Part 7

Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat jokaista pienintäkin risahdusta.

— Uuooaa!

Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon. Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.

Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella. Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.

Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen, silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. — Baergalak!

Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.

Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?

Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta suunta ei muuttunut.

Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui. Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.

Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.

Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia. Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.

Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet. Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

* * * * *

Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille ilmoittamassa hänen asiataan.

Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'

Ovi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.

— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?

— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia hakemaan.

— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota... sinulla on poro tietysti?

— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä. Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.

— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.

Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.

— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.

Hetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.

Aamutähti rupesi vähän vaalenemaan.

XII.

Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa. Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.

Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle. He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.

Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli kirkolla.

— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen hihnanpään Niilalle.

— Vielä, mutta kovin on huonona.

— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.

Renki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.

Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha, likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.

Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin, päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.

— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti koiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi. Eivät ne renkivetelykset ymmärrä.

— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa kyyköttävän rengin jalkoihin.

Talja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle. Sitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.

— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän kerkesin.

Pastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt pienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.

Hän polvistui sairaan viereen ja ryhtyi keskusteluun.

— Mitenkä voitte nyt? kysyi hän ja otti vanhusta kädestä.

Tämä haukkoi ilmaa vähän aikaa, ennenkuin saattoi vastata.

— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja sylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.

— Mitenkäs sielun laita on? Onko senkin tila yhtä huono?

Sairas nielaisi muutaman kerran.

— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia rukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi rakas! Helvetti on edessä, pappi rakas... oi, voi!

Pastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi tullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja kerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli kokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset sairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän hämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.

— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi, sanoi hän hetken päästä.

— Mitä syntiä se vanhus on sitten tehnyt?

— Minä olen varastan... yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti hänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.

— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti tunnustuksen.

— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti päätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.

Sairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus oli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja katsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja tarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:

— Minä olen ollut varas... alma [tosi] varas... En voi sanoa lukua... mutta paljon niitä on... omasta ja naapuriseurakunnista... pappi rakas..!

Hän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:

— Niitä on paljon, paljon... kaikenikäisiä... mutta vaatimia ja vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle... Se elo, jonka minä...

Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle, puoleksi tajuttomalle ilmeelle.

— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka muistutti koiran ulinaa:

Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää mennä... palavaan pätsiin... oi, voi!

Pastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.

— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.

— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa... Ajattele, koko järven selkä täynnä... Siinä on paljon... monta tuhatta... Minun käteni ovat veressä!

Hän ojensi käsiään pappia kohden.

Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen äänensä soi yhä niin avuttomana.

Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui, mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.

— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon... koko järven selkä... verta ja suolia... oi, voi!

Hän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.

— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.

Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa, kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja peljästyneinä.

Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä istualleen ja huusi katkonaisesti:

— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa... Ruijaan ja Lainioon... ja Hukka-Salkolle!

Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä. Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle. Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne pahimpaan...

Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!

Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.

Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin ukonilman edellä.

Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.

— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.

Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:

— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.

Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin epämääräisessä syvyydessä.

— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle arkku.

Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.

XIII.

Kolme miestä ajelee pohjoista kohti.

Porontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä pitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden oksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen ja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat erinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat hohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.

Ajajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi. Tummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski] alkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka on kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin rinnuksessa loistelee hopeasolki.

Porontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli kulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt renkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema oli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut vaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin että miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei ollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla pimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen tekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän ja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden Niila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen lähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä kihlajaisissa.

Kauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä. Sen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka, täyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä liioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, — oli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei Anni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui siinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä kesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen pakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon eikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan oli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla, palvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin. Sellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka vielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli maine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein tavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.

Niissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista kolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja tuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä, Paljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne olivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu Tenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut puurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini- ja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen voilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa, häävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä oli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Ja runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän alapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha Rosto saanut kunniallisen hautauksen.

Näissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni Sarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut selvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi ja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli Anni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta rukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo ruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan, vaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi, jota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:

'Silmänsä pitää pestä sen, joka sen tytön pangoittaa...'

[Pangoittaa — panee pangan päähän (niinkuin porolle), kahlehtii.]

Aslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään kepein mielin.

Oula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta. Sen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak oli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä olla perillä.

Jonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän aika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten kuin kotona.

Niila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen. Pienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa musta kahvipannu lämpenemässä.

Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe matkan tarkoitukseen.

— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla herätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.

Niila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta isäntäänsä.

— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset saanut? kysyi hän sitten.

— En... muistelehan.

— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka] niin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli moittinut, heh, heh!

Renki nauroi ja täytti kolmatta kuppia.

Aslak siveli leukaansa ja hänen suupielensä oli äkeässä juomussa.

— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti se kaivelee sisua... Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon ottanut.

Vanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi sänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:

— Oletko sitten itse niin varma, ettet vedä vasikannahkaa?

— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä leipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno, joka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.

Vanhus joutui hämilleen ja virkahti:

— Mitäpä minusta... Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole, kun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.

— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo ennestäänkin.

— Taitaapa olla.

— Kuuluu se rikas Rasmussenkin Annia kosineen, tiesi Niila.

— No kun ei ottanut? Vanha Pieti veti paksun voiviipaleen leipäpalansa päähän ja haukkasi.

— Ei.

— Sitä tyttöä ei taidakaan olla niin helppo pangoittaa?

— Siltä tuntuu.

Aslak käänsi päätänsä kuin näyttääkseen, kuinka tyyneesti hän asiaan suhtautui, kun hänen silmänsä sattuivat poroon, joka kuopi lunta pienen matkan päässä. Se oli valkoinen nulppo, vain vähän kyljiltä rusahtava, josta näki, että sitä oli kesä hoidettu talossa. Poro kaivoi jäkälää eikä näyttänyt miehiä huomaavan.

