Part 3

Hän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut oloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon pihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella valmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku tenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa alttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi ollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta siinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko Hukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai rangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen ahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, "verotti" Salkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se oli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut yhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli ensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut "kuolleeseen tavaraan". Hän oli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin poroja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se oli hänestäkin aina ollut "rappeutumisen merkki". Ja nyt oli hänen itsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!

Aslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat häneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin takaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa kuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että kun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa käsiään "kuolleeseen tavaraan". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi, ennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut hänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt vanhan Kortsan kosto!

Aslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia, osa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen monivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui harmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli kirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti kerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven päälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen puhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili lieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi venäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä lattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.

Vanhus piti pienen välipään, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen:

— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa, eivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun Joonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla... Siinä makaavat, eivätkä ajattele sieluaan.

— Miten se nukkuva ajattelee? murahti isäntärenki pöydän päästä.

— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti suruton... Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka ajattele, kun nukkuu — hengellistä unta.

— Mutta eikö Rosto tarkoittanut noita nukkuvia tuossa?

‒ Niin, heitäpä, heitä juuri... nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta sitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken puheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.

‒ Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun kuuluu? kivahti eukko.

‒ Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet varastettua tavaraa...

‒ Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista parannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit viisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa kolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet aamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että hukatkin kauhistuivat.

‒ Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen vanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.

Vanhus kopisti porot piipustaan ja katseli eukkoa läpitunkevasti.

Aslak oli kaivanut eväänsä esillä.

— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen äänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna ihmisten olla rauhassa.

Vanhus totteli kehoitusta ja siirtyi poikansa luo. He aterioivat hetken aikaa äänettöminä, kunnes vanhus kysäsi:

— Oletko jo ostanut jauhot?

— Olen. Aslak muikisti hermostuneesti suutaan.

— No hyvä. Saitko helpolla?

— Sain. — Hän sanoi sen melkein ärjäisten,

— Niin vain. Larssen antaa meille helpolla. Larssen helpottaa meille... Kuule, minä menen illalla seuroihin. Vanhus katseli häntä nöyrästi, kuin anteeksipyytäen.

— Vai niin.

— Niin, Ylitalossa on seurat. Outa-Jussa pitää. Täälläkö hänkin on?

— Täällä tietysti... täällä missä on kansaa... kristillisyyttä julistamassa.

— No niin, no syöhän nyt vain.

Isä ja poika aterioivat. He olivat hyvin toistensa näköiset. Saattoi helposti huomata, että isä oli nuorena ollut kookas ja ryhdikäs mies, vaikka vanhuus oli jo hartiat kumaraan painanut. Nenä oli samanlainen molemmilla, suora ja kaunismuotoinen, otsa samoin. Mutta silmissä oli erotus. Isän silmät olivat harmaat, pojan taas mustat, kiiltävän mustat.

Aterian jälkeen Aslak lähti ulos. Oli jo pimeä. Hän päätti nyt toimittaa Salkko Hukan jauhopussin takaisin. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli paikoillaan.

Hän nouti kauppiaan kyökistä avaimen ja meni vajaan. Siellä oli pussi muiden tavaroiden joukossa. Hän veti sen esiin ja asetti kainaloonsa ja lähti hiipimään naapurin pihaan. Siellä olivat Salkko Hukan raitoahkiot edelleenkin kaivon vieressä. Aslak heitti pussin muutamaan sellaiseen ja poistui nopeasti.

Ei ollut sattunut ketään pihalle, joten kaikki oli käynyt hyvin. Hän huokasi syvään kuin suuren painon alta päässyt, sulki vajan oven ja palasi pirttiin.

Siellä heittäytyi hän penkille pitkäkseen ja vaipui pian uneen.

Kun hän heräsi, oli jo myöhäinen ilta. Hän kysyi takan kupeella loikovalta isäntärengiltä, eikö isäukko ollut palannut seuroista.

Ei ollut palannut. Sinne oli mennyt koko talon väki, rouvasta karjakkoon saakka. Kauppias yksin oli kotona.

Aslak ajatteli jo lähteä kauppiaan luo hieromaan kauppoja riekoista, joita hän ei vielä ollut myynyt, kun samassa joku ajoi pihaan. Hän kuuli, kuinka ahkio kolahti tikapuihin niin että pirttin seinä tärähti.

Hän jäi odottamaan nähdäkseen, kuka tulija oli. Hän saikin sen nähdä heti, sillä ovi temmattiin auki ja Aslakin renki, Niila, astui sisään, yltäpäätä kuurassa. Hän huomasi isäntänsä ja viittasi hänet ulos.

— Mikä hätänä? kysyi Aslak tultuaan pihalle.

‒ Kummajärven miehet ovat tehneet ryöstöretken Aititunturiin ja vieneet muassaan noin satakunta päätä sisältävän tokan.

Aslak tarttui renkiään peskinkaulukseen ja kysyi hätäisenä:

— Milloin se tapahtui —?

