen esitystä.

— Ja aikahan se jo olisi Aslakillakin... Olisihan se jo saanut ennenkin tämän tempun... mutta se kun ei ole tullut.

Pieti räpytteli silmiään ja katseli sisarenpoikaansa, joka kulmat rypyssä odotteli jatkoa.

— Ei ole tainnut olla asiasta ennemmin puhetta, mutta nythän sopisi puhua.

Kun ei kukaan virkkanut mitään, paukautti Pieti vihdoinkin pään:

— Se tämä Aslak ottaisi akan ja pyytäisi tytärtäsi.

Se oli sanottu. Nyt sai Sarre puhua suunsa puhtaaksi.

Eikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis vastaamaan:

— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä asioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa kaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti sekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää. Ja niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. — Mitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.

Anni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi hämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten ovensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.

— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua vaimokseen.

Tyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä ja huokasi syvään.

— Sano, sano, mitä ajattelet, kehoitti isä.

— En minä tiedä...

— Tiedä! No onko sinulla mitään Aslakkia vastaan?

— Ei.

Se tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli synkkä.

— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos kodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.

He pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet. Hän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi valoisa taivas käydä pilveen.

Hänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa siljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä vasten.

Hän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden revontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.

— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja katseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea, mutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.

— En tiedä, vastasi hän hiljaa.

— Rakastatko toista?

Anni painoi päänsä alas ja nyppi kaulaliinansa reunaa.

— Kyllä, kuiskasi hän.

— No miksi et ota häntä?

Anni katsoi Aslakkia ja hänen silmänsä loistivat surullisina.

— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän osaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.

— Kuka se on?

— Sitä en saata sanoa.

— Rakastat herraa? Aslakin ääni oli kylmä ja kalsea.

— Älä kysy, en saata sanoa.

Tuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa, liinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin kovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun. Totisesti! Oulan Anni rakasti herraa.

— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin. Hyvästi, Anni!

Aslak Rosto ojensi kätensä ja hänen äänensä oli katkera.

— Ei sinun silti lähteä tarvitse... Aslak katsoi häntä kummissaan.

— No mutta kun et minusta huoli?

— Enhän ole sitä sanonut. Sovi isän kanssa.

— Sinullako ei siis ole mitään vastaan?

— Ei.

Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mitäpä hän siitä, vaikka Anni rakastikin toista. Se oli pian menevä ohitse. Hän saisi Annin, kelpo vaimon. Se oli pääasia. Hän tunsi omituista liikutusta povessaan. Ei tarvinnutkaan lähteä paluumatkalle omalla härällä. Annin valkolla saisi hän ajaa. Anni oli suostuvainen.

Hän palasi kotaan, jossa kaikki olivat uteliaina odottaneet keskustelun tulosta.

— Olemme sopineet Annin kanssa, sanoi Aslak ja hänen otsansa oli kirkas ja silmät loistivat. — Anni jättää asian sinun ratkaisusi varaan, Oula.

— Minun ratkaisuni on selvä: ota tyttö, kun saat. Eihän siinä enempää.

Oula Sarre nauroi ja katseli ympärilleen silmiään räpytellen.

Asia oli siis valmis. Aslak käski Niilan noutaa laukun sisään.

Niila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen ja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos minkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja [solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.

Aslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän surumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.

Maria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa viinanassakan ahkiosta.

Nassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri kotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin. Annikin maistoi vähän.

— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi annoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.

Oula ryyppäsi ja irvisti.

— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos minullakin.

Naapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä houkutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.

Juotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan valmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka vaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.

Puhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre oli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä kehuskelemaan.

— Siitä saat tytön, Aslak, joka ei tyhjänä tule kotaasi. Olisi sen jo moni vienyt, mutta ei ole annettu.

— Ei lisä luotaan lykkää. On sitä koparakarjaa minullakin.

— On, on.

— Kumma, ettet ole ennemmin nainut, Aslak?

— Ei ole sattunut sopivata.

— Mutta nyt sattui, totisesti!

Viina kulki kierrostaan ja iloisena kaikui puheenpajatus.

— Vieläkö on sama pappi teillä? kysyi Aslak.

— Ei ole. Entinen muutti pois. Uusi tuli viime jouluna.

— Minkälainen mies?

— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt. On käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia on pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission = lähetys, tässä: pitäjämatka.]

Aslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin Annin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi korviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että olisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous, mutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.

Hän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä katkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan pastorin.

— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se poika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa Mattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu... suurina lohkareina!

— Onpa se saarnamies.

— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän hyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja mikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.

Aslak ryyppäsi ja hänen hikiset kasvonsa hohtivat punaisina.

— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat kristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin näkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät niinkuin ei mitään.

— Ka se. Niin on kuulunut tännekin, että kristitty se mies...

Puhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä silloin ollut keskusteluaineista puutetta.

Puhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui Tenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä olikin lantalainen ja "alhaalta" tullut. Ensi alussa kun hän oli Tenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä leikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut tulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan "myösterit", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli opettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle vertoja veti.

Aslak otti pitkän kulauksen ja heitti kahvikupin menemään.

— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin kansakoulut minä sittenkin panisin noin!

Hän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin olisi heittänyt jonkun nurin.

— No mutta mihin panisit opettajan, väärtisi? kysyi Sarre.

— Minä tekisin hänestä sinatöörin, hah, hah!

Koko kota oli yhtenä naurun kikatuksena.

— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi pääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa jutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää muistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.

— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila! Sata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat kaupunkia katsomaan!

— Vai sata ruplaa, heh, heh! nauroi vanha Pieti.

— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen kupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!

— Na, na, älähän niin tyrkkää... kaatuu maahan...

— Ann' kaatua! Kyllä täällä on... ja ahkiossa lisää!

— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan vanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten ryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii lappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias enää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.

— Nuu, kyllä ne ovat pettäneet, baergalak, kirosi Oula Sarre ja sylkäisi.

— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi ruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla, kun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen kuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen juksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se ei peloita.

— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat juottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja punnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä sattui kulloinkin saamaan.

— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi kruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin kauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin... vängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja, että hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta ulos.

— Mutta sain minä kerran kostaa koranukselle.

— No miten?

— Myin seuraavana vuonna äijälle muutaman satasen riekkoja ja niiden joukossa parikymmentä — pissihaukkaa! Eikä äijä huomannut. Niin menivät vaan muiden mukana, päät siiven alle pistettyinä.

— Eikö tarkastanut kynsiä?

— Kuka siinä kiireessä jouti.

— Niin, sillä kertaa voitit. Mutta jos olisit ollut koulunkäynyt, ei kauppias olisi ensi kerralla päässyt pettämään, huomautti naapurikodan isäntä.

— Eihän päässytkään.

— Ei kyllä, mutta ei olisi päässyt yrittämäänkään.

— Tiesi koranuksen.

Samassa rupesi ulkoa kuulumaan väittelyä. Kaksi juopunutta ääntä otti tiukasti yhteen:

— Kyllä minä merkin tunnen! — Et tunne!

— Baergalak! Tuon merkin minä tunnen pimeässäkin.

— Et tunne!

Ääni oli terävä ja äkäinen ja Aslak kuuli, että se oli Niila Skum.

— Sehän on Hukka-Salkon merkki, yhtyi puheeseen kolmas.

— Se on vale kuin kissa! Se on meidän isännän merkki!

Aslak kömpi ulos. Siellä seisoskeli kolme nuorta miestä hänen ahkionsa ympärillä ja väitteli ahkion keulaan kaaristetusta taljasta, jonka merkitty korva pisti esiin nuoran alta.

Hän kirosi hengessään. Olikin pitänyt jättää korva leikkaamatta!

— Mitä täällä seisotte? Painakaa tiehenne! äsähti hän miehille ja piilotti korvan.

Rengit vetäytyivät mutisten ulommas ja Aslak ryömi takaisin kotaan.

Siellä oli Maria-emäntä saanut illallisen valmiiksi. Poronlihakeitto höyrysi puukulhoissa, joista kukin vieraista sai yhden eteensä. Kaksi pinoa viipaleiksi leikattua leipää oli padan kannella ja perällä, pienellä nelikulmaisella puutarjottimella iso, miehenpään kokoinen voimöhkäle. Siitä sai kukin veistää niin suuren palan kuin halusi.

Otettiin ruokaryypyt ja käytiin käsiksi illalliseen.

Ulkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat keskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat olevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja viinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan lailla hiipii elon kimppuun.

