Part 10
— Missähän se on? Sehän oli hyvälahjainen poro, huomautti joku.
— Tiesi vain...
Samassa saapui paikalle Aslak Rosto. Hän oli hyvässä humalassa ja kehuskeli leveänä:
— Siinä nyt nähtiin! Ei ainoatakaan väärää merkkiä! Baergalak! Sanokoon nyt minua varkaaksi kuka uskaltanee!
— Istuhan alas, muuten palaa peskisi, varoitti poliisi.
— Suu kiinni! Minulla on peskiä vaikka kuinka monta. Ja nahkoja myös, näetkö? Hän viittasi yläkaarteeseen.
Aslak heittäytyi nuotion ääreen ja joutui istumaan Salkko Hukan viereen.
— Hei, Salkko, mitä murjotat? Eikö ole puhdas omatuntosi?
— Tutkihan omaasi vain äläkä huolehdi muista.
— Vai niin, vai sillä päällä olet. — Mutta poliisin raudat jäivät käyttämättä, hah, hah! Olisihan se ollutkin somaa, jos Aslak Rosto olisi lähtenyt raudat käsissä vanhalta pykällyskaarteeltaan.
Hän tuhersi tulta piippuunsa ja lallatteli juopuneen äänellä:
— Pai-su-nut ne-po, van-hus se as-te-lee pal-kis-ta pit-kin...
— Poliisi, näytähän rautojasi, ovatko ne samat, jotka riippuvat lensmannin kamarin seinällä. Näytähän, en ole ennen uskaltanut niihin koskea, ihminen kun on syntinen, mutta nyt haluaisin niitä vähän lähempää katsella.
Poliisi kaivoi laukustaan käsiraudat ja hänen katseessaan oli omituinen loiste, kun hän ojensi ne Aslakille.
Tämä otti ne ja katseli joka puolelta.
— Voi taivas niitä kruunun kapineita! Vai tuommoiset ovat! Terästä... tietysti... eipähän muuten. Hih, pojat, miltä näyttäisi?
Aslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle uhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.
‒ Hyvin sopivat, nauroi poroisäntä.
— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan kalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa eleitä.
— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs ole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin vuoksi näitä koettelen... leikin päältä vain...
Aslak helisytti kalvosiaan Salkon nenän alla.
— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja kalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.
— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea avaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja ääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet käsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.
— Jospa annettaisiin niiden ollakin, lausui poliisi ja ääni vavahti hiukan.
— Mitä kujeilet? Olla? Minkävuoksi? — Otahan avain vain.
— Poliisilta on jäänyt avain kotia, rähähti Salkko Hukka nauramaan.
— Annetaanhan vain olla, sanoi poliisi, joka oli käynyt hyvin vakavaksi. — Säästit minulta panovaivat, Aslak, kun leikittelit. Minä vangitsen sinut poronvarkaudesta.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen syönti keskeytyi ja miehet katsoivat ihmeissään vuoroin poliisia vuoroin Aslakkia, joka oli käynyt tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.
— Poron-varkau-desta —? sopersi Aslak hämillään ja humala haihtui hänen päästään kuin poispyyhkäistynä. — Ei, baergalak, mitä ilvettä tämä on? huudahti hän ja hypähti pystyyn. — Tietysti et tarkoita totta, poliisi?
— Täyttä totta. Olet varastanut Salkko Hukalta poron.
— Salkko Hukalta —? Minkä poron?
— Sen, joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.
Salkkokin oli kömpinyt pystyyn.
— Vai sinne onkin joutunut poro, jota olen koko talven etsinyt. Oikeassapa olen ollutkin sinusta joikatessani.
Aslak oli kuin ukkosen lyömä. Hänen huulensa liikkuivat hermostuneesti. Väliin vääntyi toinen suupieli ja ilme muistutti pahaa irvistystä. Väliin pusertuivat huulet tiukasti kiinni ja leukapielet pullistuivat, kun hän puri hampaitaan yhteen.
— Parasta on, että lähdemme kirkolle. Siellä nimismies odottaa, lausui poliisi ja rupesi sitomaan laukkuaan kiinni.
— En minä niin vain lähde! huudahti Aslak ja väänteli raudoissa olevia käsiään. — Siihen ei ole todistajia, ei totisesti!
— Enemmän kuin tarpeeksi.
— Sano!
— Ehdithän nuo kuulla vielä. Hei, Salkko, valjastahan Aslakin poro. Sinä lähdet meitä saattamaan.
Salkkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sitaisi laukkunsa kiinni ja vetäisi peskivyötä tiukempaan.
— Jo vain! Siihen minä olen valmis.
— Poroisäntä saa lainata meille reslaa, että pääsemme matkaan. Aslakista ei ole nyt ajajaksi.
— Minulla on resla, huusi Salkko, joka oli jo menossa hyvän matkan päässä.
Hetkistä myöhemmin oli matkue valmiina. Salkko Hukka ajoi edellä istuen Aslak Roston ahkiossa. Aslak makasi Salkon reslassa ja hänen poronsa oli kollostettu kiinni Salkon ahkioon. Viimeisenä ajoi poliisi.
Yhä vieläkin hämillään äkillisestä vangitsemisesta katselivat pykällysmiehet matkueen jälkeen, joka pian katosi pimeään.
XVI.
Vanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin virkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä vastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski toiss'iltaista vangitsemista.
— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran näköinen mies.
Se oli pappi, joka näin katkaisi vaitiolon.
— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty, vaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!
Kirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja katsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.
— Isä vainaja oli aivan kamala. Kyllähän pappa sen tietää.
— No joo. Se on kyllä totta.
Oltiin taas hetkinen vaiti ja tupakoitiin.
— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken päästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin ainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa huudossa viime aikoina.
— Onpa tainnut.
— Sepä kumma! On ainakin. Meidän Pekaltakin varastettiin viime talvena viisi vankkaa härkää. Enkä minä muuta usko, kuin että Rosto ne vei.
Papin rouva toi kahvia.
— Aina se mamma minulle kantaa, hah, hah! Johan minä join kyökissä.
— No kyllä tämä vielä menee.
— Jo vain. En minä ole vielä tähän ikääni tätä tarjousta hylännyt. Sepä kumma!
Kirkkoväärti ryypiskeli kahvia verkalleen ja silmäili ystävällisen näköisenä tuuheiden kulmainsa alta papin rouvaa, joka oli istahtanut pöydän päähän.
— Mamma se kaipasi poliisia, mutta minä sanoin, että häneltä taitaa tällä kertaa jäädä pappilan kahvit juomatta, hah, hah! Sepä kumma! puheli kirkkoväärti juodessaan.
— Niin, häntä ei ole näkynytkään. Poika toikin kuulutukset.
— Ei, ei. Hänen pitää vartioida Aslakkia tarkkaan ja visusti. Se on nimismiehen käsky. Ei jouda nyt poliisi kirkkoon.
— Ei näy lukkariakaan, huomautti papin rouva.
— Tuossa näkyy juuri tulevan.
Samassa kuului ulkoportailta askelia ja hetkistä myöhemmin astui lukkari sisään.
— Huomenta! Jopa se setä Jussas on ollut aikaisin liikkeellä.
— Sepä kumma! Kellohan on kohta yksitoista, hah, hah!
— Taitaa olla sedän kello edellä?
— Älä jo! Kyllä se käy juuri auringon kanssa.
— Vai auringon kanssa.
— Ju-ju. Tarkka se on.
Papin rouva toi kahvia lukkarille.
— Setä on tainnut jo juoda? Lukkari katsoi hymyillen kirkkoväärtiä, joka selkäkenossa poltteli piippuaan.
— 'Joka ennen ennättää, sille kakku leivotaan.' Hah, hah!
— Niin vain.
Lukkari laski kupin pöydälle ja kiitti.
— Nythän kuuluu kummempia, alotti pastori ja kääntyi lukkarin puoleen.
— Joo, niin kuuluu. Kamalaahan se on tainnut Roston elämä ollakin viime aikoina.
— Onpa tainnut.
— On. Hyvä vain, että joutuisivat varkaat kiinni.
— Se minua on eniten kummastuttanut, kun hän on aina ollut niin rehdin ja suoran näköinen. Ei olisi hänestä juuri uskonut.
— Aslak Rosto ei ole mikään tyhmä mies. Kyllä hän osaa ihmisten kanssa seurustella.
— Sepä kumma! Kirkkoväärti puhalsi paksun savupilven ja maiskautti tyytyväisenä suutaan.
Lukkari nousi, kokosi kirkkoon vietävät kirjat kainaloonsa ja lähti. Kirkkoväärti seurasi hänen esimerkkiään.
