Part 4

Oli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan, retki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin mukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli ollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin majailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi hiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen vuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä, kuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat laukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat konsanaan... Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään vaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli Hukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun. Mutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja ryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja kiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen suuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun he hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli monivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto: Voi-ii-aa-aa! Salkkoo!...

Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!" Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan... Mutta merkillistä: jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta... Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen vierestään...

Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli? Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske. Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä liikahtanut... Mitä? Ammuttu?... Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt, mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi... Iholle virtasi jotakin lämmintä ja kosteaa... Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.

VI.

Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen, istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä, Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne kiireen kaupalla.

Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia. Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr. Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä tahriintuneita valokuvia.

Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli kahvinkeittopuuhissa.

Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia oudonnäköisenä ja kysyi:

— Kuka sinä olet?

Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi tyynesti:

‒ Minä olen pappi.

— Pappi —?

Sairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?

— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.

Sairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.

— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja hymyillen lapsenomaista hymyään.

Pastori naurahti ja vastasi myöntävästi,

— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?

— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi kahvikuppeja.

— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti sairaaseen.

Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.

— Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.

Pastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä tyttöön.

— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. — Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.

Tyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.

Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä ripittämään.

Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen. Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja ollenkaan.

Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.

Pastori kumartui hänen puoleensa.

— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti päätään.

— Ovatko ne kiinni?

Pastori nyökäytti jälleen päätään.

— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.

— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti loppunut.

Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.

Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.

Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa. Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset", oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat. "Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.

Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta. Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin "rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.

Siinä sitä oli oltu.

Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut, tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.

Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.

Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä. Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin. Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. "Aslak Rosto se väittää papin olevan kristityn", oli hän kuullut sanottavan useamman kuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät he sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana todistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa mielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että kysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.

Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa? Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan? Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston valtakunnassa" uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että "Aslak Rostolla — hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.

Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut, että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän kömpi ylös reslasta.

He olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.

‒ Mitä nyt? kysyi hän.

— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?

Pastori kuulosti.

Heidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas ääni:

— Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo 'vanhus' se astelee palkista pitkin. Suopunki kädessä. Kun tuo heitti 'vanhus', niin jopahan tarttui!

Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.

— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.

— Kenenkähän se mahtanee olla?

— Aslak Roston... Tunnen äänestä.

Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi. Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.

Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi toinen vähän jälempänä.

— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.

— Jumal' antakoon! vastasi pastori.

— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.

‒ Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?

— Jo vain!

Miehet tervehtivät toisiaan.

— Mistäpäin Rosto ajelee?

— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?

— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.

— Aa, vanhan Piritan... Joko erkani?

— Ei vielä, heikoksi jäi.

Aslak Rosto sytytti piippunsa.

— Kuka se tämä toinen?

— Etkö tunne? huusi kyytimies.

— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!

— Terve, terve!

‒ Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. — Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.

— Onko se tien varrella?

— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette käyneet.

— No sittenhän sopii.

Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin mentiin hyvää vauhtia.

VII.

Vanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli piippuansa.

Kota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli sikin sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski riippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla. Siellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, "kiisoja", kodan perällä kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja, kapustoita ja lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme miehenpään kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja poronvatsoja, "salmaksia", joissa poronmaitoa kuivattiin.

Vanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat vielä purkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä hajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille oli heittänyt sen.

Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.

— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.

Poika nosti pannun syrjään.

— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitä Aslakkia.

Poika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.

— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo... Ja sitten vielä kotona Vilggis ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.

— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?

— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe ja Ränni.

— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?

— Niin... ja Tösselin.

— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven Salkon? Ihmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta... saat uskoa, Pikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.

— Niinpä taitaa...

— Jo vain! Muista minun sanoneen.

Vanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin rauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.

Toiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta, otsalla likainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja hieroskeli silmiään haukotellen pitkään.

— No mitenkä Antras jaksaa? Onko pää hyvin kipeä?.

— Onhan se.

