Part 2

Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi: Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt. Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan, nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta, astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka, kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'

Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang vastaan hänen lahjansa.

Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan...

Aslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.

— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja, mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.

Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne olivat pehmeät ja vähän uinailevat.

— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka Aslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? — Eipä erityisiä... siinähän menee.

Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin viereensä lattialle.

Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.

— Mitkä ne nuo ovat? kysyi hän äkkiä viitaten rautoihin.

Nimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein käsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.

— Eikö Rosto niitä tunne?

— Mistäpä se hullu lappalainen kaikkia... Aslak siristi silmiään.

— Ne ovat ketunraudat, sanoi nimismies.

— Vai niin. Minkälaisia kettuja niillä pyydetään?

— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada. Nimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.

Katso sitä veitikkaa, kun laskee leikkiä, ajatteli Aslak.

— Vai niin, vai sellaisia. Enpä minä ole ennen sellaisista kuullut.

— Eipä ole tainnut Rosto kuulla.

Vaitiolo.

— Minkälaisilla asioilla se Rosto nyt liikkuu?

— No enpä erityisemmillä... Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen papin palkkarästit maksettavat.

— Jaha. Kumma, ettei Rosto niitä papille itselleen suorittanut.

— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut riidellä.

— Riidellä? Tarvitsiko sen kanssa riidellä? Eikö se ollut kristitty mies?

— Tiesi jo, mikä lie ollut.

Nimismies otti rästiluettelon esille ja Aslak suoritti maksunsa.

— Se taisi nyt olla viimeinen kerta sille äijälle?

— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt uutta pappia?

— Olen. Äsken kävin tervehtimässä.

— No miltä tuntui?

— Mikäpä siinä... höyli mies...

Tuli taas vaitiolo, jolla aikaa nimismies jatkoi kirjoittamistaan.

— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja silmäsi paistia.

— No eipä juuri... mistäpä sitä... Toin tämän vain sinulle lahjaksi, jos otat vastaan.

Nimismies kävi vähän hämilleen.

— En ota lahjoja, mutta ostaa kyllä saatan, sanoi hän tuikeasti.

Kas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin kiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut mikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!

Hän nousi ja otti paistin lattialta ja laski sen pöydän nurkalle.

— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.

— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä läikähti jotakin kovaa.

— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen, mutta en myy hinnalla en millään.

— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.

Aslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.

— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?

Nimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!

— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!

Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi oven auki ja astui pää pystyssä ulos.

Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto, muistaa sen, totisesti muistaakin.

Hän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän poronpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja sieltä korjatkoon, kuka halunnee.

Hän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään niin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt nimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa täydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli Aslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus oli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen ollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan päästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin tehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja asiasta.

Aslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin muutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät tienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin käsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.

Siinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea valojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.

Aslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi kynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän toisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa. Toisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori Nikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.

Siellä Outa-Jussa piti seuroja.

Aslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin, ja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.

Hän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja tirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.

III.

Seurojen jälkeen jäi joukko miehiä haastelemaan ja tupakoimaan lukkarin pirttiin. Siinä istui penkillä ikkunan vieressä muiden muassa seitsenkymmenvuotias kirkkoväärti, "setä Jussas", joka pitkän toimintansa aikana oli auttanut kappaa selkään seitsemälletoista eri papille. Hänen kasvonpiirteistään vetivät eniten huomiota puoleensa kookas nenä ja syvällä päässä kiiluvat, hyväntahtoiset lapsensilmät, joista jokainen "sedän" kanssa puheisiin joutunut saattoi jo edeltäpäin lukea suopean myöntymyksen kaikkiin mielipiteisiinsä. Hänen vierustoverinsa erosi pukunsa puolesta huomattavasti toisista. Hänellä oli nimittäin yllä univormuntapainen, pitkä takki, josta kumminkin puuttuivat olkaliput ja virkanapit. Se oli Tenomuotkan entinen järjestyksen valvoja, nyt eläkkeellä oleva vanhus, kylän kesken tunnettu "vanhan poliisin" nimellä. Perempänä pirttiä kangaspuiden sivulla istuskeli vilkasliikkeinen, lyhyenläntä naapuritalon isäntä, Kalttopää, joka puhuessaan heitteli päätään puoleen ja toiseen sekä näytti ilmaisevan ajatuksensa yhtä paljon kasvojen eleillä kuin sanoillakin.