Hetkistä myöhemmin lähti pastorikin astumaan kirkkoon, joka oli kivenheiton päässä pappilasta. Pappilan vainion poikki kulki joukko lappalaisia, samoin kirkkoon matkalla. Heidän perässään kyökkäsi Rauna-muori Nikke-pojan kanssa. Pastori saavutti hänet kirkkoveräjällä.
— Hyvää huomenta, pappi! Jopa täyttyi Aslak Roston synnin mitta!
Rauna-muorin katse oli pistävän kirkas.
— Joo, niinhän kävi. Ei olisi uskonut...
— Uskonut? Minä olen aina tiennyt, että se mies varastaa yksin enemmän kuin monta pitäjää yhteensä.
Pastori jätti Rauna-muorin ja kiipesi kirkkomäkeä ylös. Tapulissa rupesi pieni kellopahanen soittamaan papille.
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin seisoi pastori saarnatuolissa. Tekstiin sisältyivät Vapahtajan sanat juutalaisille: "Teidän pitää kuolemaan teidän synneissänne."
Pastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä, kokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita hän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen omaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin ei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi seuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa ihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen. Päivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan kuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros kerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä talvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän Hengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy täyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa, että synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee uhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla yksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun selkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi pisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki lyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.
Pastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui lappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies makasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella suupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen veitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka jalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa. Oikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla koristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni mieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen asian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja nousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen pyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen piiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin. Hän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.
Rauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin vieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli hyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta: kerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi päätään.
Lehterillä istuivat "Roston valtakunnan alamaiset". Hekin käsittivät, ketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi pappi ruveta Aslakkia "lastamaan", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä oli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen vaiti oltuaan jatkoi:
— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä todistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi tämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin, varkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin esivallankin tuomio.
"Roston valtakunnan alamaiset" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin surkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin "seurakunnan huomatuimmasta miehestä". Äskeinen katkeruus haihtui pois ja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.
Saarna loppui vakavalla kehoituksella "laittamaan pelvolla ja vapistuksella, että me autuaiksi tulisimme" ja silloin painuivat "Roston valtakunnan alamaistenkin" päät penkkiin ja tukahdutettuja nyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin pirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.
Näinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan kuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman poliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro] vetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi, niin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian taposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen nulpon... niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt ensimäisen varastamansa vasikan.
Hänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista oikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän olisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon? Totisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen oikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta syystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna — poronulpon taposta!'
Aslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä rintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan. Lieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen katkeruutensakin.
Hän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli ollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se oli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että rikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin oli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan kirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt ensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa tullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli tämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat horjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut milloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen vakaumukseen, että ainoa "Jumalan kosto", joka ihmistä saattoi kohdata, oli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta viisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut ilmituloa pelätä. "Jumalan rangaistus" nimismiehen ja poliisin hahmossa oli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies saattoi hyvin käydä paininlyöntiin "kohtalonsa" kanssa ja olla varma, että kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.
Tosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä kohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin korren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.
Hän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä hengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen vaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo vetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua olivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan nimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli onnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan jälkeen hän oli odottanut "synnin mitan" täyttymistä, — odottanut kauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut hiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli ollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan oli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä varkaudesta toiseen.
Mutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana ja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen saakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston iskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko Hukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti. Sillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo, joka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut tullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten aina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt huolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet tunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut hänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten tehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut tappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän korren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, rupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa luullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.
Aslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi kumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen kerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Se oli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut verenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta oli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään, että näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin vaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin kanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt toisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja hyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa jakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka tiesi?...
Aslak kuuli, että joku tuli viereiseen huoneeseen. Hän teroitti kuuloaan.
— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä, ettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.
— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä... ja mainitsi vähän Aslakistakin.
— Vai mainitsi... Mutta kuulehan! Mihinkähän ovat pojat panneet ne isommat länget? Nyt ne olisivat tarpeeseen, sillä me lähdemme Laimioon aivan tuossa paikassa.
Aslak ei halunnut kuulla enempää. Vai oli pappi puhunut synnin mitan täyttymisestä. Niin, miksikäpäs ei. Hän olisi vain halunnut tietää, missä äänilajissa pappi oli saarnannut vanhasta "väärtistään".