— Löivätkö ne pahoinkin sinua?

— Tuohon reiän, uikutti poika osoittaen kulmaansa.

— Miksei Aslak ole toimittanut lääkäriin? kysyi vanhus.

— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä toinnun tästä muutenkin.

— Hyvä olisi vain, poika parka.

Pikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen ahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.

— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken päästä. — Pannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen varaan pystytetty lava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m. suojellakseen niitä koirilta y.m.]

Pikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse luovan luo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan taivaalla paloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat terävänkirkkaina.

Vanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme kuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle paikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan sulamaan.

Hetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin pojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja hän tunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.

— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein, poikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän alemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!... Annapa se lapa tänne... Ohoo, onpa se vähän jäässä vielä... Kuulehan, ota kahvia, ota kahvia, poikani.

Pikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja heitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:

‒ Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää minut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas... kymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.

Vanhus huokasi ja jatkoi:

— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa. Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta... tuli sentään joku. O-hoo!

— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.

— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen... en muista nimeä. Ja monta muuta.

— Vai oikein kauppiaan rouva?

— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen ollut vähän ylpeänsekainen.

Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle täyteisen kupin.

— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee... kun nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.

Pikku-Jouni höristi korviaan.

— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?

Vanhus katseli poikaa terävästi ja vastasi hetken päästä;

— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta samassa kodassa?

— Niin olemme. Minä olin huutolaisena Hetta-Maunalla ja Pieti oli renkinä.

— Nyt on Pieti huonona sairaana parast'aikaa.

— Vai niin. Pikku-Jounin nelikulmaiset kasvot ilmaisivat hämmästystä.

— Eikä ole kauan, kun oli käymässä Tenomuotkan kirkolla.

— Niin... mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli tunnustellut teidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.

— Kylläpä on sitten huono...

Pikku-Jouni puisti päätään ja kömpi ulos.

Vanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija oli hävinnyt. Silloin lakkasi hän.

Hetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että pohjoisesta päin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.

‒ Eihän vain Aslak?

‒ Tiesi jo.

Pian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua erotti tavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja naskui ja koirat haukkuivat iloisesti.

‒ Jopahan tuli ryöstötokka! huudahti Pikku-Jouni ja kipaisi ulos.

Vanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea porolauma. Koparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet yhteen, kun sattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin. Aslak viuhtoi suopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta kookasta härkää. Mutta pimeässä suhahti suopunki useamman kerran ohi ja poro laukahteli puolelta toiselle.

— Mitä varten sitä heität? huusi vanha Rosto.

— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak vastaan. Hei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja eloon! Hän selvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto meni sivu kuten edellisilläkin kerroilla.

— Mikä kätesi on pilannut?

Aslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä kerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen päätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja rauhoittui.

Sillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja kaaristaneet irti eväslaukkunsa.

— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin puoleen kääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:

— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak Rostolla on sentään vielä vieraankin vara.

Miehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto lisännyt puita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.

Pappi tervehti vanhusta, joka tarkasteli häntä tuuheiden kulmakarvainsa alta.

— Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain... Ja pappi sai tulla oikein isomman porolauman kera.

— Joo, olihan siinä poroja. Kuinka monta lie ollut kaikkiaan?

— Satakunta.

— Mitenkä ne karkuun pääsevät? Eikö niitä tavallisesti paimenneta?

Aslak silmäsi merkitsevästi isäänsä, ennenkuin vastasi.

— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi hän yksikantaan.

Vanha Rosto katsoi keitosta ja kohensi tulta padan alla.

— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri pantiin keitto tulelle.

Aslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja huulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja vilkaisten pappiin virkkoi isälleen:

— Pane kahvi myös tulelle.

Hän veti esiin piippunsa ja täytti sitä vitkalleen tuleen tuijottaen.

— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto, kun oli saanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä pappi niitä, joista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös uskolle kuuliaiset'?