— Viime yönä. Menin aamulla poroihin ja siellä kohtasi minua kamala näky. Toisen paimenista olivat sitoneet puuhun kiinni suopungilla ja toinen makasi lumessa valittaen. Olivat lyöneet pojalta pään puhki. Verta oli vuotanut kovasti ja vähissä hengin toin hänet kodalle. Koirat olivat ammutut joka sorkka ja satakunta poroa viety. Muut olivat hajaantuneet kaikille ilmansuunnille.

— No etkö kuullut kodalle mitään — yöllä?

— Kuulin kaukaista haukuntaa, mutta ajattelin poikien haukuttavan eloa huvikseen. En osannut panna sille niin suurta merkitystä. Läksin heti, kun sain pojat korjuuseen, ajamaan tänne. Laskin Tarvannon yli niin paljon kuin ajokkaasta lähti. Se olikin sen viimeinen matka.

Renki osoitti kuollutta poroa tikapuiden vieressä.

— Nyt on kiire tarpeen! lausui Aslak lujalla äänellä. — Me lähdemme heti paikalla takaisin heti paikalla! Jaksatko?

— Kyllä, kun saan ajokkaan, sillä tuosta ei enää ole mihinkään.

— Minulla on täällä kaksi kelpo härkää. Otamme ne ja ukko saa tulla raidon kanssa perässä sitten kun kerkiää. Menehän pirttiin haukkaamaan. Minä juoksen sillä aikaa Ylitalossa.

Aslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se oli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä ikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.

Aslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen kyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä saarnamiehen pöytää.

— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että kaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.

— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle sijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.

— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia. joka pakoittaa minut lähtemään.

Hän astui isänsä luo ja veti hänet puoliväkisin eteiseen.

— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje yhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän tavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.

Vanhus änkytti jotakin, mutta Aslak ei joutanut kuulemaan, vaan riensi ulos.

Sisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään sanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:

Ah kuinka taivaan valtakunta on halpa monen silmissä!...

... Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin taloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen valtakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua... Ehkä sitten vanhana, niinkuin isäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli isäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio poronvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja veisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin sellainen.

Taivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo toiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko ja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta heidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston. Niinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt! Ei! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei vielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.

* * * * *

Puolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen ensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden vetämään etelää kohti.

Aslak Rosto oli aloittanut kostoretkensä.

V.

Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä saavuttavansa tihutyöntekijät.

Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä. Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.

— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. — Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.

— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat polkeneet pehmeään lumeen.

Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No pojat! Annamme hurista taas!

Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset! Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat, niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä. Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!

Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —

Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie. Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä... Taas loivempaa rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa, — ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.

Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.

Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja riisuivat poronsa.

— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut, sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan, se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].

Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat matkan päämäärässä.

— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi Piera.

— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan...

Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi ajane... Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.

Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.

Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.

— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset yösijoiltaan.

— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.

— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi Piera.

— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana Ruijaan lähtenytkään.

— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.

— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.

— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.

— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerran Pahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies... kömpelönnäköinen, mutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii. Satuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa...

— Mitä tuo sanoi?

— Ei mitään. Teki vain hiljaisen "buore baeiven" [hyvää päivää] ja ajoi ohitse.

Keskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat jatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he hyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle vuomalle.

* * * * *

Pienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili Kummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän välissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut mäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten kasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui sammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja käyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin. Poika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka. Silmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva. Vähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen harjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä kyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka koirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.

— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun loitommas nuotiosta.

— Meidän tulemme näkyy ainakin puolen penikulman päähän.

Salkko havahtui, puraisi piipun tiukempaan leukapieliensä väliin ja murahti:

— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin liikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän on risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien polvilleen.

— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi niskassamme ennen aamua.

‒ Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät kiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.

Poika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä juomaan.

— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan vastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.

Poika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen reunalle ja nousi suksilleen.

Tuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä, viidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja suuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan joutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.

— No? murahti Salkko kysyvästi ja tarkasteli poikaa sivusta päin.

— Makaavat, vastasi tämä ja hörppi kahvia huulet pitkällä.

— Ovatko kaivaneet?

— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia, mutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii villimään koko elon.

— Eroamaanko pakkaa?

— Niin, mutta Runni pitää sen kurissa.

— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas koira. —

— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken päästä.

— Ei ole äiti vielä entisistäkään selvinnyt.

— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille nutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.

— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin kunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika ja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.

Salkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu, kun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.

— Viisas mies se "länsy", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia koipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut Lainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö se ollut niin?

Hän nauroi ja täytti piippunsa.

— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet kuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]

— Mitäs äiti siihen?

— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli ja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä jo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja ajoi eteenpäin.

— Se on viisas mies, "länsy". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista maata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin mikäkin — tuomari.

— Niinhän se!... Sinua kaipaa kinkereihin joka vuosi.

— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi parempaakin tehtävää...

Hän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä harmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti vältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan asiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella tavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja oli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka kauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo kolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään vihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä asian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi koko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta. Johan sille olisi nauranut koko maailma... Nuorinkin jo viisitoista täyttänyt... Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä. Ehei...

Hän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää veljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.

Mutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät yhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä, kiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta kurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia tuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin entisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja vaaranalaisia kokemuksia.