Hän oli todella ollut papin ystävä. Ainoa, missä hän kaikesta vääryydestään huolimatta ei koskaan ollut vilpistellyt, oli ystävyys pappia kohtaan. Hän oli heti ensi näkemältä mieltynyt tähän pappiin. Olihan hän sellainen avomielinen, hauska mies. Ei yhtään sellainen tungettelija kuin entinen ainaisine parannussaarnoineen. Hän, Aslak, oli puolustanut pappia joka tilaisuudessa. Hän ei ollut saattanut kärsiä, että ymmärtämättömät ihmiset olivat papin kristillisyyttä penkomassa joka tilaisuudessa. Ei, hän oli puolustanut pappia eikä ollut suvainnut häntä parjattavan... Ja nyt oli pappi saarnannut hänestä... puhunut tietysti hänen suuresta lankeemuksestaan... ja katkerasti katunut, että oli ollut ollenkaan tekemisissä sellaisen miehen kanssa kuin Aslak Roston... poronvarkaan ja heittiön!
Hän oli koko eilisen päivän odottanut, että pappi olisi tullut väärtiään katsomaan. Niin hän oli ajatellut ja vaistomaisesti tuntenut, että sillä käynnillä olisi saattanut olla ratkaiseva merkitys. Ehkäpä se olisi merkinnyt Aslak Roston, suuren poronvarkaan kääntymistä. Mutta turhaan hän oli odottanut. Ei ollut pappia kuulunut, ei näkynyt.
Aslakista tuntui yht'äkkiä niin peräti vastenmieliseltä ajatella pappia. Hän koetti heittäytyä penkille pitkäkseen, mutta sekin oli kovin hankalaa, sillä selän taakse kahlehditut kädet olivat tiellä. Hän kääntyi kylelleen ja koetti nukkua, mutta pienimmästäkin liikahduksesta kalahtivat jalkaraudat niin ilkeästi. Hän painoi silmänsä umpeen ja koetti olla aivan liikkumatonna, mutta juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, herätti hänet poliisin töykeä ääni:
— Soh, Aslak, syömään! Me lähdemme tästä heti Laimioon.
Tunnin perästä, juuri kun pastori oli noussut päivällispöydästä ja kävellyt virkahuoneeseensa, ajoi poliisi Aslakin kanssa pappilan pihan läpi. Aslak ei katsonut sivuilleen. Hän huomasi kyllä, että virkahuoneen ikkunassa seisoi joku, mutta hän ei kääntänyt päätään. Hän arvasi, että se oli pappi.
Kurun Heemin talon pihalle oli kerääntynyt alapään akkoja iso joukko, kun poliisi vankeineen ajoi siitä läpi. Akat olivat kiihdyksissään ja huusivat haukkumasanoja poliisille.
— Joko sai kruunun hukka kerrankin mieleisensä paistin?
— Rietas periköön sinut, nimismiehen renki!
— Kun ajaisit palatessasi kaltioon ja sinne jäisit, kirottu!
— Kaunis esivallan edustaja! Itse vanha poron varas!
Ja haukkumasanojen lomasta kuului hyvästijättöhuutoja Aslakille:
— Hyvästi, Aslak! Pian palaat takaisin!
— Aslak, hyvästi! Muista meitä!
— Aaslak, Aaas—lak! Hyy—västi!
Muutamat akoista voivottivat ja itkivät. Toiset huitoivat käsiään ja kiroilivat.
Mutta ränsistyneen talonsa portailla seisoi Rauna-muori ja katseli, kuinka poliisi vankeineen hävisi järven toiselle puolen. Hän palasi sisään ja virkkoi Nikke-pojalle:
— Siellä meni nyt Rosto-Aslak. Sellainen se on Herran kosto, Nikke, juuri niinkuin pappi sanoi.
Ja kaataessaan lieden ääressä kahvia kuppiinsa, mutisi hän pappia tarkoittaen:
— Hän taitaa sittenkin olla kristitty...
XVII.
Oli jouluaattoilta.
Täysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat Suomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta siellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja järven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä rajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana valkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto reunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi aivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven eteläpäässä.
Kodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti polvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen kiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset olivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi se pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut kirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna jouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa, mitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut tehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova miehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja haalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä pihautellen valkeaan.
Lapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa, vanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa, hivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi hyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä rohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.
— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria silmäten tuimasti poikaansa.
Nilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun kuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen solui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta, vaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että eläin murahti äskeistä äänekkäämmin.
— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä siivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin Turkitamvaaran väelle.