Pappi rouvineen oli jo poistunut ja saarnamieskin oli vetäytynyt kamariin. Sen vuoksi luistikin pakina vilkkaasti, kun ei tarvinnut ketään ujostella.

— Mitähän Outa-Jussa piti papista? kysyi vanha poliisi nöyränhiljaisella äänellä.

— Eihän se Jussa papeista välitä. Liekö koko Suomessa yhtään, jonka hän hyväksyisi. — Lukkari otti lattialta koivunrisun ja heitti takkaan.

— Se on kumma, kun papit ja saarnamiehet eivät pysy sovinnossa keskenään. Saarnamiehet moittivat pappeja ja nämä puolestaan saarnamiehiä. Missä sitten lie vika?

— Eiköhän se ole molemmissa, lausahti setä Jussas. — Se kun on vanha Aatami kaikilla hah, hah! Sepä kumma!

— Kaikillapa tietysti...

‒ Ju ‒ ju.

— Setä Jussas täytti piippunsa uudelleen ja silmäili hyväntahtoisena ympärilleen.

— Siivolta minusta näyttää tämä uusi pappi.

— Ei se luonnon siivous auta, jos ei ole pyhää Henkeä! — Rauna-muori käännähti poliisin puoleen ja hänen mustat silmänsä tuikkivat terävinä. — Parannus se pitää tehdä papinkin, jos mieli autuaaksi tulla.

— Mistäpä sen niin varmaan tietää, jos olisi pappi parannuksen tehnytkin?

Rauna-muori pyörähti penkillään ovensuuhun päin. Siellä istui pitkä, luiseva, mustapartainen mies.

Kuulkaapas Kurun Heemiä! Hän tietää papin kristillisyyden. On kuullut Aslak Rostolta.

— Mitä se Aslak sitten...? kysyi vanha poliisi varovaisesti.

— Aslak on tutkinut pappia ja tullut siihen päätökseen, että pappi on — elävä kristitty!

Miehet nauroivat.

— Se on Aslakkia! Hah, hah!

Kurun Heemi tiesi vanhastaan, ettei Aslakilla yläpäässä kylää ollut vaikutusvaltaa, mutta siitä huolimatta hän puolusti väärtiään:

— Saattaahan se Aslak sen tuntea...

— Tuntea! Poronkorvan hän tuntee, mutta ei muuta. — Rauna-muori sylkäistä pihautti halveksivasti.

— Emmehän me taida tässä tarvita muiden arvosteluja. Saatammehan me sen itsekin nähdä.

— Sepä kumma! urahti setä Jussas.

— Jo vain, myönsivät miehet.

Keskustelu katkesi. Karsinan puolella supattivat vain naiset puoliääneen. Mutta Kurun Heemi hymyili salaperäisenä. Eivät ne uskalla pitkälle asiassa, johon Aslak Rosto on sekaantunut. Usealla läsnäolijalla olikin poroja Roston kylässä, sen Heemi hyvin tiesi.

— Mutta onpa sillä papilla naurusuinen rouva, aloitti setä Jussas leikkisänä. — On sinne papin kyökkiin soma mennä pyhä-aamuna. Rouva on heti ystävällisenä vastassa ja paikalla on kahvi pöydässä — hah, hah!

— Setä Jussas se onkin ollut hyvissä väleissä kaikkein pappilanrouvain kanssa, nauroi Kalttopää.

— Sepä kumma! Kaksinkertaiset kahvit minä juon joka sunnuntai pappilassa, ensin kyökissä ja sitten papin kamarissa. Hah—hah! Vanha poliisi ja lukkari saavatkin tyytyä yhteen pariin. Hah, hah!

— Niin vain... yksi parihan se riittää, myönteli poliisi.

— Enkä minä ole riidellyt pappienkaan kanssa. Hyvät ovat olleet välit. Vaikka pakkasihan välistä Keinäs-pappi kiivastumaan. Kerran jo oli tulla yhteenottokin ja piti läheltä, etten siepannut piippua taskusta ja antanut pappia otsaan!

Naurettiin joukolla. Tunnettiin niin hyvin tämä setä Jussaksen voimasana, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut täytäntöön pannuksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa, joissa piipun olisi luullut tulevan esille, se oli jäänyt siivosti taskuun.

Lukkarin emännällä oli kahvi valmiina. Sitä juotaessa kääntyi puhe lähestyviin Suuvuonon markkinoihin, joille piti lähdettämän seuraavalla viikolla.