— Siinäpä on Hukka-Salkon kunteus [neljännellä vuodella oleva poro]!

Niila kääntyi katsomaan.

— Kas vaan! Sama joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.

— Sama... Täälläpäinkö Salkko nykyään paimentaa?

— Ei pitäisi. Urtasoaivin alla on kylä... oli ainakin viime viikolla. — Jos ei lie jutamassa [muuttamassa].

Poro nosti päätään ja katseli miehiä. Sitten kääntyi se äkkiä ympäri ja laukahti muutaman askelen saparo pystyssä, kaivoi hetkisen ja laukahti taas, kunnes rupesi jälleen hakemaan jäkälää.

Aslakille muistui äkkiä mieleen Suuvuonon markkinat kaksi vuotta taaksepäin. Hän oli kuulevinaan Salkko Hukan sanovan: 'Hyvä on! Minä ajan sitten Kortsalle suoraa päätä', ja näkevinään itsensä kantamassa Salkon nisujauhopussia Larssenin naapuritalon pihalle. Hän puri huultansa.

— Niila, heitämme kiinni! huudahti hän hypäten pystyyn ja irroittaen suopungin ahkion keulasta. — Siinä on meille tulijaisporo!

Hänen sieramensa laajenivat ja katse oli terävä.

Niila ehti vain murahtaa jotakin, kun Aslak jo oli menossa suopunki kädessä. Hän heitti kupistaan porot menemään ja ryhtyi nuristamaan neljättä. Mutta pannu oli jo ehtynyt. Neljäs kuppi ei tullut enää täysinäinen, tulihan vain runsaasti puolilleen, mustaa ja sakeaa kuin terva. Niila hörppäsi sen ja oli tyytyväinen.

Hän silmäsi Aslakin jälkeen. Siellä makasi jo poro puukko rinnassa ja liikutteli hiljaa takajalkojaan. Aslak istui sen kaulalla ja piteli kiinni etujaloista.

— On se julmettu rohkea, mutisi vanha Pieti piippuaan täyttäen.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin poro oli nyljetty ja lihoiksi lyöty.

— Tuohan sieltä ahkion keulasta säkkiä! huusi Aslak.

Niila vei säkin.

— Tällähän on vielä sormenverta pintaa, sanoi Aslak asetellessaan lihapalasia säkkiin. — Vai koulumiehen lasten ajokkaana! Ei tällä enää ajele kukaan, hah, hah! Sekin äijä se lainailee lappalaisilta poroja; ei raski omiaan käyttää... Mutta olipa pappikin päässyt hänen perilleen. 'Sehän on koko kiero äijä se Vaskuri', sanoi hän tässä tuonoin, kun tavattiin.

Aslak heitti koparat Niilalle ja jatkoi:

— Pane nuokin mukaan. Siinähän menevät muiden kanssa... Joo, niin sanoi pappi. Minä jo kerran pelkäsin, että Vaskuri käärii hänet pauloihinsa, mutta eipä onnistunutkaan, vaikka olikin hyvin lirkun larkun. Minä olen siitä asti kantanut sille äijälle kaunaa, kun hän kerran pikku poikana ollessani varasti meidän kodassa kahvia. Meillä oli ollut seurat ja illalla pidettiin polvirukoukset. Vaskuri oli polvillaan kahvisäkin vieressä ja sillä aikaa kuin hän veisasi; 'Me sua Jeesu ylistämm', ammensi hän oikealla kädellä kahvia housuntaskuunsa niin paljon kuin ennätti. Minä makasin ovensuussa rou'on alla ja näin koko menon ja siitä päivästä saakka en ole voinut häntä sietää. — Katsohan, Niila, tämä on sentään toisenlaista peliä. Me otamme tämän, mutta me emme teeskentele hurskautta samalla kertaa. Me sanomme vain: 'Salkko Hukan poro! Talja pois! Hän tekee meille saman tempun'. Hehhee! — Hei, ripusta säkki tuohon mäntyyn! Otamme palatessa.

Aslak pyyhki veitsensä ja Niila kantoi säkin osoitettuun paikkaan. Aslak otti taljan ja palasi nuotiolle.

— Tuon minä kytken Sarren kodalla, sanoi hän ja heitti taljan ahkion keulaan.

Miehet kaaristivat laukkunsa ja valjastivat härät. Aurinko oli jo alenemassa, kun he lähtivät jatkamaan matkaansa.

* * * * *

Oli jo pimeä, kun Aslak Rosto seuralaisineen saapui Sarren kylään. Heidät otti vastaan vihaisesti haukkuva koiraparvi, joka uhkasi ihan repiä heidät. Eivät siinä paljon auttaneet rajantakaisten lappalaisten kiroukset eivätkä komennot. Mutta kun ukko Sarre itse kömpi kotansa ovelle ja ärjäisi: "Siit, baergalak!" tuli hiljaisuus ja koirat ryömivät häntä koipien välissä takaisin kotaan.

— Ihmisiä tulee, sanoi ukko Sarre, lihavahko pienenläntä mies, jonka poskilla asui ainainen helakanpuna, seurauksena alituisesta ryypiskelemisestä.

Sarren vaimo, vaatimattoman näköinen eukko, potkaisi koiria, jotka pakkasivat murisemaanpa laitteli taljaa kodan vasemmalle puolelle, missä oli vierasten kunniapaikka. Anni, joka pesi kahvikuppeja padassa, korjasi lakkiaan ja muu nuori väki työntyi ulos.