Kesken kaiken aloitti joku surunvoittoisella äänellä:

— Nuoruuden aikana käy ihminen iloisin mielin elämän tietä...

— Kylläpä Antras nyt, kun rupesi manalaisten joikua, virkkoi emäntä.

— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä paimenessa joikkaa päivät kaiket.

Hetken päästä vaihtui sävel toiseen, villiin, yksitoikkoiseen:

— Voi voi voi laa laa laa luu luu luu fam fam fam huo huo huo!...

— Jopa rupesivat hukkaa! huudahti Nilsa, Annin veli.

Pojat tuntuivat olevankin laulupäällä.

— Dat i oidnu silke ige golli siste. Dat lae nu faurro atte im lae oidnam daggar dam mailmest, gost laem golggam, imge aiggo luoppat, ouddalgo jamam...

[Sitä ei näy silkin eikä kullan sisästä. Se on niin kaunis, etten ole nähnyt sellaista tässä maailmassa, missä olen kulkenut, enkä aio erota, ennenkuin kuolen.]

lauloi reipas, sointuva ääni.

— Se on Tomma, meidän renki, sillä on morsian kirkolla, selitti Maria-emäntä.

— Kenen tyttäriä se on?

— Suntion, sen Naakeli-Salkon, joka on Lainiosta muuttanut Äkässuvantoon.

Oula Sarre kömpi ovelle ja huusi:

— Pojat, tulkaa syömään!

Rengit työntyivät kotaan ja istuivat ovensuuhun. Hekin olivat maistelleet kelpo lailla, päättäen sameista silmistä ja punoittavista poskipäistä.

— Vai on se Tommallakin morsian? sanoi Aslak Rosto. — Terveheksi vain!

Hän ryyppäsi.

— Pitäähän se rengilläkin... murahti Tomma ja kävi käsiksi lihapalaseen.

Illallisen jälkeen jatkuivat juomingit edelleen, siksi kunnes nassakka tyhjeni. Vasta sitten lakkasivat käheiksi käyneet äänet lallattelemasta ja juopunut kodan väki nukkui, mihin kukin sattui. Seuraavana päivänä osoitti aurinko ainakin kahtatoista, ennenkuin savua rupesi näkymään Sarren kodan räppänästä.

XIV.

Kirkonkylä nukkui.

Pappilasta, lukkarista ja koululta olivat jo valot sammuneet. Alapäästäkään kylää, jossa tavallisesti valvottiin myöhään, ei näkynyt tulta enää muualta kuin Kurun Heemin tuvasta, jonka likaisesta ikkunasta loimotti takkavalkea kauas hangelle. Sisältä kuuluvasta turinasta päättäen ei maatamenoa vielä hetikään ajateltu.

Tuvassa istui kymmenkunta lappalaista ja joitakuita alapään mäkitupalaisia poltellen ja tarinoiden. Pöydän päässä selkäkenossa loikoi Aslak Rosto seinään nojaten, lakki takaraivolla ja hikiset kasvot punoittaen tulen loimosta. Pankolla oviloukossa, melkein häntä vastapäätä, lojui Salkko Hukka, toinen jalka pankolla, toinen lattialla. Tavallisesti he väittelivät toisiaan Aslak Roston kanssa, mutta toisinaan vei heidän tiensä yhteenkin, varsinkin markkina- ja kirkkopaikoilla. Salkko oli tullut venäjänlehtiä ostamaan — Heemin vaimo piti näet pientä kauppaa — ja jäänyt "se kun vain" lojumaan ovensuuhun kuunnellakseen, mitä toiset turisivat. Aslak taas oli omassa käymätalossaan.

Miehet haastelivat heinävahingoiden korvauksista, joita oli taas saatu maksaa enemmän kuin moneen aikaan. Keskustelu kävi suomeksi, sillä kaikki läsnäolevat lantalaiset eivät osanneet lappia.

— Pitäisi saada sellainen laki, että talollisten olisi vedätettävä heinänsä ennen joulukuun ensi päivää, huomautti Heemi.

— Naa, sillun eivät porot soisi, yhtyi puheeseen lieden ääressä istuva vanha lapinäijä, jota kylän kesken kutsuttiin Metsu-Pieraksi. — Mutta kun vasiten jettava heinaus, niinkö Maattelan Iiskukin. Oli sanonut, että saavat saura [heinäpieles] jeeha, kiila palkinen maksaa.