— Saapa nähdä, missä hinnassa ruijalainen pitää riekon tänä talvena.

— Ei pitäisi olla aivan huonon. Luulen, että viitisenkymmentä äyriä lähtee päästä.

— Sepä kumma! Ei niitä olekaan kovin viljalti ollut. Muistan minä ajan, jolloin ei saatu kuin viisitoista tahi korkeintaan parikymmentä. Mutta silloin olikin riekkoja viljalti. Parituhatta, kolmekin tappoivat muutamat talot talvessa.

Se oli eri aikaa, sedän nuoruudessa?

‒ Ju — ju, viisikymmentä vuotta sitten.

— Sepä se.

Outa-Jussa tuli pirttiin ja istui penkin päähän. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, lihavahko mies, jolla oli parraton suu ja ruskeat, vilkkaat silmät.

— Jussa lähtisi kamariin. Minä toisin kahvia, kehoitti lukkarin emäntä.

— No eikö täällä saata juoda? Täällähän on muitakin.

Emäntä tarjosi kahvia ja Jussa kysäisi:

— Markkinoistako ne miehet...?

— Niin, puhuttiin riekon hinnoista. Ensi viikolla pitäisi olla raidot kunnossa.

— Niin vain. Olen minäkin aikonut pistäytyä Suuvuonossa. En ole käynytkään moneen vuoteen. Taitaisin päästäkin poliisin raidossa?

— Miksi ei.

— Sieltä on tullut monet kirjat ja kutsut, jonkavuoksi pitäisi käydä.

— Sinne tuleekin paljon väkeä, joten luulisi seuroihinkin riittävän.

— Niin vain...

— Mutta joutaakohan se suruton kaupoiltaan? Rauna-muori oli sytyttänyt piippunsa ja nyökytteli hiljaa ruumistaan.

— Siinäpä se.

— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole maallisista estettä.

— Niin vain...

Tupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi muisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä ja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen tuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan jäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva. Jälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman selvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja kierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli koettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit, milloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen hetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään. Milloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja vienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen pysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen tipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa, huihai! Useimmiten se oli turha vaiva.

— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen veitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon muutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja kinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme veitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.

— No mitä teitte mokomalle?

Mitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin raitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko otat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi edellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi piiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa — jäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. — Vankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.

Kalttopää heilautti päätään ja sylkäisi.

— Semmoista se on erämaan laki.

— Semmoista se on... Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas loppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua piiskurille — vaivoista! Hih, hih!

— Kova mies se Joonas...

— Kova... Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi — arvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.

Miehet nauroivat niin että pirtti kajahteli.

— Kuka se oli?

— Hurrin poika, Mauna, Äkässuvannosta.

— Ka se, jopa arvattiinkin... Voi sitä Joonasta! On se miestä, on totisesti!

Sen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin. Ennemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti tuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa pahasti — noin.

Kalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja luimisti kulmainsa alta.

Tarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista siirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä ollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin "muisteluksiin". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot. Sinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä milloinkaan käynyt "Suomessa", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu nähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty, moneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä joku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä "karkulainen" oli "muistellut". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut "kruununteitä", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin maasta jotakin, kun "avisit" tulivat melkein joka taloon, ja useampi nuoremmasta polvesta oli käynyt "Toorniossa", jopa Oulussakin. — Mutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat vanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin vuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu, usein hengen uhallakin. Oli soudettu "fämbööreillä" [fembording, norjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin kotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu "tampilla", väliin pitkiäkin matkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa ja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa joku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan mukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen kertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan kaihon "Pitsperkiksi". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut Ranskan "frinssin" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli, väitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin "herttyykillä". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!

Ennenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa luki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin taivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat miehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella Ruijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille, merkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä nuoruuden maailma.

IV.

Suujoen suussa, Suuvuonon pohjukassa kuhisi markkinaväkeä kuin mehiläisiä suuressa mehiläispesässä. Lappalaisia tungeskeli joka paikassa, alkaen jokisuuhun pystytettyjen kauppapöytien äärestä vähän ylempänä joenrannalla olevien talojen pihoihin saakka. Väkeä oli runsaasti ja markkinailon pitäjiä paljon. Varsinkin markkinapaikan laiteilla, mihin kyläpoliisin järjestystä valvova silmä ei aina ulottunut, teuhasivat lappalaiset pulloineen, hypellen yhdessä kimpussa niin että siljo tömisi. Sieltä kuului vähä vähä hihkumista, joikkausta ja käheä-äänistä mekastusta.

Salkko Hukka Tenomuotkasta ajeli kauppakojujen välissä, keskellä tiheintä väkijoukkoa, sakeasarvisella härällään. Poro hypähteli arkana sinne tänne ja ihmiset syöksähtelivät syrjään teutaroivan elukan tieltä. Väkijoukosta kuului naisten kiljahduksia ja miesten kirouksia, kun he äkäisinä toruivat humalaista ajomiestä. Mutta Salkko ei välittänyt kiljahduksista eikä kirouksista. Tempasi vain hihnasta ja pakotti pelästyneen ajokkaan eteenpäin.

— Salmon Salkko, houkka poika, koko maailman houkka, tosi juoppo. Voiaa naa-naa... Ei oo vieläkään niin köyhä, kuin te toivotte...

joikkaili hän ja löi härkää hihnalla selkään.

Kyläpoliisi oli huomannut lappalaisen puuhat ja juoksi paikalle.

— Et sinä saa täällä ajaa! huusi hän ja tarttui poron sarviin.

Ajaa ihmiset nurin ja repii vaatteet tuolla sarvipäällään, toruttiin väkijoukosta.

Salkko kömpi ahkiosta ja hänen kuparinvärisillä kasvoillaan oli itsetietoinen ilme.

Minä olen maksanut, sanoi hän nikotelleen. ‒ Viisi kruu—nua, hik...

Poliisi katseli häntä iloisena ja naurahti.

— Et sinä sillä rahalla saa ajaa keskellä markkinapaikkaa, torui hän. Tuo viisi kruunua on ollut sakkoa muun markkinailoin pitämisestä, mutta ajo ei siihen kuulu. Vie porosi pois ja paikalla, tahi sakotetaan lisää!

Salkko nikotteli ja murisi, mutta totteli kuitenkin, talutellen poroaan väentungoksen läpi. Mutta päästyään aukealle hän istahti jälleen ahkioon ja ajeli rauhallisena kylää kohden, joka oli vähän ylempänä mäellä.

— Salmon Salkollapa on kaksisataa naarasporoa. Voiaa naa-naa... Salmon Salkon sakeapäät ovat jo niin päisevät, että, että voiaa naa-naa kunne kuullaan nulkastaneen koko elo ruukaltaa perässä... Voiaa naa-naa na-na naa

joikkasi hän ja ajeli mäkeä ylös.

Laitimaisen talon pihalla hän huomasi Aslak Roston juttelemassa muutaman lantalaisen kanssa.

— Hei, Aslak Rosto! huusi hän ja pysäytti poronsa.

— Tulepas tänne!

Aslak katsahti taaksensa.

— En minä nyt jouda, sanoi hän kärsimättömänä.

— Hei, tulepas vain, tahi haluatko kuulla sinne? Aslak tuli ja tiuskaisi:

— Mitä sinulla nyt...? Luuletko, että minä joudan jokaisen humalaisen kanssa turisemaan?

— Äläpäs, äläpäs... Vai turisemaan... mutta sinun on nyt pakko turista — tahi turisen minä — Kortsa-äijälle.

Aslak Rosto silmäili häntä tuimasti. Mitä höpiset? Sano asiasi!

— Kuulehan, Aslak Rosto! Joko sinullekin on ruvennut kelpaamaan "kuollut tavara"? — Se on rappeutumisen merkki.

— Mitä tarkotat?

Tarkoitan vain, että tuot sen nisujauhopussin, jonka eilen illalla varastit ahkiostani, ennen iltaa paikoilleen, tahi käyn minä puhuttelemassa Kortsa-äijää.

— Sinun nisujauhopussisi...? Niin, sinähän sen otit?

— Baergalak!

Aslak Rosto kirosi niin että mäki kajahteli.

Salkko Hukka hyppäsi ahkioonsa ja laski mäenrinnettä alas.

50

Hyvä on! huusi hän. Kyllä Kortsa-äijä siitä selvän ottaa!

Aslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin pihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus, kuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua sukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä, Lainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti pahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta sitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten tunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa merilappalaisten almuista, joita nämä hänelle "uhrasivat". Ja voimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak kuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi vanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran ilmisaanti.