Hän sytytti koivunvarvulla suurikoppaisen piippunsa, heitti risun takkaan ja sylkäisi.

— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet, kahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.

— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin seitsemän penniä.

Heemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä auttamaan ja tokaisi:

— Oli sitä siinäkin...

Aslak sylkäisi pitkän syljen.

— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se onkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.

Heemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan pannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.

— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä sanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan: No ei, vaikka mikä!... Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut oikeassa. Kristittyhän se... mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään inttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.

Pöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen. Aslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan myöten.

— So, miehet! Siinäpä olisi.

Miehet puhaltelivat ja hörppivät, kallistelivat vateja ja puhaltelivat. Kuului tahdikas särpiminen, jonka säännöllisesti katkaisivat vain puhaltelemiset ja sokeripalojen rutina luisevien leukapielten välissä.

Ensimäisenä kerkesi Metsu-Piera.

— Aednag gitos! [Paljon kiitoksia!] sanoi hän pyyhkäisten peskinhihalla suutaan ja mulkoillen tyytyväisenä pyöreillä silmillään. — Naa-a, kiila sen heti kuulee uskottoman papin. Se saattaa kiila rempia muut raamatun paikat miten kuten, mutta iks paikka un, jussa hen tarttuu. Se un se Kolkaatan paikka. Siihen jee mias kuin riekku anshan, ei paase uli eik' impari. Mutta kristittu paappi mennee lepi kuin ei mithan. Mie satuin Kiistalhan, ku' tema paappi piti siellä raammatunsilituksen ja mie ajattelin, etta annas kattua, miten se paasee sen Kolkaatan paikan. Mutta hivin paasi, niin meni vain kuin ei mithan.

— Joo, sanoi Aslak, minä olen sen aina tiennyt. Mutta oikein selvästi näin sen silloin, kun hän isäukon ripitti. Siinä olisi tullut suolat suuhun uskottomalla papilla.

— Mainitsi se siitä kirkossakin, huomautti Kurun Heemi.

— Mitä hän sanoi?

— En niin tarkkaan muista... jotakin riettaan hengistä.

Vaiettiin hetkinen, jolloin ei kuulunut muuta kuin piippujen yksitoikkoinen kurina. Viimein virkkoi muuan penkillä lojuva nuori mies, jolla oli lakki silmillä:

— Onhan se riettaan voima suuri. Pannen kylässä kuuluu taas puukko liikkuneen. Ei kuulemma pysy paikoillaan, vaikka kuinka asetettaisiin. Liikkumaan vaan pakkaa.

Puhe suoltui uusille urille ja Aslak oli iloinen, että päästiin puhumasta isävainajasta, johon hän oli kuin sattumoisin tullut viitanneeksi. Haasteltiin näyistä ja ilmestyksistä, joita yksi ja toinen oli nähnyt; kerrottiin pienistä lapsista, jotka itkevät metsässä, mutta heittävät itkunsa, kun sanoo: 'Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen'. Melkein jokainen oli sellaista kuullut. Ne olivat kastamattomia lapsia, jotka olivat jätetyt metsään ja tuntureille kuolemaan, eivätkä päässeet rauhaan, ennenkuin saivat siunauksen. Yksi ja toinen kertoi kokemuksiaan ja yhä kummempia saatiin kuulla takkatulen hiljakseen riutuessa. Kahvit oli jo aikoja juotu. Heemin vaimo oli nostanut pannun uunin kupeelle ja torkkui jo karsinaloukossa. Hän oli jo niin usein kuullut nämä pykällysmiesten jutut, etteivät ne häntä enää huvittaneet.

— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti piippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme nuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri apajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan. Kun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan yli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt ketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin. Minä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka itse rietas-äijä, niin yli minä tuon... Mutta arvaatte kai, että hämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain kaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei ollut ketään.

Aslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa oli jo melkein pimeä.

— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja jännityksestä.

— Tiesi jo...

— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni. Heti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.

Miehet säpsähtivät ja Heemin vaimokin heräsi.

— Kuka se oli? kysyi Aslak Rosto. — Salkko... Hukka-Salkko nimittäin...

Aslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan rikkonut vaitioloa tuokioon.

* * * * *

Sillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa, istuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä olikin tärkeitä kerrottavia.